Kun sanoja ei ole



"Hänen nimensä oli Vera. Joka ilta harpoin hänen perässään pitkin Golovinskin valtakatua, uskaltamatta puhutella häntä. Minulla ei ollut hänelle rahaa, ei myöskään sanoja, noita tyhjänpäiväisiä, itsepintaisten herhiläisten lailla kuhisevia lemmenlurituksia. Jo nuoresta asti olin suunnannut kaiken voimani kertomusten, näytelmien, tuhansien tarinoiden sepittelyyn. Tarinat kököttivät sydämelläni kuin rupikonna kivellä. Pirullisen ylpeyden piinaamana en halunnut laittaa niitä paperille liian nopeasti. Olisi ollut tyhjänpäiväistä kirjoittaa huonommin kuin Tolstoi."

Näin kirjoitti Isaac Babel kertomuksessaan Ensimmäinen kirjoituspalkkio ( Suom. Mikko Viljanen). Kertomus julkaistu on Nuoren Voiman Rakkaus-numerossa (4/05). Rakastan Babelin sanoja, voisiko paremmin ilmaista nuoren kirjoittajan tuskaa, kun tarinat kököttävät sydämellä kuin rupikonna kivellä. Tragikoominen tarina kertoo, mitä tapahtuu myöhemmin, kun sanat lähtevät hyppelemään suusta ulos kuin sammakot. Palaan rakkausteemaan myöhemmin, jos ehdin.