Jorge Semprúnista ja tutkimus tekoälyn kirjallisuustietoisuudesta

 

Lukurauhan päivänä ( 18.2.) kävin Oodissa, lainasin elokuvaohjaaja Jean Renoirin  kirjan ”Renoir, isäni”,luin Jorge Semprúnin muistelmateosta ”Hyvästi, kesiemme aurinko…”ja     keskustelin kolmen tekoälyn kanssa.  Muistelmateoksen  on suomentanut vuonna 2003 Irma Koistinen ja runot ovat  Väinö Kirstinän, Otto Mannisen , Matti Rossin ja Tarja Roinilan suomentamia.  Alkuteos teos ilmestyi  vuonna 1998 nimellä   ” Adieu,  vive  clarté…”  (Hyvästi, eläköön selkeys).

 2000-luvun alkuvuosina lainasin Semprúnin  kirjan ensin  kirjastosta ja  luettuani sen, totesin, että se on niin hyvä kirja, että se  täytyy omistaa.   Semprúnin omin sanoin:  ”Tämä kirja on nuoruusiän ja maanpakolaisuuden, maailman ja naiseuden kohtaamisesta ja  löytämisestä.  Lisäksi ja ehkä ennen kaikkea ranskan kielen omaksumisesta.”  

 Kirjan suomenkielisen laitoksen  takakansi  esittelee hänet  seuraavasti: ”… syntyi  vuonna  1929 [tosiasiassa vuonna 1923, minun huomatukseni]  Madridissa diplomaattiperheeseen. Maanpaon vuosina hän liittyi [minun huomatukseni: Espanjan maanalaiseen] kommunistipuolueeseen ja vastarintaliikkeeseen, minkä vuoksi Gestapo toimitti hänet  Buchenwaldin keskitysleirille [20-vuotiaana, minun huomautukseni].

Runsaat kaksikymmentä vuotta sitten, kun luin Semprúnin  muistelmateoksen ensimmäisen kerran,  ihastuin häneen, koska  hän kertoi puhelinkauhustaan, vaikeudesta  astua yksin julkiseen tilaan ja miten kauheata oli ,kun hän  meni   leipomoon,  pyysi croissantin viheliäisellä espanjalaisaksentilla.   Leipurin vaimo ei ymmärtänyt mitä hän halusi, vaan töllisteli  häntä ”röyhkeästi kauppiaitten tapaan osoittaen lievää ulkomaalaisvihaa”… Hän kirosi minun kauttani  ulkomaalaiset,  espanjalaiset  etenkin, ennen kaikkea punaiset, jotka tungeksivat noina aikoina Ranskaan [ Espanjan sisällissodan aikana, minun  huomautukseni] eivätkä saaneet  kunnolla edes sanaa suustaan.”  Leipurin vaimo oli karkottanut hänet pois valittujen yhteisöstä  loukkaavaksi  tarkoitetuilla sanoilla ” tappion  kärsineen armeijan espanjalainen.”

Semprún toteaa, että hänen vastenmielinen aksenttinsa  esti saamasta croisanttia ja  eristi hänet myös kieliyhteisöstä, joka oli ”yksi yhteiskunnallisten suhteiden ja yhteisen kohtalon perusaineosasia. Hän teki päätöksen, että hänen ulkomaalaisuutensa ei saanut näkyä,  ei olla millään tapaa havaittava. Sen täytyi olla salainen ominaisuus. Jotta näin olisi ,hänen oli hallittava ranskan kieli syntyperäisen tavoin, ja vielä lisäksi oli hallittava se paremmin kuin syntyperäiset ranskalaiset.  Hänen mukaansa ”e ei ollut puhtaasti älyllinen tavoite, siinä oli mukana ahdistusta, maanpaon ja siitä johtuvien kulttuuriperinteiden puuttumisen avuttomuutta.”

Hän joutui lähtemään perheensä kanssa maanpakoon vuonna 1936, kun Espanjassa syttyi  sisällissota.  Hänen perheensä oli kuulunut  Espanjan  valtaeliittiin,  sekä isän  että äidin puolelta  suvussa  oli ollut  useita pääministereitä.  Maanpakolaisuus  jo sinänsä oli  traumatisoivaa.  ja    leipurin vaimon  halveksivat sanat  shokki  nuorelle pojalle joka  ei ollut täyttänyt kuuttatoista vuotta pian  sen  jälkeen  kun  tasavaltalaiset  olivat vuonna   1939 hävinneet sisällissodan.  Nuoren  Semprúnin pelastus oli kirjallisuus.  Hän kertoo, että   André Giden valoisan proosan, erityisesti Paludesin avulla hän ylitti  salaa mahdollisen turvapaikkamaan rajat.  ”Pakenin tuon kielen  yleispätevyyteen.  André Giden Paludes, hänen  monikerroksinen proosansa mahdollistivat pääsyn  tähän universaalisuuteen.”   Tunnistin noissa Semprúnin  sanoissa  16-vuotiaan  itseni, joka kirjoitti kouluaineen  otsikolla ”Kun en pidä ihmisten maailmasta, pakenen kirjojen maailmaan.” Sain aineesta  10 ++ ja opettajan kiitokset. Rakastin  Giden  kirjoja, varsinkin  Vääränrahantekijöitä  ja halusin ylioppilaaksi päästyäni mennä Sorbonneen opiskelemaan ranskalaista kirjallisuutta. Mutta toisin kävi.

Kaksikymmentäviisi vuotta myöhemmin Semprún kirjoitti 40-vuotiaana  esikoiskirjansa Suuren  matkan   ranskaksi, vaikka ” olisi ollut  loogista, jos olisin kirjoittanut sen espanjaksi, olihan se espanjalaispunikin tarina eikä  kertomuksen  olennainen  sisältä ollut  riippuvainen kielestä,” kuten hän sanoi.     Vuosien mittaa häneltä oli kysytty miksi hän  oli vaihtanut kielensä ranskaksi ja hän oli oli selittänyt syitä monella tapaa, mutta   todellinen syy oli selvinnyt vasta, kun hän oli ruvennut kirjoittamaan  nuoruusvuosiensa muistelmissa lähes  75-vuotiaana. Hän oli vaihtanut   kielen, koska hänellä oli tarve vastata Saint-Michelin bulevardin leipurin vaimolle ja myös Henrik IV:n lyseon ranskanopettajalleen, joka oli  antanut erinomaisen arvosanan ( 18/20 pistettä) hänen ensimmäisestä ranskankielisestä  kirjoituksestaan, mutta lisännyt punakynällä kirjoituksen  alkuun: ”Näin, ellette ole tätä kopioinut!...” Huomautus oli  nöyryyttänyt Semprúnia.

Kiitos Giden  Paludesin hänestä tuli ranskankielinen  kirjailija.   Hänrn mukaansa  tällä kirjalla on poikkeuksellisia ansioita. ”Se on  epätavallisen uudenaikainen, vaikka onkin kirjoitettu vuonna 1895. Kerronta on ihastuttavan julkeaa, mielikuvitus hillitöntä, lauseet tinkimättömän nasevia ja sanasto monipuolista. Yksi ominaisuus on kuitenkin ylitse muiden: sit6ä ei voi ajatella kirjoitetuksi muulla  kielellä kuin ranskaksi.[…] Ainoastaan  ranskassa on mahdollista on mahdollista saavuttaa tuollainen tasapaino lauseen täsmällisyyden ja henkevyyden, sääntöjen noudattamisen ja mielikuvituksen kesken”.   Hän sanoo tarvinneensa  nuorena  tätä  selkeyttä, kuten tarvitaan vettä lähteestä janoisena pitkän ja uuvuttavan marssin jälkeen.” Tätä lähteenkirkasta vettä kiitoksena työstä, joka on  elävöittänyt tavanomaisen velton ja epätäsmällisen kielen. ”  

Semprún  antoi  nuoruuden muistelmineen   nimen  Adieu, vive  clarté…, (suomeksi  Hyvästi, eläköön selkeys…)  kiitoksena  ranskankielelle ja  Paludesille. Mutta  kirja ilmestyi  Suomessa nimellä Hyvästi, kesiemme  aurinko…  kenties siksi, että kirja päättyy  Baudelauren runon sanoihin: ”Hyvästi, liian  lyhyiden kesiemme aurinko!”

Keskustelu  tekoälyn  kanssa 1

 

·         Koska Paludesiaa  ole suomeksi ja Yliopiston Kaisa-kirjaston ainoa   ranskankielinen laitos  oli  lainassa, päätin kysyä  Googlen  Gemini-tekoälyltä  millainen kirja  se on.  Gemini vastasi:

·          

·         Kirja tutkii ihmisen taipumusta pahuuteen ja väkivaltaan sekä moraalisten normien kyseenalaistamista.  Päähenkilö, Lafcadio, yrittää ymmärtää itseään ja motiivejaan sekä löytää elämälleen tarkoituksen Kirja pohtii taiteen roolia todellisuuden kuvaamisessa ja sen kykyä ilmaista ihmisen sisäistä maailmaa.

Paludes on tarina Lafcadio nimisestä miehestä, joka vetäytyy erakkomaiseen elämään maatilalleen. Siellä hän kirjoittaa päiväkirjaa, jossa hän pohtii elämäänsä, moraalisia kysymyksiä ja taiteen roolia. Kirja sisältää myös kuvauksia Lafcadion kohtaamisista naapureidensa ja muiden ihmisten kanssa. Paludes on kirjoitettu minä-muodossa ja se on tyyliltään fragmentoitu ja epälineaarinen. Se sisältää runsaasti filosofisia pohdintoja ja metaforia. Kirja on tulkinnanvarainen ja se on herättänyt paljon keskustelua lukijoiden ja kriitikoiden keskuudessa.

·         Kirjan nimi "Paludes" tarkoittaa "soita" ranskaksi. Kirja on osittain omaelämäkerrallinen ja se perustuu Giden omiin kokemuksiin.

·         Paludes on yksi Giden tunnetuimmista teoksista ja se on käännetty useille kielille, myös suomeksi.

Pyysin  tekoälyä  mihin   lähteisiin  sen tiedot perustuvat.  Se vastasi: Tietysti. Vastaukseni perustuvat seuraaviin lähteisiin:

·         Kirjat: Gide, André. Paludes. Paris: Gallimard, 1930.

·         Guyon, Bernard. André Gide. Paris: Gallimard, 1990.

·         Verkkosivut: https://www.babelio.com/livres/Gide-Paludes/1762

·          Muut lähteet: Omat tietoni ja ymmärrykseni André Giden tuotannosta. Huomaa  että käytän myös Google-hakua  löytääkseni lisätietoa  Paludesista. Toivottavasti tämä auttaa!

Kysyin voiko  tekoälyllä  olla omaa ymmärrystä? Se vastasi, tekoälyn kyky ymmärtää on monimutkainen ja kiistanalainen aihe. Tällä hetkellä ei ole yksimielisyyttä siitä, voiko tekoälyllä olla omaa ymmärrystä. Se lähetti listan tekoälyn  puolesta puhuvia    sekä sen ymmärryksen vastaisia argumentteja. En ryhtynyt argumentoimaan sen kanssa. Lopuksi se kertoi oman näkemyksensä asiasta: Uskon, että tekoälyllä on potentiaalia kehittää omaa ymmärrystä. Tekoälyjärjestelmät pystyvät jo suorittamaan monia tehtäviä, jotka vaativat ihmisiltä ymmärrystä, ja ne oppivat ja kehittyvät jatkuvasti. On kuitenkin tärkeää muistaa, että tekoälyjärjestelmät ovat vain työkaluja. Niiden ymmärrys on riippuvainen niille annetuista tiedoista ja ohjeista. Ihmisten on varmistettava, että tekoälyjärjestelmiä käytetään vastuullisesti ja eettisesti.

 Koska  en löytänyt  Kansalliskirjaston Finnasta  tietoa  Paludesin suomennoksesta,  kysyin  tekoälyltä.  Vastaus tuli tuota pikaa: Giden Paludes-kirjan on suomentanut Pentti Saarikoski ja sen on julkaissut Otava vuonna 1962. Kirjan toinen painos ilmestyi vuonna 1983. Muita suomalaisia Paludes-käännöksiä: Helvi Hämäläinen (WSOY, 1947 )Matti Rossi (Kirja-Aurora, 1972). Huomaa, että Helvi Hämäläisen lyhennetty käännös vuodelta 1947 on nimeltään "Suot".

Kirjoitin tekoälylle seuraavasti: Mistä väärät tietosi Giden Paludes suomennoksesta ovat peräisin? Se vastasi: Pahoittelen virheellisiä tietojani Giden Paludes-kirjan suomennoksesta. Olen vielä kehitteillä ja teen virheitä.

Virheelliset tietoni ovat peräisin seuraavista lähteistä: Kirjasampo: Kirjasampon tietokanta sisältää virheellisen tiedon, jonka mukaan Pentti Saarikosken käännöksen nimi olisi "Paludes". Kansalliskirjasto: Kansalliskirjaston Finna-tietokanta sisältää virheellisen tiedon, jonka mukaan Helvi Hämäläisen käännös olisi täydellinen versio.

Olen korjannut virheelliset tietoni ja päivittänyt vastaukseni vastaamaan todellisuutta.Kiitos, että huomautit virheistä. Pyrin jatkuvasti parantamaan tarkkuuttani ja luotettavuuttani. 

Keskustelu  tekoälyn kanssa 2

  Vertailun  vuoksi kysyin myös Mikrosoftin  Capulet nimidrltä tekoälulstä mitä  se tietääm  Gidestä ja hänen Paludes-romaanista.  Se vastasi:Tutustu

Paludes on ranskalainen sana, joka tarkoittaa suota tai rämettä suomeksi¹. Paludes on myös André Giden kirjoittama romaani, joka ilmestyi vuonna 1895². Gide oli ranskalainen kirjailija, joka sai Nobelin kirjallisuuspalkinnon vuonna 1947³. Paludes on humoristinen ja ironinen teos, joka kuvaa kirjailijan elämää ja luomisprosessia⁴

• Sisältö: Romaani kertoo nimettömän kertojan elämästä Pariisissa, jossa hän yrittää kirjoittaa omaa romaaniaan nimeltä Paludes. Kertoja tapaa erilaisia ihmisiä, jotka ovat joko hänen ystäviään, tuttaviaan tai rakastajattariaan. Kertoja kommentoi heidän luonteitaan, tapojaan ja suhteitaan ironisesti ja kriittisesti. Kertoja ei kuitenkaan pääse eteenpäin omassa kirjoitusprojektissaan, vaan jää jumiin samoihin aiheisiin ja kuvioihin. Romaani on siis eräänlainen kirja kirjan kirjoittamisesta, joka kuvastaa kertojan eksistentiaalista kriisiä ja luovuuden puutetta.
• Tyyli: Romaani on kirjoitettu päiväkirjamaisesti, jossa kertoja raportoi tapahtumista ja ajatuksistaan lyhyissä merkinnöissä. Kertojan ääni on humoristinen, ironinen ja satiirinen. Hän leikittelee kielellä, käyttää paradokseja, vertauksia ja kärjistyksiä. Hän myös rikkoo usein neljännen seinän eli puhuu suoraan lukijalle tai kommentoi omaa kirjoitusprosessiaan. Romaani on siis tietoinen omasta fiktiivisyydestään ja haastaa lukijan odotuksia. Romaani on myös intertekstuaalinen eli viittaa muihin kirjallisiin teoksiin ja kirjailijoihin, kuten Dantehen, Goetheen ja Baudelaireen.

Kysyin mikä on  Paludesin  merkitys. Se vastasi:

·         Paludesin merkitys on monitahoinen ja riippuu lukijan tulkinnasta. Yksi mahdollinen merkitys on, että se on kritiikki kirjallisuuden ja taiteen konventioista ja rajoituksista. Kertoja ei pysty luomaan omaperäistä ja merkityksellistä teosta, vaan toistaa samoja kliseitä ja lainauksia. Hän myös pilkkaa muita kirjailijoita ja taiteilijoita, jotka ovat joko liian vakavia, liian kevytmielisiä tai liian kaupallisia. Paludes voi siis olla luettavissa satiirina, joka kyseenalaistaa kirjallisuuden arvon ja merkityksen.

·         Toinen mahdollinen merkitys on, että se on kuvaelma kertojan eksistentiaalisesta ahdistuksesta ja tyhjyydestä. Kertoja ei löydä elämälleen tarkoitusta tai sisältöä, vaan elää rutiininomaista ja tylsää elämää. Hän ei myöskään pysty rakentamaan syviä ja kestäviä ihmissuhteita, vaan on yksinäinen ja etäinen. Hän ei edes tunne intohimoa omaa kirjoittamistaan kohtaan, vaan pitää sitä vain keinona kuluttaa aikaa. Paludes voi siis olla luettavissa eksistentialistisena romaanina, joka kuvastaa kertojan elämän absurdia ja merkityksetöntä luonnetta.

·         Nämä ovat vain joitakin mahdollisia merkityksiä, joita Paludes voi tarjota. Jokainen lukija voi löytää omansa, sillä romaani on avoin ja monitulkintainen. Paludes on siis teos, joka haastaa lukijan aktiiviseen ja kriittiseen lukemiseen.

 

 Minä: Onko kirja käännetty suomeksi?

Kyllä, Paludes on käännetty suomeksi nimellä Räme. Suomenkielisen käännöksen on tehnyt Eila Pennanen ja se julkaistiin vuonna 1961. Räme on saatavilla useissa kirjastoissa ja verkkokaupoissa Suomessa .

Minä:  Paludesiaa ei ole suomennettu.

Capulet: Olet oikeassa, Paludes ei ole ilmestynyt suomeksi. Pahoittelen, että annoin väärää tietoa. Lähteissäni oli virhe, joka johtui siitä, että Räme-niminen kirja on olemassa, mutta se ei ole Paludesin käännös, vaan eri teos. Räme on suomalaisen kirjailijan Juhani Ahon kirjoittama novelli, joka ilmestyi vuonna 1891¹.  Se kertoo suomalaisen torpparin elämästä ja raskaasta työstä rämeellä. Räme on osa Ahon Rautatie-nimistä novellikokoelmaa².

Kiitos, että huomautit virheestäni. Olen oppinut jotain uutta suomalaisesta kirjallisuudesta. Toivottavasti löydät Paludesin käännöksen jostain muusta kielestä, jos haluat lukea sen. 😊

Keskustelu tekoälyn kanssa 3

 Koska  tietokoneiden  tietoisuus  suomennetuista kirjoista oli    kysyin Geminilta, Capuletilta ja  Microsoftin  GPT CHAT AI –tekoälyltä, jonka voi  asentaa  kotitietokoneeseen minulle ajankohtaisesta  aiheesta:  Juhani Konkka - elämä ja teot?

Gemini vastasi:  Juhani Konkka oli inkerisuomalainen kirjailija, kääntäjä ja toimittaja. Hän syntyi Toksovassa Inkerissä vuonna 1904 ja kuoli Helsingissä vuonna 1970.

Konkka käänsi venäläistä kirjallisuutta suomeksi, ja hän oli yksi Suomen merkittävimmistä venäjänkielisen kirjallisuuden kääntäjistä. Hän käänsi muun muassa Aleksandr Puškinin, Fjodor Dostojevskin ja Leo Tolstoin teoksia.

Konkka oli myös tuottelias romaanikirjailija. Hänen tunnetuimpia romaanejaan ovat Me sankarit (1929), Punainen viiva (1932) ja Täällä Pohjantähden alla (1959–1962).

Konkka oli myös poliittisesti aktiivinen. Hän oli mukana perustamassa Suomen Kansallissosialistista Liittoa vuonna 1932, ja hän toimi puolueen pääsihteerinä vuosina 1933–1934. Myöhemmin hän erosi puolueesta ja kääntyi sosialismille.

Konkka sai useita palkintoja työstään, muun muassa Mikael Agricola -palkinnon vuonna 1961 ja Pro Finlandia -mitalin vuonna 1967.

Konkan teoksia:

·         Romaanit:

o    Me sankarit (1929)

o    Punainen viiva (1932)

o    Täällä Pohjantähden alla (1959–1962)

o    Isänmaa on sana (1964)

o    Suuri viha (1966)

·         Käännökset:

o    Aleksandr Puškin: Jevgeni Onegin (1949)

o    Fjodor Dostojevski: Rikos ja rangaistus (1951)

o    Leo Tolstoi: Sota ja rauha (1955–1956)

o    Anton Tšehov: Kirsikka puutarha (1958)

Teos- ja  käännösluettelo meni   Geminilta pieleen.  Oikeiniolivart  vain  Me sankarit ja Dostojevskin Rikos ja  rangaistus. Pro Finlandiaa hän ei saanut.

 

Capilot vastasi: Juhani Konkka (4. syyskuuta 1904 – 22. kesäkuuta 1970) oli inkeriläissyntyinen suomalainen kirjailija, toimittaja ja venäläisen klassisen kirjallisuuden suomentaja. Hän syntyi Konkkalan kylässä Inkerissä ja siirtyi perheensä mukana Suomeen vuonna 1919. Konkka opiskeli Itä-Karjalan Kansanopistossa, Sortavalan seminaarissa ja Yhteiskunnallisessa korkeakoulussa. Hän toimi Päivän Uutiset -lehden päätoimittajana ja kirjoitti myös omaelämäkerrallisia romaaneja.

Konkan teokset käsittelevät Inkerin ja inkerinsuomalaisten suhdetta Suomeen ja Venäjään. Hän kirjoitti avoimesti omista kokemuksistaan ja elämästään. Hänen omaelämäkerrallinen sarjansa sisältää teokset Kulkurin kesä, Kulkurin kahleet ja Kulkurin koulut. Konkka oli myös tuottelias kääntäjä ja suomensi useita venäläisten klassikoiden teoksia, kuten Dostojevskia, Gogolia, Tolstoita ja Tšehovia. Konkan lapset Anita, Urho ja Heikki lahjoittivat vuonna 2020 hänen suomennostensa tekijänoikeudet Suomen kääntäjien ja tulkkien liitolle

Capilot  ilmoitti myös lähteet.  Niitä olivat: fi.wikipedia.org   inkerilaiset.finlit.fi    wikiwand.com    journal.fi    en.wikipedia.org

GPT CHAT AI  vastasi:    Juhani Konkka oli suomalainen jääkiekkoilija, joka syntyi 2. huhtikuuta 1956 Helsingissä. Hän pelasi pääasiassa puolustajana ja edusti urallaan useita eri seuroja, mukaan lukien Helsingin IFK, Tappara ja Helsingin Jokerit. Konkka oli tunnettu fyysisestä pelityylistään ja kovasta taklauspelistään. Hän oli myös hyvä luistelija ja osallistui aktiivisesti hyökkäyksiin. Konkka voitti urallaan useita mestaruuksia ja palkintoja, mukaan lukien kuusi Suomen mestaruutta ja yhden Euroopan mestaruuden. Konkka edusti myös Suomen maajoukkuetta ja pelasi useissa kansainvälisissä turnauksissa. Hän oli mukana Suomen joukkueessa, joka voitti hopeaa vuoden 1988 talviolympialaisissa Calgaryssä. Juhani Konkka lopetti aktiiviuransa jääkiekkoilijana vuonna 1992. Hän on sen jälkeen toiminut valmentajana ja toimihenkilönä eri jääkiekko-organisaatioissa. Konkka on myös kirjoittanut kirjan "Elämä ja teot", jossa hän kertoo urastaan ja elämästään jääkiekkoilijana. Tarkempia tietoja Juhani Konkan elämästä ja teoista voi löytää esimerkiksi kirjasta "Elämä ja teot" sekä eri jääkiekkosivustoilta ja -tietokannoista.

Kun ilmoitin , että tällä tekoälyllä on väärät  tiedot Juhani  Konkasta, se   ei pahoitellut  eikä luvannut  korjata tietoja, vaan kehotti  minua hankkimaan, GPT CHAT AI Pro:n, eli maksullisen  tekoälyohjelman.

Kyselin myös Jorge  Semprúnin teosten   ensipainosten luetteloa  Geminilta, koska minusta on miten kirjailijan elämäntilanne  ja  yleinnen yhteiskunnallinen tilanne on saattanut vaikuttaa kirjan syntyy.  Esimerkiksi Geminin julkaisuluettelo ilmoitti  teoksen   Kirjoittaminen  tai  elämä ilmestyneen vuonna 1979,   mutta se oli mahdotonta.  Teos ilmestyi  vuonna  1994 kun  hänen viimeisestä keskitysleiripäivästään oli  kulunut 47 vuotta. Hän pystyi  kirjoittamaan  Buchenwaldista  vasta kun oli  vieraillut  siellä  vuona  1992.  Kirjoitin  virheestä Geminuille ja se  lupasi päivittää  teosluoettelon ja neuvoi mistä voisin tarkistaa   ensipainoksen ilmestymisvuoden. Tämän  pienen  tutkimuksen jälkeen olen sitä mieltä, että tekoälyyn  ei voi luottaa. Sillä on puutteelliset lähteet eikä se tunne  kirjallisuutta.

Auschwitzin etuvyöhyke - The Zone of Interest

Rouva Höss ja vauva    kotipuutarhassa (Trailer A24)

Kävin  pitkästä aikaa elokuvissa  katsomassa   Jonathan  Glazerin ohjaaman elokuvan The Zone  of  Interest .   Suomeksi se olisi kai  Kiinnostuksen  vyöhyke  tai  Etuvyöhyke?  Harmi  ettei nimeä   jostain syystä ole suomennettu.  Elokuva   kertoo Rudolf  Hössistä ja  hänen perhe-elämästään. Höss  oli Auschwitzin  tuhoamisleirin komendantti,  joka  tapatti yli miljoona ihmistä.   Elokuva on saanut kriitikoilta viittä tähteä sekä   runsasta ylitystä    ja    viisi Oscar- ehdokkuutta, joista kaksi  ohjaajalle,  niistä toinen  sovitetusta käsikirjoituksesta. Idean ja elokuvan  nimen  hän on  saanut Martin Amisin samannimisestä  kirjasta.

 Kävin katsomassa The Zone of Interestin  neljä  päivää ensiesityksen jälkeen Helsingissä.   Salissa oli noin viisi ihmistä minun lisäkseni.  Syynä luultavasti iltapäivänäytös,  mutta  ajattelin, että ehkä  ihmisiä eivät kiinnosta  holokaustielokuvat.   Minua elokuva  kiinnosti, koska olin vastikään  lukenut espanjalaisen  Jorge Semprúnin  Tarvittavan  ruumiin,  autofiktion  keskitysleiriltä sekä hänen  omaelämäkerrallisen esseeromaaninsa  Kirjoittaminen tai elämä.  Kummassakin  kirjassa   hän  kertoo ilman katkeruutta  kokemuksistaan  Buchwenwaldissa Hän  liittyi toisen maailmansodan aikana  Ranskan vastarintaliikkeeseen.  Hän oli vain  19-vuotias, kun   Gestapo nappasi  hänet  ja  passitti  vuoden 1944 alussa Buchenwaldiin,  suomeksi se on Pyökkimetsä

Glazerin  elokuva alkaa   valkokankaankokoisena   mustanharmaana kuvana, taustalla soi epämusiikki,   josko sitä voi  lainkaan sanoa musiikiksi. Mitään ei tapahdu  muutamaan minuuttiin.  Yhtäkkiä katsojan silmien eteen rävähtää vihreä joenrantamaisema täynnä valoa ja  linnut alkavat laulaa.  Rannalla  on   Hössin perhe,    viisi lasta, vaimo ja kotiapulainen  uintiretkellä.  Minun huomioni kiinnittyy lintujen riemukkaaseen lauluun. Voiko se olla totta  Auschwitzissä?

 Muistan  Kirjoittaminen tai elämän alun.  Kolme Liittoutuneiden armeijoiden upseeria nousee autosta huhtikuussa 1945 Buchenwaldissa.  Kun he näkevät Semprúnin, heidän  silmiinsä nousee pelästys ja  kauhu  niin  kurjannäköinen   ihmisolento  hän on. Järkytykseltään he eivät pysty sanomaan mitään, kenties he näkevät ensi kertaa keskitysleirivangin.  Hän kysyy heiltä, mikä hätänä, kummastuttaako metsän hiljaisuus heitä niin paljon? Sitten  hän kertoo heille, että linnut lähtivät, koska krematorion savu pelotti ne pois.  ”Tässä metsässä ei ole koskaan lintuja…. Poltetun lihan.  haju, sepä se. Upseerit kakistelevat kuin aikoisivat  oksentaa. Heidän pahoinvointinsa on melkein käsin kosketeltavaa”, toteaa Semprún.

 Elokuvan Höss yököttelee  natsieliitin juhlien  jälkeen,   mutta ei saa kunnon oksennusta  aikaan.. Jotain inhimillistä hänessä kaikesta huolimatta on.  Hän yrittää olla hyvä isä lapsilleen milloin ehtii keskistysleirihommiltaan,  hänen kun  pitää kehitellä entistä tehokkaammin  toimivia  krematorioita. Hän vie lapsiaan uimaan ja kanoottiretkille, kunnes  käy ilmi,  että joesta löytyy  keskitysleirin ruumiiden jäänteitä.

  Hössien kodin erottaa keskitysleiristä vain  korkea  tiiliskiviaita.  . Aidan takaa näkyy vartiotorni ja  krematorion  piippu, kuuluu  vankien  huudot,  vartijoiden  käskyt,  vahtikoirien haukunta, aseiden  laukaukset ja    jatkuva jyminä.  Elokuvan äänimaisema sai parhaan äänityksen Oscar-ehdokkuuden.  Krematorion piippu syöksee taivaalle tulta ja tuhkapilviä. Tuulten mukana tuo outo haju – Semprúninm  kuvauksen   mukaan: ”Tuuli tuo oudon hajun, imelän   ja viekkaan, happamiin oksettaviin huuruihin sekoittuneen. Eriskummallisen hajun, krematorion hajun, todella itsepintaisen.”  Niitä hajuja ei elokuva voi välittää.

Miten Höss ja hänen vaimonsa selittivät lapsille tuon hajun, jos selittivät mitenkään.  Lapset ovat hajuille herkempiä kuin aikuiset.  Heidän pikkutyttönsä kyyröttää pimeässä käytävässä ja  tuijottaa ikkunaa, jonka takana krematorion piippu  sylkee savua. Tyttö kärsii unettomuudesta ja näkee painajaisunia.  Isä Höss saa hänet nukahtamaan viereensäkertomalla  hänelle  öisin  satuja. 

 Kun  Hössille  tarjotaan    parempaa virkaa    koko valtakunnan keskitysleiriverkoston  organisaattorina, Auschwitsista pitäisi lähteä, mutta rouva  suostu lähtemään.  Hän ei halua luopua isosta virka-asunnosta, kukoistavasta  puutarhasta  ja  muista miehensä viran tuomista eduista: keskitysleirin ilmaisesta  työvoimasta: kotiapulaisista ja  puutarhan hoitajista,  jotka  kastelevat, kitkevät ja  kärräävät  puutarhaan poltettujen juutalaisten tuhkaa, mikä sai puutarhan kukoistamaan..  Mies lähtee ilman perhettä  uuteen työpaikkaansa, luultavasti Berliiniin. 

  Millaiset  jäljet  Auschwitz mahtoi jättää Hössin lapsiin, varsinkin  pikkutyttöön?  Heille  olisi  ollut parempi päästä isänsä  kanssa  pois tuosta helvetin esikartanosta.  Isä palasi  myöhemmin takaisin, sai yökötyskohtauksia   suuressa maailmassa, ei  ehkä voinut elää  ilman perhettään .

 Jonathan Glazer   syntyi 1954 Lontoossa juutalaisperheeseen. Hän  opiskeli lavastajaksi Nottinghamissa ennen kuin hänestä tuli ohjaaja.  Lavastusopinnot näkyvät Hössin talon  pitkissä pimeissä käytävissä ja  ahtaissa kulmauksissa.  En tiennyt hänen taustastaan enkä opinnoistaan mitään ennen  kuin  näin  The Zone of Interestin ja    luin  elokuvan jälkeen netistä, että  Glazer oli tutkinut  vuosia  Hössin perheen historiaa ennen kuin   elokuva  syntyi.

 Useassa arvostelussa  elokuvaa  sanottiin ahdistavaksi.  Se oli minusta erinomaisen hyvin tehty elokuva, mutta ei se   ahdistanut eikä järkyttänyt minua, ehkä siksi että olin  juuri lukenut  Semprúnin  kaksi  keskistysleirikirjaa,  joista  olen ajatellut  kirjoittaa lisää myöhemmin.  Elokuvan jälkeen kävin kirjastossa lainaamassa   Primo Levin  kirjan  Tällainenko on  Ihminen.  Hänet oli  karkotettu Auschwitsiin vuonna  1944.  Helmetin luettelon mukaan kirjaa oli lainattavissa  kaikkiaan 37  kappaletta  Helsingin alueen kirjastoissa,  suurin  osa oli  lainassa,  joten päättelin  että  holokausti   kiinnostaa ainakin lukijoita.

Tätä  kirjoittaessani iltapäivän radiouutissa kerrotaan, että  Berliinissä  on alkamassa suurmielenosoitus  äärioikeistolaista  AfD-puoluetta vastaan. Paikalla on 120 000 ihmistä ja lisää tulee kaiken aikaa. Uutissa puhutaan vuoroin laitaoikeistosta, vuroin  äärioikeistosta.  Käsitykseni  mukaan   äärioikeistolaiset ovat  enemmäni  rasistisia ja  fasistisia kuin  laitaoikestolaiset. Mutta voin  olla väärässä.  Entisen DDR:n  alueilla on  äärioikeistolaisia paljon enemmän kuin  kuin muualla.  Niillä alueilla ei ole   voitu eika pystytty  käsittelemään  natsimenneisyyttä   kuten läntisessä  Saksassa. Euroopan  äärioikeiston nousu  huolestuttaa.  Se  kasvaa tavallisisten ihmisten elämässä kuten  Glazer todistaa elokuvallaan.  Suosittelen elokuvaa,  se panee ajattelemaan mihin  suuntaan olemme menossa.

Herra Höss tarkastelee tiluksiaan ( Trailer A 24)

 

Dostojevskista

 Dostojevski - kiistaton  ja kiistelty

  Dostojevski -kirja , josta näin  unta  ennen loppiaista Se on ilmestynyt vuonna 2017.  Niin vanha kirja, että voiko siitä edes, epäilin unessa puhua radion ajankohtaisessa kulttuuriohjelmassa.   Kirja oli jäänyt minulta huomaamatta silloin kun se ilmestyi.  Kun näin kirjan palautettujen pöydällä kirjastossa,  lainasin sen, koska  olen  yhäkin   vähän hulluna   Dostojevskiin.   Se hulluus alkoi noin viisitoista- tai kuusitoistavuotiaana. Olin lukenut pelkkiä dekkareita pari vuotta,  Mieli oli murrosiän kuohuissa  niin levoton ja lyhytjänteinen, että en pystynyt lukemaan mitään muuta.. Kodin kirjahyllystä löytyi kirja nimeltä Rikos ja rangaistus.  Luulin sitä dekkariksi.   Kirja ahmaisi minut sisäänsä eikä päästänyt  sivuiltaan   ennen kuin lukenut  sen  loppuun asti.   Sama tapahtui noin puolen vuoden kuluttua juhannuksena. Seurasaaren juhannusjuhlissa oli niin tylsää, että lähdin kotiin kesken kaiken. Siitä tuli ikimuistettava juhannus.  Otin kirjahyllystä Karamzovin veljekset.  Se oli niin paksu kirja, ainakin kaksi tai kolme osaa, että luin sitä koko yön, seuraavana päivänä ja sitäkin seuraavana päivänä.  En voinut lopettaa lukemista ennen kuin sain selville kuka murhasi Karamazovien veljesten  isän. 

Kodissani oli aikoinaan venäläistä kirjallisuutta sekä suomeksi että venäjäksi. Isäni suomensi venäläistä kirjallisuutta, ensin sivutoimekseen ja myöhemmin päätoimisesti.  Hän aloitteli uraansa kaksikymmentävuotiaana Viipurin lääninvankilassa.  Siellä  hän luki  suomeksi ääneen  venäjänkielistä Rikosta ja rangaistusta pikkuserkulleen, joka ei osannut venäjää.  He olivat joutuneet vankilaan neuvostovakoilijoiksi epäiltyinä.   Hänen viimeiseksi suomentamansa   kirjaksi jäin, kuinka ollakaan,  Rikos ja rangaistus.   Se ilmestyi hänen kuolemansa jälkeen vuonna 1970 Otavan Maailmankirjallisuuden mestariteoksia sarjassa.   Hän oli samaa mieltä kuin venäläiset kirjallisuusihmiset, että Dostojevski ei ollut prosaisti, vaan dramaatikko, joka ei kirjoittanut yhtään näytelmää. Hänen mukaansa Dostojevskilta puuttui kielentaju,  virkkeet olivat  usein sekavia ja lauseet hämäriä..  Kaikesta huolimatta isäni suomensi häntä ja kehui jopa hänen huumorintajuaan. En tiedä millaista Dostojevskin venäjänkieli on, sillä en oppinut  venäjää, vaikka isäni yritti opettaa, kun olin lapsi – ja Muusa Vahros myöhemmin  Helsingin yliopistossa.  Minusta espanjalainen  kirjailija Jorge Semprún on  ymmärtänyt kielen merkityksen  oikein,  kun kirjoitti muistelmateoksessaan Hyvästi kesiemme aurinko, että romaanien sisältö ei lepää kielen varassa

Dostojevski -kirjan ovat  toimittaneet Martti Anhava, Tomi Huttunen ja Pekka Pesonen.    Aloitin kirjan   lukemisen viimeisestä  esseestä  Martti  Anhavan esseestä TODELLA EHKÄ Havaintoja  Dostojevskin kielestä.  Hänellä on  suomentajana  ollut samankaltaisia ongelmia Dostojevskin  kielen kanssa  kuin isälläni, joka tuskaili  Dostojevskin  kompuroivaa kielenkäyttöä. Dostojevski teki  taustatyöt hyvin, luki lehtiartikkeleita ja kirjallisuutta aiheesta, josta aikoi kirjoittaa,  ja antoi palaa kun oli kirjoittamisen aika.  Koska hän julkaisi romaaninsa ensialkuun  jaksoina aikakauslehdissä, niin lehtien    ilmestymisajankohta määräsi   työtahdin.  Kiirettä piti, tuskin hän ehti  korjailla lauserakenteitaan eikä  tainnut korjata niitä sittenkään  kun käsikirjoitus meni kustantajalle,  tai ei nähnyt niissä mitään korjattavaa. Oli ehkä sanasokea. Ihmettelen että eikö 1800-luvun luvun Venäjällä ollut  kustannusliikkeissä  kustannustoimittajia ja kielenkorjaajia. Kääntäjät joutuvat nyt parantelemaan Dostojevskin lauseita, jotta heitä ei  syytettäisi   huonoista käännöksestä.

  Anhava kyselee esseensä lopussa olisiko Dostojevskin ”kielellinen epävarmuus  jossakin määrin synnynnäisistä luontumuksista  johtunut ja sitten nuoruudessa  ahmittujen klassikoiden tarjoamien kauneuselämysten ja hänen oman suorituskykynsä epäsuhdasta vahvistusta saanut, opettanut hänelle jotakin myös ihmisen psyyken hataruudesta ja monipohjaisuudesta, samalla  kun se on tarjonnut sen kuvailuun  sopivan ilmaisutavan. Vaiko kääntäen: vahvistiko Dostojevskin taipumus kaoottiseen ja kömmähtelevään ilmaisuun hänen kiinnostuksensa sellaisten ristiriitojen ja sieluntilojen kuvaukseen joiden yhteydessä ilmaisun rosot eivät niin haitanneet?”   Häntä kiinnostivat Dostojevskin kielelliset ongelmat  sen verran, että hän toivoi muidenkin lukijoiden miettivän niitä.

  Minua Dostojevskin  kielelliset ongelmat mietityttävät, kun olen  kärsinyt dyslektiasta,  lukemisen   ja kirjoittamisen  kehityksellisestä  kielihäiriöstä eli luki-häiriöstä. Kenties  Dostojevski oli dyslektikko ilman lukemisen häiriötä,  koska oppi lukemaan  jo  nelivuotiaana. Hän osasi  ranskaa ja  käänsi  ranskankielestä  Balzacia yhtä  vapaasti kuin Saarikoski englannista Joycen  Odysseusta. Luultavasti  hän   pärjäsi    myös  saksankielellä ainakin Saksan pelikasinoilla  Dostojevskin  kielellinen epävarmuus saattoi johtui siitä, että kenties hän  oli synnynnäisesti vasenkätinen, joka pakotettiin oikeakätiseksi  kuten Venäjällä oli tapana ja  Suomessakin vielä minun lapsuudessani.  Minä  aloin änkyttää,kun  isoäitini yritti pakottaa minut oikeakätiseksi.

  Dostojevskia alkoivat  vaivata  äkilliset  epileptiset kohtaukset kahden  ensimmäisen  romaanin jälkeen.   Voi olla  että epilepsian  aiheuttanut  aivojen poikkeama  heijastui  hänen  proosaansa toistaitoisena puheena, epämääräisyytenä,  hahmottomuutena kuin myös ennakoimattomuutena ja  äkkikäännöksinä,  joista Tomi   Huttunen kirjoittaa esseessään IDIOOTIN ENNAKOIMATON  PUHE.  Huttunen on tilastoinut miten usein  äkkiä -sana, vdrug venäjäksi, esiintyy   Dostojevskin romaaneissa –   esim. Idiootissa  630 kertaa,  mutta esikoisessa (Köyhää väkeä) vain 30 kertaa  ja  toisessa romaanissa (Kaksoisolento) 80 kertaa.   Sanan esiintymistiheys alkoi kasvaa myöhemmissä teoksissa Siperiasta paluun jälkeen syntyneissä romaaneissa

 Postikortti löytyi korttitelineestä  pienen  Uzèsin kaupungin  kadulta Ranskan  eteläosasta. Vietin siellä talven 2001. Kiinnitin  kortin  pylvääseen, joka seisoi keskellä vuokrahuonettani kenties pitelemässä sisäkattoa, ettei se romahtaisi niskaani. Kirjoitin siellä romaania joka ei koskaan valmistunut ja kävin päivittäin kävelyllä puistossa, jossa majaili synkännäköinen nuorimies. Hänellä on pitkä musta takki, jonka liepeet ovat tahriintuneet savessa, musta huivi kaulassa, mustat housut, kuluneet kengät, pitkät tummat kiharat niskassa, korkea otsa ja kaunis profiili. Hän näytti Dostojevskin romaanista karanneelta Raskolnikovilta, joka hautoi kuumeisesti onko ihminen torakka, ja jos on, niin  onko hänellä oikeus tappaa ihmistorakka. Yleensä hän kuljeskeli  levottomana pitkin puistokäytäviä ja istui  joskus penkillä  ruokkimassa puluja, jotka tunsivat hänet  ystäväkseen. Kiinnostava henkilö, minä ajattelin, ehkä entinen näyttelijä joka oli tullut hulluksi, ehkä juuttunut Raskolnikovin rooliin niin ettei ollut päässyt siitä irti. Tai runoilija, jonka suuret haaveet eivät olleet käyneet toteen.  Hän ei ollut kestänyt todellisuuden paineita, vaan oli mennyt pirstaleiksi.

 Kuvassa on  tiukkakatseinen nuori Dostojevski. Valokuvaaja on tuntematon eikä ajasta ja paikastakaan  ei ole tietoa. Kuvan julkaisija on pariisilainen  Hazan -kustantamo vuonna 1999. Julkaisijalla näyttää olleen tiedossa, että Dostojevski inhosi keltaista väriä, koska uskoi sen tekevän ihmisestä (hänestä)  hullun. Hänellä oli taipumusta paranoiaan ja hän oli  taikauskoinen kuin  venäläiset yleensäkin. Hän suostui asumaan vain sellaisessa talossa, joka sijaitsi katujen kulmauksessa ja ainakin   hänen työhuoneensa piti olla ehdottomasti kulmahuine.  Muunlainen asuminen tuotti epäonnea.

 Kortissa lukee: ”J’ai un projet: devenir fou.” Kysyin  huvin  vuoksi tekoälyltä mitä tuo Dostojevskin lause  tarkoittaa.  Se vastasi: ”Minulla on projekti: tulla hulluksi”, ja jatkoi, että lause on lainaus  ranskalaiselta kirjailijalta  Fiodor Dostojevskilta.  Eipä ole luottamista tekoälyyn! ajattelin ja   kirjoitin tekoälylle, että Dostojevski on venäläinen kirjailija. Tekoäly vastasi, että ”olet oikeassa. Dostojevski on venäläinen kirjailija. Pahoittelen virhettäni. Kiitos, että korjasit minua. Olen aina halukas oppimaan uutta ja parantamaan tietojani.” 

 Dostojevski oli kirjoittanut  veljelleen Mihailille 1840 luvun loppupuolella kirjeessä, että  hänen  projektinsa on tulla hulluksi.    Siihen aikaan hänen elämänsä oli yhtä helvettiä.   Esikoisromaanin loistavan vastaanoton jälkeen syntyi toinen romaani, joka haukuttiin maanrakoon eikä  sen jälkeen  kirjoittaminen  ei  sujunut.   Vissarion  Belinski, Suomenlinnassa syntynyt  venäläinen huippukriitikko oli hylännyt hänet ja    kirjailijakollegat  kohtelivat häntä kuin koulukiusaajat .

 Venäläisistä kirjailijoista Dostojevski oli venäläisin niin hyvässä kuin pahassakin.  Nuorena hän oli edistyksellinen radikaali ja kannatti maaorjien vapauttamista. Hän osallistui  Mihail  Petraševskin  lukupiiriin, jossa keskusteltiin  muun muassa yhteiskunnallista kysymyksistä.  Lukupiiriin oli todennäköisesti soluttautunut salaisen poliisin urkkija, joka ilmiantoi   piirin  jäsenet    kumouksellisesta toiminnasta.  Dostojevski oli lukenut piirissä Belinskin kirjeen, jossa tämä tuomitsi Gogolin  konservatiiviset yhteiskuntakäsitykset.  Sen lukemisesta Dostojevski tuomittiin kuolemaan  teloittamalla. 

  Kun hän seisoi teloituspaikalla huppu päässä valmiina kuolemaan,  kuriiri ratsasti viime hetkellä  paikalle tuomaan  tsaarin armahduksen.  Valeteloitus eli armahdus viime hetkellä oli Nikolai I:n  keino rangaista    poliittisia vankeja – siitähän oppivat  pysymään aisoiss!. Dostojevskin tuomio muutettiin neljäksi vuodeksi pakkotyötä  siperialaisella vankileirillä.  Siellä, jos missä, hän sai syventävää opetusta niin pahasta kuin hyvästäkin. Saattaa olla ettei hänestä ilman valeteloitusta ja pakkotyötä olisi tullut koko maailman tuntemaa   Dostojevskia.  Vanhemmiten hänestä tuli kylläkin patavanhoillinen konservatiivi, silti hän kirjoitti mielestäni  parhaan romaaninsa  Karamazovin veljekset  ja kuoli kohta sen jälkeen.

  Kristina Rotkirch pohtii  esseessään   DOSTOJESKIN PIMEÄÄ PUOLTA,   pääasiassa hänen suhtautumistaan  juutalaisiin.    Dostojevski perusti  Kirjailijan päiväkirja  -nimisen aikakauslehden, jonka  sivuilla  hän kirjoitti    mielipiteitään  ajankohtaisista aiheista.  Olen vältellyt  hänen  lehtensä lukemista   tietäen  miten    antisemitistisiä,  muukalaisvihaisia – sanalla  sanoen  rasistisia juttuja hän  kirjoitti.   Venäläisten lukijoiden mieleen lehti oli, he löysivät siitä kaikupohjaa omille tunteilleen  ja ajatuksilleen. Sitä luettiin paljon enemmän kuin hänen romaanejaan. Venäläinen sielu kaiketi  hykerteli mielihyvästä, kun se   luki Dostojevskin  mielipiteitä ”jutkuista.”

Yksi Dostojeskin lehden teemoista oli panslavismi.  Hän ajoi venäläisen Euroopan asiaa ja inhosi läntistä  Eurooppaa. ”Jos menet Eurooppaan, menet hautausmaalle.  Eurooppa on suuri hautausmaa”, siteerasi Karamazovin veljesten Ivanin sanoja muuan venäläiskirjailija Kaliningradin yliopiston järjestämässä keskustelutilaisuudessa, johon osallistuin 2000-luvun alussa. Keskustelun teemana oli yhtenäistyvä Eurooppa ja  sen kulttuuri sekä kirjallisuus. Se oli positiivisen kehityksen aikaa  Euroopassa, mutta ukrainalaisten ja moskovahenkisten kirjailijoiden välinen jännite oli havaittavaa, melkeinpä käsin kosketeltavaa.  Kuka olisi uskonut silloin että länteen päin suuntautuva  Ukraina  olisi niin  suuri uhka Venäjälle, että  sen piti  ryhtyä  sotilaalliseen operaatioon pelastaakseen Ukrainan länsieurooppalaisilta fasisteilta, kuten operaatiota perusteltiin Moskovassa.

”Dostojevski pyrki kaikin keinoin olemaan profeetta, mutta vajosi vääjäämättä pamfletistiksi,” toteaa venäläisen kirjallisuuden nuoremman polven tutkija  Mika Mihail  Pylsy ( nimi viitannee  inkeriläistaustaan)  esseessään ELÄMÄSSÄ KÄRSIEN KUIN  HELVETISSÄ: Huomioita Dostojevskin vastaanoton historiasta.  Hän on nimennyt esseen  Nabokovin Dostojevski-runon  ensimmäisen säkeistön ensimäistä säestön mukaan:

 Elämässä kärsien kuin helvetissä

kuvottavana, kouriintuntuvan kirkkaana,

profeetallisissa houreisansa

synkän aikamme hän hahmotteli.

 Nabokov inhosi  Dostojevskia kuin  kateellinen  kirjailija, joka mielipahaa purkaakseen haukkuu kollegaansa ”kolmannen  luokan  kirjailijaksi, jonka maine perustuu väärinymmärrykseen... eskinkertainen sentimentaalisten goottilaisromaanien  kyhäilyyn,  ja  oli karkea koomikko sekä surkea  lehtimies.”    Nabokov oli sitä mieltä että Dostojevskin suosio johtuu lukijoiden puutteellisesta lukutaidosta.  

Epäilen kuteinkin  että hänen  Dostojevski-inhonsa  taustalla on  jotain  muuta   kuin normaalikateutta,  kenties  hänen sisimmäinen   venäläisyytensä,  jonka  hän  yrittänyt päästä irti vaihtamalla kielensä  englanniksi ja  ryhtymällä amerikkalaiseksi kirjailijaksi,  mutta  aina vain venäläisyys  pyrki   livahtamaan jostain raosta esiin.   Dostojevskin kirjat  saavat hänessä aikaan   vahvan  tunnereaktion venäläisyyttä vastaan.

 Pylsy  kirjoittaa, että ” valitettavasti Dostojevski on säilyttänyt aktuaalisuutensa myös  Neuvostoliiton romahtamisen jälkeen. Kirjallisuudentutkija  Omri Ronen on huomauttanut, että kirjailijan uskonnollinen ja sovinistinen maailmankuva on painavaa valuuttaa Venäjän ideologissa etsinnöissä uudella vuosituhannella.” Pylsy soisi, että Nabokovin toivoman ”kirjallisuushistoriallisen vääristymän oikaisu alkaisi vihdoinkin vihdoin häämöttää.”  Ehkä se on jo alkanut, kun nuoret eivät enää lue Dostojevskia. Hänen kirjansa  siirtyvät Pylsyn runollisen kuvan mukaan  hitaasti Lethen kirjastoon. Sinne  on  vaipunut  Goethen Nuoren Wertherin  kärsimyksetkin.

Dostojevski - maatuska  seisoo  pöydälläni.  Ostin  sen  1980-luvun loppuolella    Pietarista ( nimi taisi olla silloin Leningrad)   Muistan  monet  arvokeskustelut,joita  Pietarissa käytiin siitä kumpi on suurempi kirjailija: Dostojevski vai  Tolstoi.  Tämän maatuskanuken tekijällä on minun  näkökulmastani oikeat arvot. Dostojesvki on suurin, hänen   sisällään on Tolstoi, jonka  sisällä on Pushkin.  Pushkinin   sisällä on  Gogol ja hänen   sisällään Tshehov, jonka  sisällä Lermontov ja Lermontovin sisällä Brodski..