Pietarilainen tilikirja

 Dom Mertensa, entinen  Mertensin   kauppahuone, joka myi  turkiksia ja   muotia, nykyinen Pietarin Zara  Nevski  prospektilla. 

Kuvan  kauppahuone  on  vastapäätä  Suurta Tallikatua,  jota  pitkin kävelin   joka päivä    Nevskille ja sieltä  metrolle kolme vuotta sitten.    Kävin vain kerran  Zarassa.  Oli pakkaspäivä lokakuun lopulla eikä minulla ollut   villapaitaa. Sellaista Zarasta ei löytynyt, siellä oli muutenkin  erinäköistä muotia kuin Helsingin  Zaroissa. Illalla palasin Suurelle Tallikadulle, jonka varrella  varrella on  inkerinsuomalaisten Marian kirkko ja sen vieressä Suomi-talo, jossa   asuin kuukauden.  Siellä oli  Suomen  Kirjailijaliiton residenssi ja hyvä kirjasto. Iltaisin  luin uudelleen  pietarilaiskirjailijoita.

Minulla oli   suunnitelma:  kirjoittaisin kirjan  Pietarista samalla  metodilla kuin olin kirjoittanut  kirjan Ravennasta ja äidistäni. Kävelisin pitkin ja poikin  kaupunkia ja  kirjoittaisin  muistiin mitä  mieleen tulisi.  Kirjoittaisin isästä, joka oli kirjoittanut  kirjan Pietarin valot. Kävisin katsomassa paikkoja, jotka hän mainitsee kirjassa,  ja etsisin talon jossa isoäitini oli asunut Pietarissa,   eli silloisessa Leningradissa ennen kuin hänet karkotettiin toistamiseen  Siperiaan.  Sitä sanottiin  evakuoinniksi, koska se tapahtui Suuren isänmaallisen sodan aikana. Niin hän säästyi Leningradin piirityksestä ja todennäköiseltä nälkäkuolemalta.  Mutta siihen kaupunkiin  hän ei päässyt enää takaisin asumaan, koska hän oli "finka" eli suomalaisnainen passin mukaan.

Ravennan kävelin vajaassa kolmessa kuukaudessa kirjaksi, mutta Pietari on  niin iso kaupunki, että siinä ajassa sitä ei kirjaksi  käveltäisi.   Ajattelin  että minun  pitäisi  asua ja kirjoittaa Pietarissa syksyn lisäksi kuukausi  myös talvella,  keväällä  sekä kesällä.

  Nevski prospekt elokuussa 2017

Seuraavan  kerran  kävin  Pietarissa  kahden vuoden kuluttua.  Asuin  viisi  päivää Millionnaja ulitsalla, suomeksi  Miljoonakadulla  lastenlasten kanssa.  Se on katu,  joka alkaa  Eremitaasin nurkalta ja  johtaa Mars-kentälle.  Tsaarin aikana  sillä kadulla  asuivat  rikkaat, mistä se sai nimensä.  En tiedä mikä sen nimi oli  neuvostoaikana.

Pietari-kirja  ei  elokuussa ollut mielessäni. Olin aloittanut  tai pikemminkin jatkanut  edellisenä talvena  matkakirjaa, joka oli  jäänyt kesken, kun Unennäkijän muistelmat oli ajanut sen ohitse noin kymmenen vuotta sitten.   Kun  sain matkakirjan käsikirjoituksen pois käsistäni,  Pietari-kirja palasi  mieleen ja aloin   suunnitella   talvista kirjoitusmatkaa Pietariin. Mutta matkaan oli tullut mutkia.  Kirjailijaliitolla ei  ole  enää residenssiä Pietarissa.   Minulla on kirjailijaeläke (1408,19 e/kk, mistä jää käteen 1098,39 e/kk) eikä sillä matkustella enkä  minä ole enää nuori.

Kolmekymmentäviisi vuotta sitten olin hypännyt bussiin, kun  olin saanut  Kordelinin matka-apurahan, ja  ajanut  Keski-Euroopan läpi  Müncheniin, sieltä  yöjunalla Bolognaan ja aamujunalla Ravennaan, eikä minulla ollut   aavistustakaan hotellista ja  siitä missä  asuisin  seuraavat pari kolme kuukautta ja  riittäisivätkö rahat. Eivät sellaiset  asiat  nuorena huolettaneet   niin kuin vanhana,  pääasia oli  että pääsi matkaan. Sitä uskoi silloin, että kyllä kaikki järjestyy.

Venäläiset  tilikirjani

 Jokin kuukausi sitten varasin kirjastosta Anniina Tarasovan kirjan Venäläiset tilikirjani  nimen perusteella. Oletin että  tekijä on  nuori venäläinen nainen, ja  että kirja on itsetilitystä. Se kiinnosti, sillä harvemmin  Venäjältä suomennetaan nuoria  naiskirjailijoita.  Jostakin  olin lukenut  että Tarasova on esikoiskirjailija ja että hänen kirjansa kertoo  Pietarista. Se oli toinen syy  miksi halusin  lainata kirjan. Jono eteni  niin hitaasti, että nimikin ehti muuttua muistissani Pietarilaiseksi  tilikirjaksi ennen kuin sain kirjan luettavakseni.

Venäläiset  tilikirjani   kuuluu  kustantaja Gummeruksen luokituksen mukaan  lajityyppeihin: naistenviihde (= chick-lit), jännitys, rikos ja dekkari, joten minä en varsinaisesti kuulu kirjan kohderyhmään. Syypää siihen on  Dostojevskin pietarilaisromaani Rikos ja rangaistus   minkä  luettuani dekkarit ja  viihdekirjat  tuntuivat minusta   tylsän latteilta. Olin  kuusitoistavuotias, kun lakkasin lukemasta niitä ja  aloin suhtautua  kirjallisuuteen  vakavalla  intohimolla.  

Kirjan takaliepeestä kävi  ilmi, että Tarasovalla on vallankumouksen ajalta emigranttitaustaa eli pakolaistaustaa  kuten minullakin (emigranttitausta kuulostaa jotenkin hienommalta), ja että hän on suomalainen  kasvuyritysjohtaja, joka tuntee suomalaisen ja venäläisen  työelämän. 

Romaanin  minäkertoja   on  töissä suomalaisessa rakennusalan konsernissa, jolla on tytäryhtiöitä   Venäjällä. Sivumennen sanoen venäläisten  luottamus suomalaisiin  rakentajiin on vanhaa perua.  Kirjassa eletään vuotta  2010.  Kertoja saa työkomennuksen Pietariin. Tehtävänä on tytäryhtiöiden  tilien  tarkastus. Häneen  iskee jo  junamatkalla Pietariin  paranoia, että  hänen passinsa  on takavarikoitu ja  hänen  teelasiinsa  on  tiputettu myrkkyä.

Paranoia on   venäläinen  kansantauti,  jolla on juurensa todellisuudessa ja joka tarttuu  helposti.  Stalinin aikana se  levisi pahana  epidemiana, joka  vei hautaan miljoonia ihmisiä. Eikä taudinaiheuttajasta ole, paha kyllä, päästy  eroon vielä nykyäänkään. 

Tilikirjojen tarkastuksen  edetessä  kertojan  paranoia osoittautuu perustelluksi epäluuloksi.  Yksi  jos toinenkin  tytäryhtiöiden   työntekijöistä  alkaa  vaikuttaa epäilyttävältä ja dekkarijuoni kiristyy.  Lopussa  paljastuu  vanha kunnon  Troijan hevonen, jollaista käytettiin jo antiikin Iliaassa.   

 Täytyy tunnustaa, että inhoan juonivetoisia   romaaneja, ja  erityisesti dekkareita, joissa koko homma  perustuu  juoneen.  Minusta tuntuu kuin  dekkarin juonenpunoja    kahlitsisi  mieleni  ketjuilla ja taluttaisi  sen  jonkinlaiseen putkeen tai  tunneliin, jossa ei näe  sivuillensa.  Siellä  tulee umpiokammo. Olisin luultavasti pitänyt Venäläisistä tilikirjoista  enemmän,  jollei se olisi lähtenyt kehittymään  väärään suuntaan, minun  mielestäni,  vaan olisi  pysytellyt a  kuvauksena  nuoren naisen työstä, elämästä ja ihmissuhteista Pietarissa.

Anniina Tarasova kirjoittaa blogissaan,  että  Venäläisten tilikirjojen kirjoittaminen kesti  seitsemän vuotta.   Se on myyttinen vuosien määrä,   Gustave Flaubertin sanotaan kirjoittaneen  Rouva  Bovarya seitsemän  vuotta.  Myös  Aleksis  Kivi kirjoitti  seitsemän vuotta Seitsemää veljestä.   Mieleen ei tule nyt muita, mutta varmaan moni  muukin  kirjailija on  kärsinyt kirjansa vuoksi nuo myyttiset vuodet.  Se  ei merkitse, että kirja  olisi kirjoitettu joka päivä, viikko, kuukausi tai vuosi. Joskus  kestää vuosia  ennen kuin kirja löytää  muotonsa.  Vähän minua harmittaa, että Venäläisten  tilikirjojen rikas  materiaali   löysi  dekkarimuodon.   Olisiko kasvuyritysjohtaja  sanellut  epävarmalle kirjailijanalulle, että  tulos tai  ulos?   Mutta kannattaako viihde paperikirjan muodossa nykyään, kun  on   telkkarisarjat, Netflix, digipelit,  some ym. epäkirjalliset ajanvietteet?

  

Kokemuksia äänikirjoista

Kuvassa  Ninni ja kirjoja joita kuuntelen tai  olen kuunnellut   (luurien väliin ei mahtunut  neljää kirjaa enempää).

Kuinka kaikki alkoi

Olen vuosikaudet potenut kausiunettomuutta joulu-  ja   kesäkuussa, ja  syönyt  unitabletteja tai juonut  punaviiniä saadakseni unta.  Runsas  vuosi sitten joulukuussa  keksin vihdoin ja viimein ratkaisun  ongelmaan.  Se  löytyi  Ylen Areenasta.  Rupesin  kuuntelemaan  öisin    Marcel Proustin

 Kadonnutta aikaa etsimässä -kirjasarjaa, jota luki  näyttelijä Erja  Manto.  Hänellä  oli  niin rauhoittava  ääni, että  nukahdin kymmenessä minuutissa    aivan kuin  lapsena,  kun  äiti oli lukenut iltasatuja,   joita ilman en saanut  unta.  Voi olla, että Erja Manton (Mannon?) äänessä oli jotain samaa kuin äitini äänessä, jota en  muista.

 Kuinka kaikki jatkui

Ei aikaakaan, kun halusin kuunnella  äänikirjoja myös metrossa, bussissa, junassa ja erilaisissa jonotus- ja odotustiloissa.    Aikaisemmin olin lukenut  liikennevälineissä ja odotustiloissa, mutta heikko näköni oli   heikentynyt  entistäänkin niin, että  lukeminen niissä  kävi  rasittavaksi silmille.  Mutta  Ylen Areenan kuunteleminen  oli niissä  hieman hankalaa.  Ei ollut joko  WiFi-yhteyttä tai  jos oli, niin    se katkeili   varsinkin metrossa silloin kun vaunut olivat täynnä ihmisiä luurit korvilla (ehkä he kuuntelivat äänikirjoja). 

 Latasin  puhelimeen Helmetin Ellibs - sovelluksen. Helmetin e-kirjakokoelma oli aika vaatimaton,  menekkikirjoja kyllä löytyi, mutta ei vähälevikkistä kirjallisuutta.  Novelleja oli vähän ja  runokokoelmia vain yksi, se oli   Eino Leinon runot.  Vahinko, sillä runot ovat  oivaa kuunneltavaa  lyhyillä metromatkoilla.

 Ajattelin kokeilla jotain maksullista kirjojen digipalvelua,  mutta en löytänyt   Nextorysta,  Elisasta, Bookbeatista ja Storytelista   mielikirjailijoitani Olga Tokarczukia ja   Georges Perecia. Storytel  vaikutti muuten  kiinnostavalta palvelulta, siellä oli  mm. Samuel Beckettiä englanninkielellä, Danten Divina Commedia  myös englanninkielellä -  ja  ihme kyllä Paavo Haavikon  esikoiskokoelma Tiet  etäisyyksiin ja  Katri Valan  Pesäpuu palaa!  

 Celian nettisivustolta löytyivät kaikki ne  kaipaamani  äänikirjat, joita  ei kaupallisissa  digipalveluissa ollut. Celia on  näkövammaisten kirjasto.  Siellä on  aktiivisia   äänikirjojen kuuntelijoita siitä  päätellen, että olen saanut sieltä parhaat lainauskorvaukset. Rupesin miettimään miten pääsisin  Celian asiakkaaksi.  Nettisivustolla lukee, että sen   palvelu on "tarkoitettu kaikille joille  painetun tekstin lukeminen on vamman, sairauden tai muun vastaavan syyn vuoksi hankalaa."  Kysyin kirjastonhoitajalta, että olisiko  minulla edellytyksiä päästä  asiakkaaksi, kun  olen  lukihäiriöinen,   likinäköinen ja alkava kaihi on  ruvennut  haittamaan  lukemista.   Edellytykset riittivät.  Ensimmäinen kirja  jonka  lainasin Celiasta oli   ranskalaisen Michel Butorin  Tänä yönä nukut levottomasti. Se  kertoi keski-ikäisestä miehestä, joka matkusti yöjunassa Pariisista Roomaan vaimon luota  rakastajattaren luo. Se  oli  ranskalaisen uuden aallon romaaneja, ilmestynyt 1950-luvun loppupuolella. Junamatkan kuvaus oli syy miksi kirja kiinnosti minua.

Kuuntelukokemuksia

Ensimmäiset kuuntelemani runokirjat olivat Lassi Hyvärisen Tanssiva karhu -palkinnon voittanut Tuuli ja kissa (Poesia 2018),  ja  600 vuotta sitten eläneen zen-munkki  Ikkyuun  Riehaantunut pilvi ja luurankouni  (suom.  Kai Nieminen, Basam Books 2010).  Kyllä kannatti  kuunnella!   Mutta  jos kuuntelee metromatkalla  dekkaria,  kannattaa pitää varansa, ettei aja  aseman ohi.

Seuraavaksi yritin kuunnella  kokonaisen  runoeepoksen. Se oli  Goethen Faust (suom. Otto Manninen, WSOY 1936), joka oli tehnyt minuun vaikutuksen kuusitoista- seitsemäntoistavuotiaana niin että  muistan vieläkin säkeet:

Kaks sielua, ah, mulla rinnass' on,

erilleen pyrkii kumpainenkin noista;

syliinsä lemmenkiihkoin maailmaa

pusertaa toinen kouristavin vaistoin,

maast' irti toinen pyrkii rajuin taistoin

päin alkuansa korkeaa.

Luettuna säkeet  säkeet ovat jotakuinkin siedettäviä, mutta kuultuina  aivan  kamalia.  En  pystynyt  jatkamaan kuuntelua. Vika ei ollut lukijassa, vaan aikansa  eläneessä suomennoksessa.  Sivumennen sanoen Vajaan vuoden aikana olen  kohdannut vain yhden lukijan,  jota en voinut kuunnella, koska hänellä oli niin vetelät  ässät.  

Minulle  kuuntelijana  on  tuottanut suurta  iloa  kaksi   modernia klassikkoa:  James Joycen Odysseus  ja  Georges Perecin  Elämä  Käyttöohje. Romaaneja.  Pentti Saarikoski suomensi Odysseuksen ja Ville Keynäs  Elämä Käyttöohjeen. Molemmat verrattomia suomentajia, ilman heidän  kielentajuaan kuuntelunautinto olisi  jäänyt pienemmäksi.

Joycen Odysseus ilmestyi vuonna 1964.  Olin siihen aikaan  kunnianhimoinen kirjallisuudenopiskelija  ja  kävin  yliopiston kuppilassa  enemmän tai  vähemmän teoreettisia keskusteluja kirjan rakenteesta, kielestä, tyylistä, kerronnasta ynnä muista seikoista.  Asiaan kuului myös  arvostella Saarikosken suomennosta kehnoksi.  Lähiluin  kirjan  rähjäiseen kuntoon kuten ylläolevasta kuvasta näkyy (se seisoo  Tammen Keltaisen kirjaston kirja Lasihelmipelin vieressä).  En  muistanut, miten  hauska kirja se oli  ennen kuin kuuntelin sen viime vuoden puolella. Ehkä en nuoruuden  tiukkapipoisuudessani ollut edes huomannut sen hauskuutta.  Ja  Saarikoskikin osoittautui   sekä luovaksi että loistavaksi  suomentajaksi.

Perecin "Käyttöohjetta" yritin lukea 2000-luvun  alussa ranskaksi pienessä ranskalaisessa kaupungissa, mutta  kielitaitoni ei riittänyt,  ja kirja  jäi kesken.  Ville Keynäsin  suomennos  ilmestyi vuonna  2006.   Ostin kirjan, mutta en päässyt lukemisen alkuun.  Oulipolaiset  teoriat kirjan  rakenteesta  olivat jäykistäneet minut.   Vapauduin  teorioiden vallasta vasta kun   rupesin  kuuntelemaan "Käyttöohjetta."  Rentouduin ja  nautin kuulemastani.  Kuuntelin kirjan ainakin kolmeen kertaan, ja joka kerta löysin  siitä jotain hykerryttävän hauskaa. 

Kolmas kuuntelemani moderni klassikko  on  Herman Hessen  Lasihelmipeli.  Teini-ikäisenä  hullaannuin +  samastuin Hessen  Arosuteen.  Hesse-huumassa minun oli  saatava lisää   lisää hänen kirjojaan, mutta suomeksi oli tuohon aikaanvain Alppien poika  Arosuden lisäksi.  Oli pakko lukea    ruotsinkielellä  Demian ja Siddhartha.  Kiinnostukseni itämaiseen henkisyyteen saattaa olla peräisin  Hesseltä.  Hyötyäkin  hänen kirjoistaan oli - ruotsinnumeroni nousi viitosesta  kahdeksikkoon, ja ylioppilaskirjoituksissa olin  hilkulla saada  laudaturin.

Lasihelmipeli ilmestyi ensimmäisen  kerran suomeksi  1972, sen  jälkeen sitä on ilmestynyt useita painoksia.    Ostin kirjan  viidennen painoksen, joka ilmestyi vuonna 1988.   Olin edelleen  kiinnostunut  itämaisesta henkisyydestä,   mutta   en ollut  enää teini-ikäinen.  Minusta  kirja oli  pitkäveteinen utopia  Kastalia -nimisestä  provinssista jossain Keski-Euroopassa joskus 25. vuosisadalla.  Se oli miesten valtakunta, jossa miehet pelasivat lasihelmipeliä  ja harrastivat  henkisiä  asioita ( tieteitä,  taiteita ja filosofiaa).    Naisia ei siellä ollut, ymmärrettävistä syistä, naiset olisivat vain  häirinneet miesten hengenviljelyä! Minusta se oli  pikemminkin  dystopia kuin utopia. Kirja jäi kesken. 

Seuraavan kerran  yritin lukea  Hessen aateromaania vuonna  1995, jolloin pelasin koko kesän ja osan syksyäkin lasihelmipeliä netissä.  Kirja   jäi taas kesken.  Se oli liian abstrakti.  Hesse ei kertonut mitään konkreettista  lasihelmipelistä, jotta olisin voinut verrata siihen omia pelikokemuksiani.  Peli  oli ilmeisesti  jonkinlainen  kehitelmä hänen mielikuvituksessaan, eikä  hän  ollut  pelannut sitä todellisuudessa.

Kolmannen  kerran yritin päästä Lasihelmipelin sisään kuuntelemalla sitä.  Viikko sitten (15.1.)  nukahdin  kesken kuuntelun. Näin unta että istuin  hämärässä huoneessa pitkän soikean pöydän  ääressä  tuntemattomien ihmisten kanssa.   Oli menneillään joku kokous. Pöydän  toisella puolella  seisoi tummatukkainen nainen pitämässä puhetta. Hän näytti keskikoulun aikaiselta luokkatoveriltani,  Hän puhui puhumistaan Vaikutti siltä kuin hän olisi pitänyt jonkinlaista vaalipuhetta.   Minulla  oli jotain  sanottavaa, ehkä eriävä mielipide, mutta  en saanut puheenvuoroa. Yritin monta kertaa keskeyttää naisen  puhetulvan.  Ääni ja voimat menivät  turhissa yrityksissä, ja kurkusta  kuului  pelkkää kähinää. 

  Tilanne oli kuin painajaisunissa, joissa  jalat halvaantuvat, kun yrittää juosta  jotain karkuun.  Minulta halvaantui ääni ja heräsin aamuyöstä omaan pihinääni. Olin  unohtanut  säätää kuunteluohjelman  uniajastimen,  luureissa pajatti  lukija  "veljeskuntamme ja  järjestelmämme tarkoituksesta."   Tuli tunne , että  minulla ei ole  edellytyksiä päästä tämän kirjan  sisään. Hyvästi  Lasihelmipeli!  Minun pitäisi olla  maailman ja  ihmisten  parantamisesta innostunut teini,  mutta olen  vanha nainen.  Oman  rajallisuutensa tajuaa   aamuyön hiljaisina tunteina.

 Klassikkojen  lisäksi olen kuunnellut koko joukon  viime  vuonna  ilmestyneitä kirjoja, mutta   en muista kirjojen ja tekijöiden nimiä. Minulla on parempi  näkö- kuin kuulomuisti,  joka  on kertakaikkiaan kehno,  ollut sellainen aina.  En muista ihmistenkään nimiä, kun heidät  esitellään minulle  ensikertaa. Se on kiusallista.  Kaksi  kirjaa  on kuitenkin jäänyt   mieleeni.  Toinen  on  Mia Kankimäen Naiset joita ajattelen  öisin ja toinen Eeva  Turusen Neiti U muistelee niin sanottua ihmissuhdehistoriaansa.  

 Minä ihastuin kummankin kertojanääneen, se oli  niin persoonallinen,että heidän  kirjansa  erottuivat  selkeästi muista kirjoista. Tuntui  kuin Tukkimäki olisi   puhunut   minulle itsestään  ja  kiinnostuksensa kohteista  naisista, jotka  kirjoittivat, maalasivat ja matkustivat, kuin  olisin ollut  hänen hyvä  kaverinsa.    Ostin hänen kirjansa, koska tutkimusmatkailija- ja  taiteilijanaiset, joista hän kertoi, alkoivat kiinnostaa minuakin.

 Turusen virkeät lauseet,  hänen kielensä rytmi ja  kekseliäisyys puolestaan hurmasivat  minun korvani. Erityisen paljon  pidin kertomuksesta  Parahin tekninen isännöitsijä,  jossa  yksinäinen  nainen kirjoittaa isännöitsijälle  pitkää kirjettä.  Nautin   hänen ihmissuhdetarinoitaan, ne olivat  niin tragikoomisia, että hihittelin  itsekseni metrossa. Ne  poikkesivat    huumorinsa takia  niin paljon   angstisista  suomalaisihmistarinoista. 

Summa summarum:  Äänikirjat  ovat  armottomia. Ne paljastavat  kielen ja tyylin  falskiudet ja kömpelyydet. Teennäiset   metaforat ja vertaukset tappavat  kielen. Jos kieli on tylsää  ja  lauseiden rytmi   yksitoikkoisen elotonta,   kirja on  kuuntelukelvoton.  Mikäli   tarinan rakenne, monikerroksisuus,  yksityiskohdat ynnä muut  kaunokirjalliset seikat kiinnostavat, kannattaa lukea   enemmin  kuin kuunnella kirja.