Dom Mertensa, entinen Mertensin kauppahuone, joka myi turkiksia ja muotia, nykyinen Pietarin Zara Nevski prospektilla.
Kuvan kauppahuone on vastapäätä Suurta Tallikatua, jota pitkin kävelin joka päivä Nevskille ja sieltä metrolle kolme vuotta sitten. Kävin vain kerran Zarassa. Oli pakkaspäivä lokakuun lopulla eikä minulla ollut villapaitaa. Sellaista Zarasta ei löytynyt, siellä oli muutenkin erinäköistä muotia kuin Helsingin Zaroissa. Illalla palasin Suurelle Tallikadulle, jonka varrella varrella on inkerinsuomalaisten Marian kirkko ja sen vieressä Suomi-talo, jossa asuin kuukauden. Siellä oli Suomen Kirjailijaliiton residenssi ja hyvä kirjasto. Iltaisin luin uudelleen pietarilaiskirjailijoita.
Minulla oli suunnitelma: kirjoittaisin kirjan Pietarista samalla metodilla kuin olin kirjoittanut kirjan Ravennasta ja äidistäni. Kävelisin pitkin ja poikin kaupunkia ja kirjoittaisin muistiin mitä mieleen tulisi. Kirjoittaisin isästä, joka oli kirjoittanut kirjan Pietarin valot. Kävisin katsomassa paikkoja, jotka hän mainitsee kirjassa, ja etsisin talon jossa isoäitini oli asunut Pietarissa, eli silloisessa Leningradissa ennen kuin hänet karkotettiin toistamiseen Siperiaan. Sitä sanottiin evakuoinniksi, koska se tapahtui Suuren isänmaallisen sodan aikana. Niin hän säästyi Leningradin piirityksestä ja todennäköiseltä nälkäkuolemalta. Mutta siihen kaupunkiin hän ei päässyt enää takaisin asumaan, koska hän oli "finka" eli suomalaisnainen passin mukaan.
Ravennan kävelin vajaassa kolmessa kuukaudessa kirjaksi, mutta Pietari on niin iso kaupunki, että siinä ajassa sitä ei kirjaksi käveltäisi. Ajattelin että minun pitäisi asua ja kirjoittaa Pietarissa syksyn lisäksi kuukausi myös talvella, keväällä sekä kesällä.
Nevski prospekt elokuussa 2017
Seuraavan kerran kävin Pietarissa kahden vuoden kuluttua. Asuin viisi päivää Millionnaja ulitsalla, suomeksi Miljoonakadulla lastenlasten kanssa. Se on katu, joka alkaa Eremitaasin nurkalta ja johtaa Mars-kentälle. Tsaarin aikana sillä kadulla asuivat rikkaat, mistä se sai nimensä. En tiedä mikä sen nimi oli neuvostoaikana.
Pietari-kirja ei elokuussa ollut mielessäni. Olin aloittanut tai pikemminkin jatkanut edellisenä talvena matkakirjaa, joka oli jäänyt kesken, kun Unennäkijän muistelmat oli ajanut sen ohitse noin kymmenen vuotta sitten. Kun sain matkakirjan käsikirjoituksen pois käsistäni, Pietari-kirja palasi mieleen ja aloin suunnitella talvista kirjoitusmatkaa Pietariin. Mutta matkaan oli tullut mutkia. Kirjailijaliitolla ei ole enää residenssiä Pietarissa. Minulla on kirjailijaeläke (1408,19 e/kk, mistä jää käteen 1098,39 e/kk) eikä sillä matkustella enkä minä ole enää nuori.
Kolmekymmentäviisi vuotta sitten olin hypännyt bussiin, kun olin saanut Kordelinin matka-apurahan, ja ajanut Keski-Euroopan läpi Müncheniin, sieltä yöjunalla Bolognaan ja aamujunalla Ravennaan, eikä minulla ollut aavistustakaan hotellista ja siitä missä asuisin seuraavat pari kolme kuukautta ja riittäisivätkö rahat. Eivät sellaiset asiat nuorena huolettaneet niin kuin vanhana, pääasia oli että pääsi matkaan. Sitä uskoi silloin, että kyllä kaikki järjestyy.
Venäläiset tilikirjani
Jokin kuukausi sitten varasin kirjastosta Anniina Tarasovan kirjan Venäläiset tilikirjani nimen perusteella. Oletin että tekijä on nuori venäläinen nainen, ja että kirja on itsetilitystä. Se kiinnosti, sillä harvemmin Venäjältä suomennetaan nuoria naiskirjailijoita. Jostakin olin lukenut että Tarasova on esikoiskirjailija ja että hänen kirjansa kertoo Pietarista. Se oli toinen syy miksi halusin lainata kirjan. Jono eteni niin hitaasti, että nimikin ehti muuttua muistissani Pietarilaiseksi tilikirjaksi ennen kuin sain kirjan luettavakseni.
Venäläiset tilikirjani kuuluu kustantaja Gummeruksen luokituksen mukaan lajityyppeihin: naistenviihde (= chick-lit), jännitys, rikos ja dekkari, joten minä en varsinaisesti kuulu kirjan kohderyhmään. Syypää siihen on Dostojevskin pietarilaisromaani Rikos ja rangaistus minkä luettuani dekkarit ja viihdekirjat tuntuivat minusta tylsän latteilta. Olin kuusitoistavuotias, kun lakkasin lukemasta niitä ja aloin suhtautua kirjallisuuteen vakavalla intohimolla. Kirjan takaliepeestä kävi ilmi, että Tarasovalla on vallankumouksen ajalta emigranttitaustaa eli pakolaistaustaa kuten minullakin (emigranttitausta kuulostaa jotenkin hienommalta), ja että hän on suomalainen kasvuyritysjohtaja, joka tuntee suomalaisen ja venäläisen työelämän. Romaanin minäkertoja on töissä suomalaisessa rakennusalan konsernissa, jolla on tytäryhtiöitä Venäjällä. Sivumennen sanoen venäläisten luottamus suomalaisiin rakentajiin on vanhaa perua. Kirjassa eletään vuotta 2010. Kertoja saa työkomennuksen Pietariin. Tehtävänä on tytäryhtiöiden tilien tarkastus. Häneen iskee jo junamatkalla Pietariin paranoia, että hänen passinsa on takavarikoitu ja hänen teelasiinsa on tiputettu myrkkyä. Paranoia on venäläinen kansantauti, jolla on juurensa todellisuudessa ja joka tarttuu helposti. Stalinin aikana se levisi pahana epidemiana, joka vei hautaan miljoonia ihmisiä. Eikä taudinaiheuttajasta ole, paha kyllä, päästy eroon vielä nykyäänkään. Tilikirjojen tarkastuksen edetessä kertojan paranoia osoittautuu perustelluksi epäluuloksi. Yksi jos toinenkin tytäryhtiöiden työntekijöistä alkaa vaikuttaa epäilyttävältä ja dekkarijuoni kiristyy. Lopussa paljastuu vanha kunnon Troijan hevonen, jollaista käytettiin jo antiikin Iliaassa. Täytyy tunnustaa, että inhoan juonivetoisia romaaneja, ja erityisesti dekkareita, joissa koko homma perustuu juoneen. Minusta tuntuu kuin dekkarin juonenpunoja kahlitsisi mieleni ketjuilla ja taluttaisi sen jonkinlaiseen putkeen tai tunneliin, jossa ei näe sivuillensa. Siellä tulee umpiokammo. Olisin luultavasti pitänyt Venäläisistä tilikirjoista enemmän, jollei se olisi lähtenyt kehittymään väärään suuntaan, minun mielestäni, vaan olisi pysytellyt a kuvauksena nuoren naisen työstä, elämästä ja ihmissuhteista Pietarissa. Anniina Tarasova kirjoittaa blogissaan, että Venäläisten tilikirjojen kirjoittaminen kesti seitsemän vuotta. Se on myyttinen vuosien määrä, Gustave Flaubertin sanotaan kirjoittaneen Rouva Bovarya seitsemän vuotta. Myös Aleksis Kivi kirjoitti seitsemän vuotta Seitsemää veljestä. Mieleen ei tule nyt muita, mutta varmaan moni muukin kirjailija on kärsinyt kirjansa vuoksi nuo myyttiset vuodet. Se ei merkitse, että kirja olisi kirjoitettu joka päivä, viikko, kuukausi tai vuosi. Joskus kestää vuosia ennen kuin kirja löytää muotonsa. Vähän minua harmittaa, että Venäläisten tilikirjojen rikas materiaali löysi dekkarimuodon. Olisiko kasvuyritysjohtaja sanellut epävarmalle kirjailijanalulle, että tulos tai ulos? Mutta kannattaako viihde paperikirjan muodossa nykyään, kun on telkkarisarjat, Netflix, digipelit, some ym. epäkirjalliset ajanvietteet? |
sunnuntaina, helmikuuta 03, 2019
Pietarilainen tilikirja
tiistaina, tammikuuta 22, 2019
Kokemuksia äänikirjoista
Kuvassa Ninni ja kirjoja joita kuuntelen tai olen kuunnellut (luurien väliin ei mahtunut neljää kirjaa enempää).
Kuinka kaikki alkoi
Olen vuosikaudet potenut kausiunettomuutta joulu- ja kesäkuussa, ja syönyt unitabletteja tai juonut punaviiniä saadakseni unta. Runsas vuosi sitten joulukuussa keksin vihdoin ja viimein ratkaisun ongelmaan. Se löytyi Ylen Areenasta. Rupesin kuuntelemaan öisin Marcel Proustin
Kadonnutta aikaa etsimässä -kirjasarjaa, jota luki näyttelijä Erja Manto. Hänellä oli niin rauhoittava ääni, että nukahdin kymmenessä minuutissa aivan kuin lapsena, kun äiti oli lukenut iltasatuja, joita ilman en saanut unta. Voi olla, että Erja Manton (Mannon?) äänessä oli jotain samaa kuin äitini äänessä, jota en muista.
Kuinka kaikki jatkui
Ei aikaakaan, kun halusin kuunnella äänikirjoja myös metrossa, bussissa, junassa ja erilaisissa jonotus- ja odotustiloissa. Aikaisemmin olin lukenut liikennevälineissä ja odotustiloissa, mutta heikko näköni oli heikentynyt entistäänkin niin, että lukeminen niissä kävi rasittavaksi silmille. Mutta Ylen Areenan kuunteleminen oli niissä hieman hankalaa. Ei ollut joko WiFi-yhteyttä tai jos oli, niin se katkeili varsinkin metrossa silloin kun vaunut olivat täynnä ihmisiä luurit korvilla (ehkä he kuuntelivat äänikirjoja).
Latasin puhelimeen Helmetin Ellibs - sovelluksen. Helmetin e-kirjakokoelma oli aika vaatimaton, menekkikirjoja kyllä löytyi, mutta ei vähälevikkistä kirjallisuutta. Novelleja oli vähän ja runokokoelmia vain yksi, se oli Eino Leinon runot. Vahinko, sillä runot ovat oivaa kuunneltavaa lyhyillä metromatkoilla.
Ajattelin kokeilla jotain maksullista kirjojen digipalvelua, mutta en löytänyt Nextorysta, Elisasta, Bookbeatista ja Storytelista mielikirjailijoitani Olga Tokarczukia ja Georges Perecia. Storytel vaikutti muuten kiinnostavalta palvelulta, siellä oli mm. Samuel Beckettiä englanninkielellä, Danten Divina Commedia myös englanninkielellä - ja ihme kyllä Paavo Haavikon esikoiskokoelma Tiet etäisyyksiin ja Katri Valan Pesäpuu palaa!
Celian nettisivustolta löytyivät kaikki ne kaipaamani äänikirjat, joita ei kaupallisissa digipalveluissa ollut. Celia on näkövammaisten kirjasto. Siellä on aktiivisia äänikirjojen kuuntelijoita siitä päätellen, että olen saanut sieltä parhaat lainauskorvaukset. Rupesin miettimään miten pääsisin Celian asiakkaaksi. Nettisivustolla lukee, että sen palvelu on "tarkoitettu kaikille joille painetun tekstin lukeminen on vamman, sairauden tai muun vastaavan syyn vuoksi hankalaa." Kysyin kirjastonhoitajalta, että olisiko minulla edellytyksiä päästä asiakkaaksi, kun olen lukihäiriöinen, likinäköinen ja alkava kaihi on ruvennut haittamaan lukemista. Edellytykset riittivät. Ensimmäinen kirja jonka lainasin Celiasta oli ranskalaisen Michel Butorin Tänä yönä nukut levottomasti. Se kertoi keski-ikäisestä miehestä, joka matkusti yöjunassa Pariisista Roomaan vaimon luota rakastajattaren luo. Se oli ranskalaisen uuden aallon romaaneja, ilmestynyt 1950-luvun loppupuolella. Junamatkan kuvaus oli syy miksi kirja kiinnosti minua.
Kuuntelukokemuksia
Ensimmäiset kuuntelemani runokirjat olivat Lassi Hyvärisen Tanssiva karhu -palkinnon voittanut Tuuli ja kissa (Poesia 2018), ja 600 vuotta sitten eläneen zen-munkki Ikkyuun Riehaantunut pilvi ja luurankouni (suom. Kai Nieminen, Basam Books 2010). Kyllä kannatti kuunnella! Mutta jos kuuntelee metromatkalla dekkaria, kannattaa pitää varansa, ettei aja aseman ohi.
Seuraavaksi yritin kuunnella kokonaisen runoeepoksen. Se oli Goethen Faust (suom. Otto Manninen, WSOY 1936), joka oli tehnyt minuun vaikutuksen kuusitoista- seitsemäntoistavuotiaana niin että muistan vieläkin säkeet:
Kaks sielua, ah, mulla rinnass' on,
erilleen pyrkii kumpainenkin noista;
syliinsä lemmenkiihkoin maailmaa
pusertaa toinen kouristavin vaistoin,
maast' irti toinen pyrkii rajuin taistoin
päin alkuansa korkeaa.
Luettuna säkeet säkeet ovat jotakuinkin siedettäviä, mutta kuultuina aivan kamalia. En pystynyt jatkamaan kuuntelua. Vika ei ollut lukijassa, vaan aikansa eläneessä suomennoksessa. Sivumennen sanoen Vajaan vuoden aikana olen kohdannut vain yhden lukijan, jota en voinut kuunnella, koska hänellä oli niin vetelät ässät.
Minulle kuuntelijana on tuottanut suurta iloa kaksi modernia klassikkoa: James Joycen Odysseus ja Georges Perecin Elämä Käyttöohje. Romaaneja. Pentti Saarikoski suomensi Odysseuksen ja Ville Keynäs Elämä Käyttöohjeen. Molemmat verrattomia suomentajia, ilman heidän kielentajuaan kuuntelunautinto olisi jäänyt pienemmäksi.
Joycen Odysseus ilmestyi vuonna 1964. Olin siihen aikaan kunnianhimoinen kirjallisuudenopiskelija ja kävin yliopiston kuppilassa enemmän tai vähemmän teoreettisia keskusteluja kirjan rakenteesta, kielestä, tyylistä, kerronnasta ynnä muista seikoista. Asiaan kuului myös arvostella Saarikosken suomennosta kehnoksi. Lähiluin kirjan rähjäiseen kuntoon kuten ylläolevasta kuvasta näkyy (se seisoo Tammen Keltaisen kirjaston kirja Lasihelmipelin vieressä). En muistanut, miten hauska kirja se oli ennen kuin kuuntelin sen viime vuoden puolella. Ehkä en nuoruuden tiukkapipoisuudessani ollut edes huomannut sen hauskuutta. Ja Saarikoskikin osoittautui sekä luovaksi että loistavaksi suomentajaksi.
Perecin "Käyttöohjetta" yritin lukea 2000-luvun alussa ranskaksi pienessä ranskalaisessa kaupungissa, mutta kielitaitoni ei riittänyt, ja kirja jäi kesken. Ville Keynäsin suomennos ilmestyi vuonna 2006. Ostin kirjan, mutta en päässyt lukemisen alkuun. Oulipolaiset teoriat kirjan rakenteesta olivat jäykistäneet minut. Vapauduin teorioiden vallasta vasta kun rupesin kuuntelemaan "Käyttöohjetta." Rentouduin ja nautin kuulemastani. Kuuntelin kirjan ainakin kolmeen kertaan, ja joka kerta löysin siitä jotain hykerryttävän hauskaa.
Kolmas kuuntelemani moderni klassikko on Herman Hessen Lasihelmipeli. Teini-ikäisenä hullaannuin + samastuin Hessen Arosuteen. Hesse-huumassa minun oli saatava lisää lisää hänen kirjojaan, mutta suomeksi oli tuohon aikaanvain Alppien poika Arosuden lisäksi. Oli pakko lukea ruotsinkielellä Demian ja Siddhartha. Kiinnostukseni itämaiseen henkisyyteen saattaa olla peräisin Hesseltä. Hyötyäkin hänen kirjoistaan oli - ruotsinnumeroni nousi viitosesta kahdeksikkoon, ja ylioppilaskirjoituksissa olin hilkulla saada laudaturin.
Lasihelmipeli ilmestyi ensimmäisen kerran suomeksi 1972, sen jälkeen sitä on ilmestynyt useita painoksia. Ostin kirjan viidennen painoksen, joka ilmestyi vuonna 1988. Olin edelleen kiinnostunut itämaisesta henkisyydestä, mutta en ollut enää teini-ikäinen. Minusta kirja oli pitkäveteinen utopia Kastalia -nimisestä provinssista jossain Keski-Euroopassa joskus 25. vuosisadalla. Se oli miesten valtakunta, jossa miehet pelasivat lasihelmipeliä ja harrastivat henkisiä asioita ( tieteitä, taiteita ja filosofiaa). Naisia ei siellä ollut, ymmärrettävistä syistä, naiset olisivat vain häirinneet miesten hengenviljelyä! Minusta se oli pikemminkin dystopia kuin utopia. Kirja jäi kesken.
Seuraavan kerran yritin lukea Hessen aateromaania vuonna 1995, jolloin pelasin koko kesän ja osan syksyäkin lasihelmipeliä netissä. Kirja jäi taas kesken. Se oli liian abstrakti. Hesse ei kertonut mitään konkreettista lasihelmipelistä, jotta olisin voinut verrata siihen omia pelikokemuksiani. Peli oli ilmeisesti jonkinlainen kehitelmä hänen mielikuvituksessaan, eikä hän ollut pelannut sitä todellisuudessa.
Kolmannen kerran yritin päästä Lasihelmipelin sisään kuuntelemalla sitä. Viikko sitten (15.1.) nukahdin kesken kuuntelun. Näin unta että istuin hämärässä huoneessa pitkän soikean pöydän ääressä tuntemattomien ihmisten kanssa. Oli menneillään joku kokous. Pöydän toisella puolella seisoi tummatukkainen nainen pitämässä puhetta. Hän näytti keskikoulun aikaiselta luokkatoveriltani, Hän puhui puhumistaan Vaikutti siltä kuin hän olisi pitänyt jonkinlaista vaalipuhetta. Minulla oli jotain sanottavaa, ehkä eriävä mielipide, mutta en saanut puheenvuoroa. Yritin monta kertaa keskeyttää naisen puhetulvan. Ääni ja voimat menivät turhissa yrityksissä, ja kurkusta kuului pelkkää kähinää.
Tilanne oli kuin painajaisunissa, joissa jalat halvaantuvat, kun yrittää juosta jotain karkuun. Minulta halvaantui ääni ja heräsin aamuyöstä omaan pihinääni. Olin unohtanut säätää kuunteluohjelman uniajastimen, luureissa pajatti lukija "veljeskuntamme ja järjestelmämme tarkoituksesta." Tuli tunne , että minulla ei ole edellytyksiä päästä tämän kirjan sisään. Hyvästi Lasihelmipeli! Minun pitäisi olla maailman ja ihmisten parantamisesta innostunut teini, mutta olen vanha nainen. Oman rajallisuutensa tajuaa aamuyön hiljaisina tunteina.
Klassikkojen lisäksi olen kuunnellut koko joukon viime vuonna ilmestyneitä kirjoja, mutta en muista kirjojen ja tekijöiden nimiä. Minulla on parempi näkö- kuin kuulomuisti, joka on kertakaikkiaan kehno, ollut sellainen aina. En muista ihmistenkään nimiä, kun heidät esitellään minulle ensikertaa. Se on kiusallista. Kaksi kirjaa on kuitenkin jäänyt mieleeni. Toinen on Mia Kankimäen Naiset joita ajattelen öisin ja toinen Eeva Turusen Neiti U muistelee niin sanottua ihmissuhdehistoriaansa.
Minä ihastuin kummankin kertojanääneen, se oli niin persoonallinen,että heidän kirjansa erottuivat selkeästi muista kirjoista. Tuntui kuin Tukkimäki olisi puhunut minulle itsestään ja kiinnostuksensa kohteista naisista, jotka kirjoittivat, maalasivat ja matkustivat, kuin olisin ollut hänen hyvä kaverinsa. Ostin hänen kirjansa, koska tutkimusmatkailija- ja taiteilijanaiset, joista hän kertoi, alkoivat kiinnostaa minuakin.
Turusen virkeät lauseet, hänen kielensä rytmi ja kekseliäisyys puolestaan hurmasivat minun korvani. Erityisen paljon pidin kertomuksesta Parahin tekninen isännöitsijä, jossa yksinäinen nainen kirjoittaa isännöitsijälle pitkää kirjettä. Nautin hänen ihmissuhdetarinoitaan, ne olivat niin tragikoomisia, että hihittelin itsekseni metrossa. Ne poikkesivat huumorinsa takia niin paljon angstisista suomalaisihmistarinoista.
Summa summarum: Äänikirjat ovat armottomia. Ne paljastavat kielen ja tyylin falskiudet ja kömpelyydet. Teennäiset metaforat ja vertaukset tappavat kielen. Jos kieli on tylsää ja lauseiden rytmi yksitoikkoisen elotonta, kirja on kuuntelukelvoton. Mikäli tarinan rakenne, monikerroksisuus, yksityiskohdat ynnä muut kaunokirjalliset seikat kiinnostavat, kannattaa lukea enemmin kuin kuunnella kirja.
Lasihelmipeli ilmestyi ensimmäisen kerran suomeksi 1972, sen jälkeen sitä on ilmestynyt useita painoksia. Ostin kirjan viidennen painoksen, joka ilmestyi vuonna 1988. Olin edelleen kiinnostunut itämaisesta henkisyydestä, mutta en ollut enää teini-ikäinen. Minusta kirja oli pitkäveteinen utopia Kastalia -nimisestä provinssista jossain Keski-Euroopassa joskus 25. vuosisadalla. Se oli miesten valtakunta, jossa miehet pelasivat lasihelmipeliä ja harrastivat henkisiä asioita ( tieteitä, taiteita ja filosofiaa). Naisia ei siellä ollut, ymmärrettävistä syistä, naiset olisivat vain häirinneet miesten hengenviljelyä! Minusta se oli pikemminkin dystopia kuin utopia. Kirja jäi kesken.
Seuraavan kerran yritin lukea Hessen aateromaania vuonna 1995, jolloin pelasin koko kesän ja osan syksyäkin lasihelmipeliä netissä. Kirja jäi taas kesken. Se oli liian abstrakti. Hesse ei kertonut mitään konkreettista lasihelmipelistä, jotta olisin voinut verrata siihen omia pelikokemuksiani. Peli oli ilmeisesti jonkinlainen kehitelmä hänen mielikuvituksessaan, eikä hän ollut pelannut sitä todellisuudessa.
Kolmannen kerran yritin päästä Lasihelmipelin sisään kuuntelemalla sitä. Viikko sitten (15.1.) nukahdin kesken kuuntelun. Näin unta että istuin hämärässä huoneessa pitkän soikean pöydän ääressä tuntemattomien ihmisten kanssa. Oli menneillään joku kokous. Pöydän toisella puolella seisoi tummatukkainen nainen pitämässä puhetta. Hän näytti keskikoulun aikaiselta luokkatoveriltani, Hän puhui puhumistaan Vaikutti siltä kuin hän olisi pitänyt jonkinlaista vaalipuhetta. Minulla oli jotain sanottavaa, ehkä eriävä mielipide, mutta en saanut puheenvuoroa. Yritin monta kertaa keskeyttää naisen puhetulvan. Ääni ja voimat menivät turhissa yrityksissä, ja kurkusta kuului pelkkää kähinää.
Tilanne oli kuin painajaisunissa, joissa jalat halvaantuvat, kun yrittää juosta jotain karkuun. Minulta halvaantui ääni ja heräsin aamuyöstä omaan pihinääni. Olin unohtanut säätää kuunteluohjelman uniajastimen, luureissa pajatti lukija "veljeskuntamme ja järjestelmämme tarkoituksesta." Tuli tunne , että minulla ei ole edellytyksiä päästä tämän kirjan sisään. Hyvästi Lasihelmipeli! Minun pitäisi olla maailman ja ihmisten parantamisesta innostunut teini, mutta olen vanha nainen. Oman rajallisuutensa tajuaa aamuyön hiljaisina tunteina.
Klassikkojen lisäksi olen kuunnellut koko joukon viime vuonna ilmestyneitä kirjoja, mutta en muista kirjojen ja tekijöiden nimiä. Minulla on parempi näkö- kuin kuulomuisti, joka on kertakaikkiaan kehno, ollut sellainen aina. En muista ihmistenkään nimiä, kun heidät esitellään minulle ensikertaa. Se on kiusallista. Kaksi kirjaa on kuitenkin jäänyt mieleeni. Toinen on Mia Kankimäen Naiset joita ajattelen öisin ja toinen Eeva Turusen Neiti U muistelee niin sanottua ihmissuhdehistoriaansa.
Minä ihastuin kummankin kertojanääneen, se oli niin persoonallinen,että heidän kirjansa erottuivat selkeästi muista kirjoista. Tuntui kuin Tukkimäki olisi puhunut minulle itsestään ja kiinnostuksensa kohteista naisista, jotka kirjoittivat, maalasivat ja matkustivat, kuin olisin ollut hänen hyvä kaverinsa. Ostin hänen kirjansa, koska tutkimusmatkailija- ja taiteilijanaiset, joista hän kertoi, alkoivat kiinnostaa minuakin.
Turusen virkeät lauseet, hänen kielensä rytmi ja kekseliäisyys puolestaan hurmasivat minun korvani. Erityisen paljon pidin kertomuksesta Parahin tekninen isännöitsijä, jossa yksinäinen nainen kirjoittaa isännöitsijälle pitkää kirjettä. Nautin hänen ihmissuhdetarinoitaan, ne olivat niin tragikoomisia, että hihittelin itsekseni metrossa. Ne poikkesivat huumorinsa takia niin paljon angstisista suomalaisihmistarinoista.
Summa summarum: Äänikirjat ovat armottomia. Ne paljastavat kielen ja tyylin falskiudet ja kömpelyydet. Teennäiset metaforat ja vertaukset tappavat kielen. Jos kieli on tylsää ja lauseiden rytmi yksitoikkoisen elotonta, kirja on kuuntelukelvoton. Mikäli tarinan rakenne, monikerroksisuus, yksityiskohdat ynnä muut kaunokirjalliset seikat kiinnostavat, kannattaa lukea enemmin kuin kuunnella kirja.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)