lauantaina, elokuuta 16, 2014

Lukuhimo






 Ihanaa, vihdoinkin  voin lukea   romaaneja!   Niin kauan kun kirjoitin omaa kirjaa, minun oli mahdotonta   sukeltaa  muiden kirjoilijoiden   sanamaailmaan.   Se pysyi minulta kerta kaikkiaan suljettuna.   Mutta  siitä pitäen  kun lähetin  korjatun käsikirjoituksen  kustannustoimittajalle, olen ahminut kirjoja ja olen valvonut  öitä, kun en ole malttanut lopettaa lukemista, niin nälkiintynyt muiden sanoista  sieluni on ollut.

Päällimäisenä kirjapinossani on J. M. Coetzeen romaani Jeesuksen lapsuus.  Coetzee  on yksi  suosikkikirjailijoistani, vaikken  ihan  kaikista hänen kirjoistaan ole aina pitänytkään.  Mutta   tämä  hänen  uusin kirjansa  kolahti minuun oitis.  Se on utopia maasta, jossa kaikki asukkaat  ovat meren takaa  tulleita maahanmuuttajia,  joiden  muistot  menneisyydestä  "puhdistetaan" Belstar-nimisellä  leirillä, minkä jälkeen he pääsevät  asumaan  uuteen uljaaseen maahan.

 Keski-ikäinenn  Simón saapuu uuteen maahan aloittamaan uuden elämän.  Hänellä on  mukanaan  5-vuotias  David, jonka hän on ottanut  suojatikseen laivamatkalla,  ja luvannut etsiä  pojan   kadonneen  äidin.  Simónia hämmästyttää uudessa maassa kaikkein eniten, että  siellä on  niin aneemista: " Kaikki ovat säällisiä ja hyvää tarkoittavia. Kukaan ei kiroile eikä suutu.  Kukaan ei ole humalassa. Kukaan ei korota ääntään. Sinä syöt   pelkkää leipää ja vettä ja paputahnaa ja väität että  saat mahasi täyteen", Simón sanoo Analle, nuorelle sosiaalityöntekijälle.  Simón kaipaa "lihanestettä tihkuvaaa pihviä" ja lihallista rakkautta. Mutta Ana ei harrasta  sellaista. Hän sanoo, että   se houkuta häntä, eikä hän  halua  nähdä mitä se  aikaan   miehissä.

Simon tutustuu naapuriinsa Elenaan ja kysyy häneltä, eikö tämä kaipaa kaipaa fyysistä kosketusta, rakastamista ja  rakastetuksi tulemista.  Elena sanoo: " Kaipaa sitä? Kuule Simón, minä en ole niitä ihmisiä, joita muistot vaivaavat. Tuo mistä puhut tuntuu kovin kaukaiselta. Ja jos  tarkoitat yhdessä nukkummisella seksiä - kovin oudoltakin. On outoa ajatella tuollaisia asioita." Simón kysyy häneltä: "Oletko koskaan miettinyt, onko  tästä uudesta elämästä maksettu hinta, kaiken  unohtaminen, liian kova?  

 Simónille ei riitä pelkkä ystävyys. Simón kaipaa intohimoa. Elena erittelee Simónin kaipuuta: " Tämä loputon tyytymättömyys, kaipuu saada jotakin muuta, on ajattelutapa, josta me olemme  minun mielestäni päässeet  onnellisesti eroon. Mitään ei puutu. Se jokin, minkä sinä kuvittelet puuttuvan, on harhaa. Sinä elät  harhassa."  Simónin mielestä sikäläinen elämä on  "liian seesteitä, huiput  ja alamäet puuttuvat, samoin draama ja jännite - se muistuttaa aivan liikaa  radiosta kuuluvaa musiikkia."
 
Simónista  uuden maan naiset  ovat   hyväntahtoisia, mutta seksittömyydessään outoja. Hänestä hyväntahtoisuus on liian abstraktia. Hän kaipaa  jotain  kouriintuntuvaa ja ajattele, että  "hyväntahtoisuus luo  ystävyyttä  ja onnea, miellyttäviä eväsretkiä puistossa ja mukavia kävelyretkiä metsässä. Sen sijaan rakkaus,  tai ainakin sen kiihkeämpien ilmentymien  muodostumat, kuten kaipuu, tuo pettymyksiä, epäillyksiä ja  sydämensuruja."    Simón ei löydä  kouriintuvaa rakkautta uudessa uljaassa maassa. 

Entä  jos kaipuu  ja sen aiheuttamat pettymykset ja surut ovatkin elämän suola? tuli mieleeni  Coetzeen  kirjaa lukeissani.
 
Lapsena   kaipasin   maata,  jossa ei  ole  koulu- eikä pihakiusaajia, ei pelottavia  humalaisia, ei riitoja,  kukaan ei suutu ja korota ääntään, vaan kaikki ovat ystävällisiä toisilleen. Coetzee suhtautuu  romaanissaan kriittisesti sellaiseen  utopiamaahan. Simón  ja David  eivät  sopeudu  uuden  uuden maan   hyvänsuopaan  ja hyvintoimivaan yhteiskuntajärjestykseen.    Heitä  ei ole  onnistuttu  Belstarissa "puhdistamaan" täysin menneisyydestä.

 Mutta miksi  Coetzeen romaanin nimi  on  Jeesuksen  lapsuus?   Ei kirja  kerro  siitä Jeesuksesta, jonka  me tunnemme  Uuden testamentin kertomuksista, vaan Davidista ( kuva kirjan kannessa), jolle  Simón löytää äidin. Äidin nimi ei ole Maria, vaan Inés, eikä hän ole Davidin lihallinen äiti.  Hän on neitseellinen, kuten Elena  luonnehtii. Kuusivuotiaana  David joutuu  kouluun  eikä  sopeudu koulun järjestykseen.  Hänen opettajansa valittaa, että hän on levoton, ei kuuntele, ei tottele, ja  elää omassa mielikuvitusmaailmassaan, sepittää tarinoita,  häiriköi opetusta, eikä  opi  lukemaan, kirjoittamaan ja  laskemaan.   Minun oli  helppo samaistua  Davidiin,  olin samanlainen  lapsi koulun  alaluokilla. 

David  lähetettiin koulupsykologille, joka   epäili että Davidilla on  mahdollisesti  luki-häiriö. Minun  kouluaikanani ei ollut  koulupsykologeja.  Minulla oli luki-häiriö, mutta  siitä  ei  tiedetty mitään siihen aikaan.   Oli  silkkaa laiskuutta ja tyhmyyttä, jos ei oppinut  lukemaan ja kirjoittamaan siinä   missä muut lapset.  Romaanin koulupsykologi arvelee, että Davidin oppimisvaikeudet "johtuvat hämmennyksestä maailmassa, josta hänen oikeat vanhempansa ovat kadonneet, maailmassa johon  saapumisesta hänellä ei ole käsitystä."   Minun hämmennykseni johtui  maailamasta, jossa  kaikki olivat oikeakätisiä, mutta minä olin vasenkätinen.

 Sitten  kävi  ilmi , että  David osaakin lukea  ja kirjoittaa. Kun hänen  opettajansa  käskee  hänen kirjoittaa   taululle: "Minun  pitää puhua totta",  David kirjoittaa: " Minä olen totuus."  Se  on viittaus  Jeesukseen, joka sanoi (muistaakseni): "Minä olen tie, totuus ja elämä." 

David  oli  oppinut lukemaan Don Quijote -romaanista, jonka  Simón lainasi kirjastosta ja  jota hän  luki Davidille.  Tämä   Coetzeen  romaanin kohta,  joka  jätti luultavasti  suurimman osan lukijoista kylmäksi, kosketti minua   erityisen  paljon.   Kun olin lapsi, isäni luki minulle ja veljilleni  Don Quijotea.   Kun olin oppinut kahdeksanvuotiaana lukemaan, isä ojensi  Don Quijoten minulle  ja sanoi, että lue  sinä  vuorostasi.   Don Quijote oli täynnä vaikeita sanoja,  eikä sitä ollut yhtä helppoa lukea kuin  Hipsuvarvasta ja  Nököhammasta. Minä  takeltelin  ja änkkäsin, isä tempaisi kirjan  käsistäni ja sanoi: "Ethän sinä osaa lukea!" Kyyneleet purskahtivat silmistäni.

Davidiin palatakseni, vaikka hän hän osaisi lukea, kirjoittaa ja laskea, hänet  lähetettiin  erityisvaikeiden lasten sisäoppilaitokseen, josta hän karkasi.  Simón  joka ei siedä  koulubyrokratiaa pakenee  Davidin ja Inéksen kanssa  kouluviranomaisia jonnekin pohjoiseen aloittamaan uuden elämän. Paikan nimi on  Estrellita,  he   etsivät  sieltä uudelleensijoittamiskeskuksen. Romaanin viimeiset sanat: "Etsimme  paikkaa johon asettua elämään ja jossa aloittaa uusi elämä"

Mutta onko uuden elämän  aloittaminen  missään ja milloinkaan mahdollista, kun vanha elämä seuraa varjona perässä?  ihmettelen minä.

Kirjapinossa Jeesuksen lapsuuden alla on   César Airan teos, joka sisältää kaksi pienoisromaania,  Aaveet ja  Kirjailijakokous.   César Aira on vuonna 1949 syntynyt argentiinalainen   kirjailija,   kirjoittanut noin  80   teosta, (aikamoinen grafomaani!). Hän on  uusi tuttavuus  minulle. Kiinnostava tuttavuus, pidin  Aaveista. Se on yhden   päivän  romaani    Buenos  Airesilaisen  yövartijan perheen  uudenvuodenaatosta ja heidän suhteestaan  aaveisiin. Kirjoitan myöhemmin, ehkä, enemmän   Airasta.

Airan alla on  Antti Tuurin  Alkemistit, osa  1. Se  kiinnostaa minua, koska  se kertoo  Pohjanmaan   swedenborgilaisista,  mikäli olen oikein ymmärtänyt.   Ja  Alkemistien  alla on
 on  Ljudmila  Ulitskajan 800-sivuinen  romaani Vihreän   teltan alla, joka kiinnostaa minua    Alkemistejakin enemmän, koska  se kertoo   ajasta joka  ulottuu   Stalinin kuolemasta  Neuvostoliiton   romahdukseen.  Siitä ajasta minulla on omakohtaistakin kokemusta.  Mutta en  nyt aivan heti pääse  lukemaan Ulitskajan romaania, koska  edelle   kiilasivat   Rosa Liksomin  VäliaikainenPajtim Statovcin Kissani  Jugoslavia ja  Karl Owe Knausgårdin  Taisteluni, neljäs kirja, jotka sain  pikalainana  kirjastosta.   Seuraavaksi  blogaan  Knausgårdin kirjasta.




 

















keskiviikkona, toukokuuta 28, 2014

Unennäkijän muistelmat

Tässä syy miksi  en ole julkaissut blogissa mitään yli vuoteen.   Unennäkijän muistelmat ilmestyvät   syyskuussa 2014.  Kaksi viimeistä lukua eivät ole vielä valmiita.  Muistelmat ilmestyvät Teokselta. Sen syyskatalogia 2014 voi käydä katsomassa täältä   http://issuu.com/teos-kustantamo/docs/teos-2014syyskatalogi-lowres-sivut/1?e=7168570/8018511    Katalogista näkee paremmin  mitä  tuossa kuvakaappauksen  tekstissä kerrotaan kirjasta.


torstaina, helmikuuta 28, 2013

Vanha mies ja kissa

 Kissa-asetelma: Vanha mies ja kissa. (Vanhan miehen kuva näkyy
 paremmin, kun klikkaa kuvan isommaksi).

Valokuvatorstain  276. haaste ja inspiraatiolähde  on  Cristopher Paudissin maalaus vanhasta miehestä ja hänen kissastaan.   Maalaukset inspiroivat minua aina varsinkin, jos niissä on kissa.


PS.   Blogin  päivitystahti on hidastunut hidastumistaan. Syynä on   kirjan tekeminen, jonka  deadline   elokuussa.   Sen jälkeen palaan tiheämpään päivitystahtiin, toivottavasti.

torstaina, tammikuuta 31, 2013

Valokuvatorstai: Oranssi

Tämmöinen  vaaleanoranssi  minulla  päivystää   työpöydällä.  Venäläisen  uskomuksen mukaan  oransseilla kissoilla on erityisen  hyvä aura.   Miksei   Medvedev lahjoittanut  Tarja Haloselle  oranssia kissaa?

 Valokuvatorstain  272. haaste on  oranssi. En ole aikoihin  osallistunut  haasteisiin, kun   eivät ne  ole  minua puhutelleet. Mutta oranssi puhuttelee, kun sen kanssa elän  joka päivä.