Muistan kun nämä kuvat otettiin. Olin kolmetoistavuotias. Eeva-lehden tomittaja ja valokuvaaja tulivat meille kotiin. Minut patistettiin lastenhuoneeseen kirjoittamaan juttua äidistäni. Yritin karata ystäväni Kaarinan kanssa ulos, mutta äiti "lassosi äänenvoimalla" minut takaisin kirjoitustöihin, kuten kuvatekstissä luki. Jutusta tuli tällainen:
Minun äitini
Minulla ei ole mitään sitä vastaan että äiti on taiteilija. Pikemminkin päinvastoin. Siitäkin huolimatta että hän on hiukan omituinen niin kuin taiteilijat yleensä. Tämän syksyn hän on käyttänyt freskojen laittamiseen (tai miksi sitä nyt sanotaan).Ruoankin laitto on jäänyt heikolle tolalle. Mutta viis pikkuseikoista. Niin äitikin aina sanoo, kun kysymme onko ruoka jo valmista. Silloin kun sää ei ole otollinen maalaamiselle, koettaa äiti kasvattaa meitä kolmea villiä lasta Hän selittää tarmokkaasti, miten tärkeätä on käsien pesu ennen ruokaan kajoamista. Välillä hän tuskailee meidän ilmeistä oppimattomuuttamme. Mutta mehän olemme unohtaneet autuaallisesti kaikki hyvät neuvot ja opastukset hänen istuessaan huoneessaan maalaamassa. Ja äitikin unohtaa silloin kaikki muut asiat. Eräs äitini sivuharrastus on kissat. Nämä kissat esimerkiksi halveksivat suuresti taiteilijan työtä. Mistä lie johtunee mokoma halveksunta. Taiteilijat eivät voi olla tavallisia ihmisiä juuri siitä syystä, että he ovat taiteilijoita. Niin äitikin aina sanoo.
Se oli ensimmäinen aikuisten lehdessä julkaistu juttuni. Sitä ennen olin julkaissut Lasten maailmassa sadun nimimerkillä Nuhanenä ja päätoimittanut Suvikunnan Sanomat -nimistä seinälehteä. Kun kukaan muu ei kirjoittanut siihen, kirjoitin itse kaikki uutiset ja artikkelit.
