Oblomovilaisuudesta

”Kaikista  muutoksista, vaikkapa ne olisivat olleet eduksikin koitui  vain mielenlevottomuutta; ne aiheuttivat puuhaa, huolia, juoksemista; ei voinut istua paikallaan, piti joko myydä tai kirjoittaa jotain, lyhyesti, olla liikkeessä.”

”Kymmenet  vuodet  perätysten  he tuhisivat,  torkkuivat,  haukottelivat, nauroivat hyväntahtoisesti maalaissukkeluuksilleen tai kokoontuneina  yhteen kertoivat, mitä unta kukin oli  nähnyt”, kuvailee Ivan Gontšarov oblomovilaisia romaanissa Oblomov (suom. Juhani Konkka, Kirjayhtymä 1959).   He olivat Oblomovkan  kylän väkeä, jossa romaanin päähenkilö Ilja Iljitš Oblomov varttui ja jonka  hän  peri, kun  aika  vanhemmista  jätti.

Risaksi luettu Oblomov  makailee  minun sänkypeitteelläni.

Oblomovin opiskelut ja virka-ura

Romaanin alkaessa Oblomov on kolmissakymmenissä oleva nuori aatelismies. Pari vuotta sitten ”harteille oli jysähtänyt kolmenkymmenen vuoden ikä.”  Hän on opiskellut Moskovassa, lukenut taloustiedettä, tilastotiedettä, historiaa ja lakia sekä suorittanut kurssin käytännöllisessä asianajossa. Opintojen jälkeen hän oli saanut kollegisihteerin viran Pietarista. Virka-ura oli yllättänyt hänet epämiellyttävällä tavalla. Hän joutui jäljentämään otteita pöytäkirjoista ja kirjoittamaan muistioita.  Hän oli odottanut työltä enemmän, olihan hän suorittanut tutkinnot Moskovassa.  Hän huokaili: ”Milloin jää aikaa elämään.” Virastossa vakuutettiin että hän pääsee opintojaan vastaaviin töihin myöhemmin.  Tämä on tuttua myös nykyajan vastavalmistenuille.  Pitää tehdä ensin  tylsiä hommia, mikäli  pääsee käsiksi töihin ollenkaan.

 Oblomovin virkaura  kesti hädin tuskin kaksi vuotta. Hän lähetti jonkin tärkeän asiakirjan vahingossa Astrakaniin Arkangelin sijasta, ja pelkäsi rangaistusta niin suuresti, että toimitti virastoon lääkärintodistuksen huonosta terveydentilastaan. Kun sairausloma läheni loppua, hän jätti eroanomuksen. ”Näin päättyi – eikä myöhemmin enää uusiutunut - hänen valtiollinen uransa.” 

Hänellä ei ollut aluksi taloudellisia huolia, hän oli perinyt 350 sielua (=maaorjia) ja sai tilaltaan vuosituloja seitsemästä yhdeksääntuhanteen  ruplaan. Niillä tuloilla hän oli vuokrannut isomman asunnon Pietarin keskustasta Gorohovaja-kadulta, palkannut kokin ja pitänyt jopa omaa parivaljakkoa,  josta  hän  kuitenkin luopui  melko pian tarpeettomana.  ”Hän tunsi levollista iloa siitä että sai makailla omalla sohvallaan, ja oli ylpeä ettei hänen tarvinnut lähteä mihinkään esittelyyn, laatimaan asiakirjoja, vaan sai vapauden antaa väljyyden tunteilleen, mielikuvitukselleen.”   Hän oli tyytyväinen  elämäänsä, kunnes eräänä päivänä...

Oblomovin rankka päivä

Romaani alkaa päivästä, jona Oblomov herää vastoin tapojaan jo kello kahdeksalta hyvin huolestuneena.  Hän oli saanut edellisenä päivänä kirjeen tilanhoitajalta.  Asiat olivat tilalla kehnosti, halla oli pannut viljan, talonpojat juopottelivat ja karkailivat, verorästejä kertyi ja kuivuus uhkasi saattaa tilan lopullisesti puille paljaille.  Tuloja oli niin niukasti, että tilanhoitajan oli pakko lähettää kaksituhatta ruplaa vähemmän kuin edellisenä vuonna. 

Oblomovilla ei ollut helppoa. Hänen piti ajatella ryhtymistä toimenpiteisiin.   Hän päätti nousta jalkeille, mutta puoli tuntia tuskailtuaan tuli siihen tulokseen, että mikään ei estänyt häntä ajattelemasta makuuasennossa.  

Yhdentoista maissa Oblomov alkoi nousta ähkien sängystä,  mutta  lannistui takasin makuulle, kun Zahar, hänen  miespalvelijansa (mainio henkilöhahmo),  tuli kertomaan   että isännöitsijä patisti heitä muuttamaan, koska omistaja tarvitsi asunnon pojalleen, joka  oli menossa naimisiin.   Asiasta oli puhuttu Oblomovin kanssa jo kuukausi sitten ja hän oli luvannut lähteä, mutta unohtanut autuaasti lupauksensa. Isännöitsijä uhkasi ilmoittaa poliisille, elleivät he lähtisi huomenna tai ylihuomenna.

 Oblomov alkoi taas ajatella. Hän kääntyili sängyssä kyljeltä kyljelle ja voihki: ”Voi hyvä Luoja! Elämä murjoo, kaikkialla se tavoittaa.” Muutto oli paljon suurempi onnettomuus kuin tilanhoitajan huonot uutiset, niihin  Oblomov oli jo tottunut.  Muutto aiheutti puuhaa, huolia, juoksemista, järjestelemistä, sanalla sanoen mielenlevottomuutta.

Kauan hän ei ehtinyt ajatella, kun ovikello soi ja ensimmäinen vieras pistäytyi tervehtimään häntä.   Tuskin ensimmäinen oli  lähtenyt, kun jo tuli toinen  ja kolmas, Oblomovin tuttavia ajalta, jolloin hän oli vielä liikkunut seurapiireissä. Neljäs ja viides vieras olivat vakituisia kävijöitä, kaksi pikkuvirkamiestä, jotka tulivat siksi että saivat syödä ja juoda ilmaiseksi hänen luonaan.  Hän otti heidät kaikki vastaan yönutussaan loikoillen.

Iltapäivällä poikkesi kuudes vieras, lääkäri-tuttava jolle Oblomov valitti vaivojaan.  Lääkärin neuvot olivat samoja, joita lääkärit antavat nykyäänkin: välttäkää liharuokaa ja ylipäänsä eläinkunnan tuotteita, syökää vihanneksia, liikkukaa paljon raikkaassa ilmassa. Lääkäri-tuttavan prognoosi masensi Oblomovia: ”Jos jatkatte vielä pari kolme vuotta tällaista elämää, tässä ilmastossa, makailette yhä, syötte rasvaisia, raskaita ruokia, kuolette halvaukseen.”

Oblomovin mielen synkkyys syveni, kun Zahar otti lääkäri-tuttavan  lähdön jälkeen  jälleen puheeksi muuton,  ja  tuli sanoneeksi, että   toisetkin  jotka eivät ole meitä pahempia, muuttavat, miksi emme  mekin voisi.  Se loukkasi Oblomovin itsetuntoa. Oliko hän muka joku toinen?  ”Toinen, se josta puhuit, on kirottu ryysymekko; hän asuu köyhästi liassa jollakin ullakolla; hän nukkuu jollakin niinimatolla ties missä pihan  nurkassa. […] Kuinka sinä saatoit loukata niin katkerasti omaa herraasi, jota olet kantanut lapsena  sylissäsi, olet palvellut koko ikäsi ja joka on sinulle armelias?”   hän  läksytti Zaharia, joka ei   ymmärtänyt lainkaan,  miten  niin hän oli loukannut herraansa. Kyynelet valuivat hänen silmistään kuin lapselta jota isä moittii  jostain käsittämättömästä rikkomuksesta.

Kello kolmeen mennessä Oblomov ei ollut vieläkään noussut sängystä, pukeutunut eikä peseytynyt. Hän makasi pää peiton alla miettimässä murheissaan, miksi hän oli sellainen kuin oli. ”Toinen” laatisi tilan uudistussuunnitelman, kirjoittasi kirjeen tilanhoitajalle, poliisipäällikölle, kuvernöörille, talon isännöitsijälle ja tarkistaisi laskut, ei jäisi sänkyyn lojumaan eikä ottaisi koskaan ylleen yönuttua.  ”Toinen” nauttisi elämästä, kävisi kaikkialla, näkisi kaiken, toimittaisi kaiken.  Mutta hän ei ollut "toinen".

Hän häpesi äskeistä kohtausta Zaharin kanssa, huokaili, soimasi itseään, kääntelehti sängyssä, ja suri omaa elämäänsä, kehittymättömyyttään ja moraalisen kasvunsa pysähtyneisyyttä, kunnes siirtyi mielenlevottomuudesta normaaliin raukeaan olotilaansa. Puoliunessa hän vielä supisi: ”Kuitenkin… olisihan mielenkiintoista tietää… minkä vuoksi olen tällainen?”

Vastaus kysymykseen tuli unessa, jonka Oblomov näki päivälevolla. Uni on kuudenkymmenen sivun mittainen kertomus hänen lapsuudestaan. Se ilmestyi vuonna 1849 aikakauskirja Aikalaisessa nimellä Oblomovin uni, episodi ilmestymättömästä romaanista.  Itse romaani ilmestyi  vasta kymmenen vuotta kuluttua.  Vaikuttavaa, että Gontšarov oli oivaltanut lapsuuden kokemusten ja tunnesiteiden merkityksen ennen Freudia!  Freud oli vain kolmevuotias Oblomovin ilmestyessä. Sen ajan lukijakunta ei pitänyt romaanin ”pitkästyttävästä toimimattomuudesta” (Oblomov lojuu sängyssä lähes parisataa ensimmäistä sivua), mutta kritiikki huomasi mestariteoksen syntyneen.  Arvostelija Dobroljubov kirjoitti, että oblomovilaisuus on Venäjän kansallinen pahe, jonka edustajia ei ole vain yksi, vaan miljoonia.

Jokaisella on toisensa

Kun Andrei Ivanytš Stoltz, rankan päivän seitsemäs vieras, saapuu  romaanin sivuille, Oblomov virkoaa, nousee sängystä ja toiminta alkaa.   Stoltz on hänen ikätoverinsa ja ystävä lapsuudesta lähtien, naapurikylän poikia, jonka isä oli saksalainen ja äiti venäläinen. Hän on Oblomovin ”toinen”, kaikessa tämän vastakohta. Oblomov ei pysty päättämään kulkeako eteenpäin vai jäädäkö paikoilleen. ”Tämä oblomovilainen kysymys oli paljon tärkeämpi kuin Hamletin.  Kulkeminen eteenpäin merkitsi sitä, että oli äkkiä heitettävä väljä yönuttu  ei ainoastaan harteilta vaan myös  sielusta, aivoista…”   Stoltz on toimen mies,  joka on lakkaamatta liikkeellä ja kulkee eteenpäin. Hän on osakkaana yhtiössä joka vie tavaroita ulkomaille. Hän matkustaa pitkin Eurooppaa yhtiön asioissa, laatii suunnitelmia ja soveltaa uusia ideoita käytäntöön. Hän on järkevä rationalisti: ”Hän pelkäsi mielikuvitusta kuin kaksinaamaista matkatoveria […] Kuvitelmille, millekään salaperäiselle, arvoitukselliselle ei ollut sijaa hänen sydämessään.”  

 Stoltzin ”toinen” on Oblomov, tunneihminen ja uneksija,  joka on  täysin  avuton  käytännön   asioissa.   Stoltz kiskoo Oblomovia liikkeelle ja yrittää panna hänen elämänsä järjestykseen. Hän ilmaantuu paikalle pelastamaan hänet, aina kun hän on  pahassa pulassa. Oblomovin kuoleman jälkeen hän ottaa hoitaakseen tämän pojan kasvatuksen ja Oblomovkan  kylän asiat.

Samankaltaisen auttaja/pelastajahahmon olen tavannut sata vuotta myöhemmin ilmestyneessä Pasternakin romaanissa Tohtori Živago.  Hän on Juri Živagon salaperäinen velipuoli Jevgraf. Kenties venäläisen psyyken syvyyksissä elää edelleen pieni oblomov kaivaten pelastajaa, isä aurinkoista, joka auttaa häntä taloudellisessa ahdingossa ja panee hänen asiansa järjestykseen.  Siinä voi olla selitys miksi Putin Gorbatšovin ja Jeltsinin jälkeen on ollut niin  suosittu Venäjällä. 

Kapaloitu sielu

Kesken kaiken mieleeni tuli  käsite ”kapaloitu sielu”.  Muistin  että  Erik H. Erikson, tanskalainen psykoanalyytikko oli käyttänyt sitä jossain kirjassa, jonka olin  lukenut siihen aikaan, kun  kauan sitten haaveilin  psykoterapeutin urasta  joskus 1960  ja  70- luvuilla,  mutta luontainen  oblomovilaisuuteni oli estänyt   päämäärään tähtäävän opiskelun.   Lähdin Yliopiston kirjastoon ja löysin Eriksonin kirjan Lapsuus ja yhteiskunta.  Muistin väärin, hän kirjoitti kapaloidusta lapsesta, ei sielusta.   Hänen mukaansa lasten kapalointi 1800-luvun Venäjällä oli vahvistanut   joitain kulttuurisia piirteitä.   Yhdeksän kuukauden ikään asti lapset oli kapaloitu kaulaan asti tiukaksi kääröksi.  Suurimman osan päivästä ja koko yön lapset olivat maanneet ”puupölkkyinä” voimatta liikuttaa käsiään ja jalkojaan.

 Eriksonin kirjoittaa, että ihminen oikein  motivoituna voi ponnistaa ja kääntää kylkeä  tai nousta peräti jaloilleen, mutta kun hänen vastassaan ovat onnettomat olosuhteet, joihin hänet  on sidottu, hänen mielensä  saattaa toimia ensimmäisen kokemuksensa perusteella, joka on  makaaminen paikalleen sidottuna. Ja kaikkein vähiten voi kapaloitu lapsi kääntää kylkeään.  Hän voi vain vajota paikalleen, antaa myöten, olla kärsivällinen, kokea aistiharhoja.  viipyä vasomotorisissa aistimuksissaan ja suoliensa seikkailuissa, kunnes liikuntavapauden lyhyt  hetki koittaa hänelle.  Eriksonista venäläinen  1800-luvun kirjallisuus on täynnä vasomotoristista  kohtuuttomuutta: ”ihmiset näyttävät  olevan sekä eristettyjä että ylitsevuotavia ikään kuin heidät olisi vangittu tukahdutettujen  emootioiden pakkopaitaan ja  etsisivät  alinomaa toisia sieluja huokailemalla, kalpenemalla ja punastumalla, itkemällä ja pyörtymällä.”

Oliko Oblomov kapaloitu lapsi?  En tiedä oliko aatelisperheillä tapana kapaloida  lapset ”puupölkyiksi” samalla tapaa kuin    talonpoikaiston lapset.  Mutta henkisesti  hän   näyttää olleen kapaloitu. Hän  ympärillään  hääri jatkuvasti  rakastavan äidin  lisäksi  vanha hoitajamuori  (njanja) ja kokonainen kaarti muuta palvelusväkeä suojelemassa häntä kolhuilta.  Häntä hemmoteltiin ja pidettiin kuin pumpulissa. Hoitajamuori vartioi valppaasti hänen jokaista askeltaan, ettei hän vain satuttaisi itseään. Mutta päivällisen jälkeen hoitajamuorin valppaus usein petti,  silmät painuivat umpeen ja  kudin putosi käsistä.  Niitä hetkiä Ilja-lapsi odotti kärsimättömästi, silloin alkoi hänen ”oma-aloitteinen elämänsä”n pihalla ja lähiympäristössä.

Oblomovin  rakkaus  

Oblomovin passiivisessa elämässä tapahtui muutos, kun Stoltz esitteli  hänelle  Olga  Sergejevnan. Olga oli kaksikymmentävuotias, ei mikään hupakko, vaan älykäs tyttö - harvinainen nuoren naisen hahmo Venäjän  klassisessa kirjallisuudessa verrattuna vaikkapa Dostojevskin ja Tolstoin naishahmoihin. Ennen matkaansa ulkomaille Stoltz oli ”testamentannut” Oblomovin Olgalle, toisin sanoen pyytänyt, että Olga pitäisi tätä vähän silmällä ja estäisi makailemasta.  Stolzin mukaan Oblomov on onneton, ja kaikki jalo tuhoutuu hänessä rakkauden ja toimeliaisuuden puutteessa. Olga ottanut tehtävän mielihyvin vastaan.

Oblomov vuokrasi ”sireenien aikaan”, kesähuvilan läheltä Pietaria. Se sijaitsi  vastapäätä huvilaa, jossa Olga asui  tätinsä kanssa. Hän vietti Olgan seurassa kaiket päivät, luki tytölle kirjoja, lähetti kukkia, retkeili järven rannoilla ja lähikukkuloilla…. ”hän Oblomov!” huudahtaa kertoja.  ”Mahtoiko kesähuvila olla Toksovassa, koska Pietarin lähellä ei ole kukkuloita muualla kuin siellä? minä mietin). 

 Oblomov oli rakastanut ja häntä vaivasi vastarakastuneen epävarmuus ja mielenlevottomuus. Kun Olga tunnusti hänelle rakkautensa, sen sijaan että hän olisi ollut onnellinen vastarakkaudesta, epäilys valtasi hänen mielensä, hän nukkui yön huonosti ja heräsi seuraavana aamuna kalpeankeltaisena ja synkkänä, katsoi itseään peilistä totesi, että ”tämänkaltaisia ei rakasteta” ja  kirjoitti Olgalle, että  tämä oli  erehtynyt hänen suhteensa,   että Olga rakkaus ei  ollut oikeaa, se oli  ainoastaan tiedotonta rakkaudentarvetta;  hän ei ollut se  jota Olga  odotti ja josta uneksi,  eikä  heidän ei pitäisi tavata  enää,  sillä  hän ei  selviä myrskystä, hänelle  sopii paremmin yksitoikkoinen ja unelias lepo.  Oblomov tunsi itsensä!

Suhde jatkui Olgan sinnikkyyden ansiosta. Elokuussa Oblomovin kasvoilla ei enää näkynyt ”merkkiäkään uneliaisuudesta, ei väsymyksestä, ei ikävästä. Niille on tullut jopa väriä, silmissä on kiiltoa, jonkinlaista uljuutta tai ainakin itsevarmuutta. Yönuttua ei hänen yllään enää näe […] Oblomov istuu kotitakissaan kirjan ääressä tai kirjoittaa; hänen kaulassaan on ohutkankainen liina; paidan kaulus hohtaa valkoisena kuin lumi. Ulos hän lähtee yllään muodinmukaisesti ommeltu lievetakki, päässään hieno hattu… Hän on iloinen, hyräilee.”  Hän oli salakihloissa Olgan kanssa.

 Onnenaikaa kesti vain syyskuuhun asti, jolloin huvilalta oli muutettava kaupunkiin.  Siellä he eivät voineet tavata joka päivä kuten maalla.   Heidän piti tavata salaa, koska he eivät olleet julkistaneet kihlausta. Se olisi vaatinut Oblomovilta käytännön toimenpiteitä, joihin hän ei pystynyt.  Uusi asuntokin olisi pitänyt löytää Nevan paremmalta puolelta.   Oblomov  jumittunut  laitakaupungille  Viipurinpuoleen,  jossa asui köyhää väkeä.  Hän oli löytänyt oman  Oblomovkansa nuoren  leskirouva   Agafja  Matvejenan talosta.  Lukija aavistaa   miten Oblomoville käy, kun hän katselee Agafjan paljaita käsivarsia ja vikkelästi vilahtelevia kyynärpäitä, kun  tämä  jauhaa kahvia, alustaa  taikinaa ja  tekee muita talousaskareita.  

Olgan ja Oblomovin viimeinen tapaaminen riipaisi minua nuorena lukijana  paljon enemmän kuin  Tolstoin  Anna Kareninan  itsemurha  tai  Dostojevskin Idiootin  murheellinen loppu. Se sai minut lukiossa pitämään esitelmän oblomovilaisuuden tragediasta.

 Kun kesällä luin  romaanin uudelleen,  olin  yhtä  liikuttunut  Oblomovin  kohtalosta kuin  vuosikymmeniä sitten.  Hän sammui pikkuhiljaa henkisesti  mentyään  naimisiin Agafjan kanssa Hänen silmissään Agfjassa ”ruumiillistui valtameren laajuisen, säröilemättömän rauhan ihanne, josta kuva oli lähtemättömästi painunut hänen mieleensä jo lapsuudessa, kotikaton alla.” Agafja rakasti häntä ilman vaatimuksia ja piti huolta hänen  ruumiillisista tarpeistaan,   ruokki  ja juotti liiankin hyvin.   Liikunnan puute ja liian raskaat ja rasvaiset ruuat verottivat Oblomovin terveyttä rankasti. Hän kuoli kahden halvauksen ja sydäninfarktin jälkeen  nelissäkymmenissä ( minun laskujeni) oltuaan Agafjan kanssa naimisissa seitsemän vuotta. 

Mies joka sanallisti   oblomovilaisuuden

Gontšarovin romaanin ilmestymisestä on kulunut runsaat toistasataa vuotta. Tuohon aikaan sitä luettiin satiirina aatelistosta rappiosta.  Maaorjuus lakkautettiin kaksi vuotta Oblomovin  ilmestymisen jälkeen ja  aatelisto  Venäjän  vallankumouksen jälkeen.  Yhteiskunta on muuttunut moneen kertaan, eikä lapsiakaan enää kapaloida  kaulaansa  myöten tiukaksi kääröksi, mutta  oblomovilaisuus   kukoistaa    edelleen.   Sen juurien täytyy olla  kulttuurin   syvärakenteessa, koska sitä ei ole  saatu  kitkettyä pois.  Se elää ja voi hyvin maaseudulla eikä se ole tuntematonta kaupungeissakaan. Toimekkaat Agafjat pyörittävät yhä arjen elämää, hoitavat lapset ja lapsenlapset ja hautaavat  liian   nuorina kuolleet  Oblomovinsa.

Kirill Gorbunovin  muotokuva  Ivan Gontšarovista vuonna  1847, jolloin  Gontšarov oli 35-vuotias.

Gontšarov syntyi vuonna 1812 Simbirskissa,  (nykyisin Uljanovsk, koska se oli myös Leninin syntymäkaupunki) varakkaaseen  kauppiasperheeseen.  Hän opiskeli Moskovan yliopistossa kirjallisuutta ja valmistui neljässä vuodessa lisensiaatiksi (joka vastaa suomalaista maisterintutkintoa).  Hän oli 22-vuotias, kun Simbirskin kuvernööri nimitti hänet kansliapäällikökseen. Vuoden kuluttua hän seurasi esimiestään Pietariin ja sai työpaikan finanssiministeriön ulkomaankaupan osastolta, missä hän eteni avustajasta kansliapäälliköksi.

Hän tutustui Dostojevskiin ja Turgeneviin taidemaalari Ivan Maikovin ateljeevastaanotoilla, joilla nuoret kirjailijat lukivat ääneen käsikirjoituksiaan. Vuonna 1847 ilmestyi hänen esikoisromaaninsa Tavallinen juttu ( ilmestynyt suomeksi ensimmäisen kerran 1899 ja  uudestaan vuonna 2013 Kirsi Monnin suomentamana).  Romaanista tuli suuri menestys, sekä arvostelijat että lukijat pitivät kirjasta. Menestys ei noussut hänen päähänsä kuten Dostojevskilla, vaan hän jatkoi työtään finanssiministeriössä. Hänen elämänsä oli yksitoikkoisen ikävystyttävää. Hän kirjoitti: ”Haukottelen työssä, haukottelen lukiessa, haukottelen näytännöissä, haukottelen vieläpä keskellä ystävien keskustelua hälisevä seurassa.”( Sitaatti Vappu Roosin kirjasta Dantesta Dickensiin). 

Vuonna 1852 hän toteutti unelmansa maailmanympärimatkasta. Hän sai pestin amiraali Putjatinin sihteeriksi fregatti Pallakselle.  Matka kesti kolme vuotta.  Hän kirjoitti matkasta kirjan Fregatti Pallas, jossa hän kuvasi itseironisesti omaa tilaansa  matkan aikana.  Kirja sai hyvän vastaanoton ja nousi yleisön suosikiksi, tosin eräs arvostelija oli sitä mieltä, että ei kannattanut kirjoittaa kirjaa maailmanympärimatkalta vain puhtaasti kulinaariselta näkökannalta. Vappu Roosin mukaan Gontšarov oli niin oblomovilainen, ettei ”päässyt omasta luonnostaan, hän oli liian laiska ja passiivinen nähdäkseen vaivaa uusien vaikutelmien metsästämiseksi ja liian epikurolaisesti nautiskeleva viitsiäkseen luopua omasta hyvänolontunteestaan ja antautuakseen mihinkään tarpeettomiin fyysisiin rasituksiin.”

Maailmanympärimatkalta palattuaan Gontšarov aloitti uudessa työssä sensuuriviranomaisena.  Oblomovilaisuus ei ilmeisesti vaikuttanut hänen uraansa, koska hän yleni vähitellen sensuuriviraston johtajaksi.   Sensorin työ oli henkisesti raskasta, hän sai osakseen paljon kritiikkiä konservatiivisuutensa vuoksi. Hän yritti kuitenkin edistää kaunokirjallisuuden asiaa sallimalla merkittävien ja vapaamielisten teosten  julkaisemisen (mm. Herzeniä ja Dostojevskia).  Työn ohella hän kirjoitti lukuisia luonnoksia Oblomovista. Virkatehtävien paljous ja romaanin kirjoittaminen samaan aikaan, rasittivat hänen terveyttään.  Hän sai virasta lomaa kolmeksi kuukaudeksi ja matkusti Marienbadiin. Oblomovin käsikirjoitus valmistui siellä muutamassa viikossa.

 Häntä varmaankin hämmästytti, että kritiikki otti hänen romaaninsa vastaan satiirina ja kansallisena itsetarkkailuna. Sellaista päämäärää hänellä ei ollut mielessään kirjaa kirjoittaessaan, hän tarkkaili pikemminkin itseään. Jos kirjassa satiiria oli, niin se oli lempeää itsesatiiria. Hän kuvasi henkilöitään tarkkasilmäisesti hyväntahtoisella huumorilla lukuun ottamatta kirjan kahta roistoa: Agfajan veljeä sekä tämän veljen- tai sisarenpoikaa, jotka huijasivat ja kiristivät  sinisilmäistä Oblomovia.

Vuonna 1867 Gontšarov erosi sensuuriviraston johtajan virasta toimittuaan 34 vuotta virkamiehenä.  Hänen kolmas romaaninsa Jyrkänne  ilmestyi   kahden vuoden kuluttua. Hän oli aloittanut romaanin kirjoittamisen kaksikymmentä vuotta aikaisemmin.  Kirjoittamisen into valtasi hänet Pariisissa ja hän kirjoitti romaanin valmiiksi lyhyessä ajassa, kuten oli kirjoittanut myös Oblomovin. Kannattaa vaihtaa miljöötä ja luopua jokapäiväistä rutiineista, sen on moni muukin kirjailija ja taiteilija havainnut. 

Jyrkänteen vastaanotto oli masentava, ”toisinaan suorastaan julmaa”, kirjoitti Vappu Roos ja jatkoi: ”Erään arvostelun  otsikkona oli Lahjakkuuden lahjakasta puuttumista, eräs toinen  alensi Gontšarovin  toisen luokan kirjailijaksi, ja kolmas kuulutti, että  Gontšarov on kuollut.” Ja Turgenev, Gontšarovin entinen ystävä, haukkui kirjan ”seniiliksi jaaritteluksi ja saivarteluksi.”

Gontšarovin ja Turgenevin ystävyys oli päättynyt  siihen. että  Gontšarov oli  syyttänyt Turgenevia, että tämä  plagioi uudessa romaanissa  Jyrkännettä, jonka käsikirjoitusta hän oli lukenut  Turgeneville joitakin vuosia aikaisemmin. Normaalia kirjailijan paranoiaa,  minusta tuntuu.   Gontšarovilla  paranoia  paheni vuosien mittaan. Hän syytti myös Gustave  Flaubertia että  tämä oli käyttänyt   hänen ideoitaan  Sydämen oppivuosissa.

Gontšarov kadotti vanhemmiten huumorintajunsa ja joviaalisuutensa. Siihen vaikutti varmasti paineenalainen työ sensuurivirastossa ja Jyrkänteen saamat huonot arvostelut.  Hän vetäytyi seuraelämästä yksinäisyyteen seuranaan vain palvelija Ludvig ja tämän vaimo ja kaksi lasta.  Hän ei koskaan mennyt  naimisiin, syynä oli ilmeisesti hänen  oblomovilainen arkuutensa ja  päättämättömyytensä rakkaussuhteissa.   Hän  kuoli vuonna  1891 Pietarissa ja hänet haudattiin  Aleksanteri Nevskin  lavran hautausmaalle.  Hänen maallisia jäännöksiä ei ole enää  siellä. Ne  siirrettiin vuonna  1956 Volkovon  hautausmaalle syystä jota en tiedä.   Mutta  Oblomov elää  yhä.

Ester Nilssonin rakkausprojekti

Ruutukaappaus  http://areena.yle.fi/1-2823489.  Lena  Andersson ja Jörn  Donner keskustelevat Helsinki Lit –festivaaleilla vuonna  2015 Ruotsista ja rakkaudesta.  Pöydän kirjapinossa on Donnerin Pikku  Mammutti ja kirja    Ingmar Bergmanista.

 Donner ei halunnut puhua omista teoksistaan. Niinpä he keskustelivat pääasiassa Lena Anderssonin kirjasta Vailla  henkilökohtaista vastuuta. Donner  oli lukenut  kirjan useita kertoja,  silti  kysyi Anderssonilta  varmuuden  vuoksi mitä se käsittelee. ”Näyttelijän patologista ambivalenssia,” vastasi Andersson.  Keskustelusta jäi mieleeni, että Donner ihmetteli, miksi hyvän koulutuksen saanut, älykäs nainen jahtaa naimisissa olevaa miestä.  Eikö nainen ollut kyllin älykäs ymmärtääkseen että hänen rakkautensa oli hulluutta?

  

Hullun rakkauden aihe kiinnostaa minua.  Ihailen August Strindbergin Hullun puolustuspuhetta, joka on yksi hurjimmista hullun rakkauden kuvauksista, jonka olen ikinä lukenut.  Olen itsekin kirjoittanut pienen kirjan hullusta rakkaudesta, joten ajattelin, että täytyypä lukea Anderssonin kirja. Se käväisi pikalainana luonani, mutta ehdin lukea vain vähän alkua, kun kirja jo piti palauttaa kirjastoon. Tänä kesänä luin sen vihdoinkin kokonaan.

Vailla henkilökohtaista vastuuta on tavallinen tarina naisesta, joka rakastuu ”väärään” mieheen.  Ester Nilsson on runoilija, esseisti ja näytelmäkirjailija.  Hän on siinä iässä (täyttänyt 37 vuotta) jossa parisuhteettomuus  on   painostava  ongelma,  kun  ystävät ja   kaikki  sopivat miehet ovat  naimisissa.  Hän rakastuu näyttelijä Olof Steniin, naimisissa olevaan mieheen, joka näyttelee hänen kirjoittamassaan näytelmässä. (Strindbergillä oli päinvastoin: nainen oli näyttelijä, mies näytelmäkirjailija.) Olofin nimi ei liene sattuma, koska  Strindbergin  läpimurtonäytelmän nimi oli Mäster Olof.

Ester Nilsson aloittaa suhteen sillä oletuksella, että Olof elää onnettomassa avioliitossa ja avioero on vain ajan kysymys.   Hän on suhteen aktiivinen osapuoli – jo kolmannella tapaamiskerralla hän ilmoittaa Olofille, että haluaa jatkaa elämänsä hänen kanssaan, mikä  saa miehen kavahtamaan taaksepäin ja repimään hermostuksissaan lautasliinaa. En ihmettele Olofin käytöstä, ei hänellä ole pienintäkään aikomusta erota vaimostaan, mutta sitä Ester ei tajua.  Seuraa yli kolmesataa sivua rimpuilua suhteessa, jonka lopun lukija arvaa jo ensi sivuilla.  Tämä ei ole mikään romanttinen rakkaustarina, jossa on hullu vaimo ullakolla.

Ester analysoi ja tulkitsee suhdetta jatkuvasti, koulutettu kun on yliopistossa analysoimaan, mutta on täysin sokea itselleen, omille motiiveilleen ja tunteilleen. Hän ei näe edes unia, ei saa niiden välityksellä tietoa mitä hänen psyykessään tapahtuu. Olof on selvänäköisempi kuin hän. Kun Olof sanoo, että hän on tehnyt Pygmalionin – luonut hahmon ja rakastunut siihen – hän ei ymmärrä, mitä Olof tarkoittaa.

Jos Olof olisi halunnut pelkkää seksiä, niin suhde olisi päättynyt alkuunsa.  Kirjan ja suhteen puolivälissä Olof  sanoo Esterille: ”Sinun lähellesi ei pääse. Olet kääntynyt poispäin.”  Olof  kaipaa  sitä  mihin Ester ei pysty. Hän on rakentanut muurin heidän välilleen suojellakseen itseään, sillä hän ei ole toipunut edellisestä miespettymyksestään, taiteilija Hugo Raskista. (Heidän tarinansa  on kerrottu romaanissa Omavaltaista menettelyä, jota en ole lukenut.  Se sai Finlandia-palkintoa vastaavan August-palkinnon vuonna 2013).

Patologinen ambivalenssi?

Ei Olof Sten pode patologista ambivalenssia, kuten Andersson tv-keskustelussa esitti, vaan ihan normaalia ambivalenssia kuten kuka  tahansa mies, joka pyristelee kahden naisen välissä. Sellaista sattuu varsinkin silloin kun mies on keski-iässä. Olof on toista kertaa naimisissa. Ensimmäinen avioliiton lapset ovat jo aikuisia. Toisesta avioliitosta ei ole lapsia. Se on kestänyt  kymmenen vuotta, kun  Olof  tutustuu  Esteriin.

Jung on kirjoittanut jossain yhteydessä keski-ikäisen miehen kriisistä, avioliitosta ja uskottomuudesta. Hänellä oli laajalti omakohtaista kokemusta asiasta. Mikäli ymmärsin oikein hänen artikkelinsa, niin hän oli sitä mieltä, että ei seksi, vaan psyyke viettelee miehen avioliiton ulkopuoliseen suhteeseen. Psyykellä on pyrkimys muutokseen ja kehittymiseen (transformaatioon ja individuaatioon Jungin sanoin).  Sillä on omat tarkoituksensa,  joita   ego ei  ymmärrä,  siksi  muutosprosessi aiheuttaa aina  kärsimystä. Ilman sitä ei olisi kehitystä, Jungin mukaan. Hänelle avioliiton ulkopuoliset suhteet aiheuttivat niin paljon kärsimystä, että siitä syntyi mittava  psykoanalyyttinen tuotanto.

Lukija saa vain vähän tietoa Olof Stenin kärsimyksistä, koska näkökulma pysyttelee tiukasti Ester Nilssonin kärsimyksissä.  Ystävät antavat hänelle terapeuttista kuuntelutukea ja hyviä neuvoja aina kun Olofin kanssa menee huonosti. (Vaimon ystävät ovat piruja, tiesi Strindberg Hullun puolustuspuheessa). Kun menee hyvin, Ester unohtaa ystävänsä.  Tätä menoa kestää kolme vuotta. Lopulta hänen rakkausilluusionsa romahtaa ja Elin -nimisen ystävänsä avustuksella hän tuhoaa suhteensa Olofiin ja samalla Olofin avioliiton. Kirjan lopusta käy selkeästi ilmi, että kärsimys ei kirkastanut Esterin psyykeä.  Katharsista ei tapahdu!   

Oi Nuoruus ja Patrick Modiano!

Puolitoista vuotta jonotin Nuoruutta  kirjastosta.   Vihdoinkin sen sain!  Se on  Patrick Modianon  kirjoittama romaani  ( suom. Jorma   Kapari  1986). Se kertoo parikymppisistä Odilesta  ja  Louisista, jotka tapaavat  Pariisissa ja rakastuvat.  Odile on saanut potkut  Paris  Parfum –nimisestä myymälästä.  Lihava poliisimies lohduttaa häntä: ”Loppujen  lopuksi  ei  ole niin paha  jos pöllii  muutaman huulipunapuikon teidän iässänne…”

Monsieur Vietti

Odile haaveilee tulevaisuudesta laulajana ja valmistelee levyä.  Monsieur Vietti, levyfirman pomo antaa ymmärtää, että hän saa pian levyttää, mutta  sitä ennen  hänen pitää  ”kierrellä hiukan”.  Se tarkoittaa ravintolakabareissa esiintymistä. Onko monsieur Vietin sukunimi pelkkä sattuma? minä aprikoin. Monsieur Vietti toteuttaa viettiään, kun hän tapaa Odilen ensimmäisen kerran toimistossaan. Vietti riisuu Odilen hameen ja housut ja käyttää häntä seksuaalisesti hyväkseen.   Se kai kuului  levyfirmojen pomojen  etuoikeuksiin kuusikymmentäluvulla, kenties nykyäänkin. Vietin liioitellusti hoidetut  kynnet ja  eau de colognen tuoksu jäivät Odilen  muistiin pysyvästi, ”ja kun hän myöhemmin muisteli tuota aikaa, tuoksu tuli hänen  mieleensä samoin kuin  muisto odotuksesta levyfirmoissa, metroissa ruuhka-aikana, Saint-Lazaren hallissa, sateesta ja hänen huoneensa  lämpöpatterista joka lämmitti liikaa koska säätökahva oli rikki.”

Louis ja hämäräperäinen työnantaja

Louisilla ei ole  selvää   päämäärää elämässä.  Hän on vasta päässyt armeijasta ja vailla työtä. Hän tapaa  miehen nimeltä Brossier, joka  järjestää hänelle yövartijan   homman Roland de Bejardyn  firmasta.  Bejardy  on noita  epämääräisiä liikemiehiä, mustanpörssin kauppiaita ja keinottelijoita,  jotka kuuluvat  Modianon  romaanien vakiohenkilökuntaan.   Mikä  Bajardy on miehiään?  Mitä hän oikeastaan  tekee? Louis    kyselee.  Brossierin   mukaan hän on  liikemies, jonka alana  on  autot ja muukin.  Brossier sanoi: ”Että Louisin  iässä tehdään  usein  epämääräisiä hommia,  on pakko  elää tilapäistöillä. Myöhemmin asiat  selkiintyvät  mutta kahdenkymmenen iässä ne ovat  vielä  suunnitteluasteella. Kaikki on epämääräistä. Se on elämän alku, ystävä hyvä.” 

Nuoruuden  loppu

 Romaani  alkaa   Odilen  syntymäpäiviltä.   On kulunut viisitoista vuotta   hänen ja Louisin Pariisista lähdöstä. Odile  täyttää kolmekymmentäviisi vuotta ja pohtii, voiko ihmiselle   sattua jotain uutta  kolmenkymmenenviiden vuoden  iässä?  Heidän asiansa olivat selkiintyneet harvinaisen nopeasti.  Selkiintymistä auttoi  valuuttalaukku, joka oli täynnä viidensadan frangin  setelinippuja.  Bejardy värväsi  Odilen ja Lousin salakuljettamaan laukun Geneveen.  Mutta he eivät  menneet Geneveen vaan  Nizzaan, eivätkä  enää  palanneet Pariisiin.     ”Myöhemmin kun he puhuivat menneisyydestä – he puhuivat siitä hyvin harvoissa tilanteissa, varsinkin lasten syntymän jälkeen – he kumpikin ihmettelivät että heidän elämänsä ratkaisevin jakso  kesti  tuskin seitsemän kuukautta.”  

Kahvila  Au  Rêve( = Unessa)  rue Caulaincortilla, jonka varrelta  Brossier  järjesti asunnon  Odilelle ja Louisille.   Au Rêve oli heidän kantapaikkansa . Louis piti kahvilasta sen nimen takia.  Häntä huvitti sanoa: ”Tavataan viideltä Unessa…”

Modianon  Pariisi

Minä viihdyn Modianin romaanien  maailmassa. Se on oudolla tavalla tuttu ja  kirkas kuin lucid-uni. Olen kuljeksinut Modianon Pariisin kaduilla  ja istunut  kahviloissa yksinäni. Sillä tavoin kaupungista saa eniten irti.  Samat kadut, kaupunginosat, kahvilat ja metroasemat toistuvat kirjasta toiseen. Nyt niitä pitkin voi kulkea myös virtuaalisesti osoitteessa:

 https://spacefiction.wordpress.com/2014/12/27/patrick-modiano-cartographie-et-vaporisation-mapping-and-vaporization/

Modianoa  on arvosteltu   siitä, että  hän kirjoittaa   yhtä ja samaa romaania – toistaa itseään.  Mitä pahaa siinä on?  Paul Cézannekin toisti itseään. Hän maalasi  Saint-Victoire vuoren maisemia  yhä uudelleen eri  valaistuksessa ja eri vuodenaikoina eikä  yksikään maalaus ollut    toisen kaltainen , vaikka aihe oli sama.   Pidän kirjailijoista ja taiteilijoista, jotka pysyvät itselleen ja aiheilleen  uskollisina, sanoivat  kriitikot sitten mitä tahansa.

Unet ja kirjoittaminen

Pidän Modianon kirjoitustyylistä, hänen täsmällisestä kielestään, hänen  lakonisista  lauseistaan, hänen kirjojensa tunnelmasta  ja pinnanalaisista  jännitteistä,  jotka   syntyvät sanomatta jättämisestä. Hän ei kuvaile eikä selittele liikoja, vaan  antaa tilaa lukijan oivalluskyvylle.  Hänen  kirjansa  ovat  kevyitä lukea,  eivät  paina paljon ulkonaisesti.  Yksikään  niitä joita olen lukenut, ei ole ylittänyt  kahtasataa sivua.  Mutta niillä on  ihmeellinen  syvävaikutus,  ainakin minuun.

Kun luin Nuoruutta, unet palasivat.  Aloin nähdä  unia kirjoittamisesta.  Nuoruuden jälkeen luin Kehäbulevardit, ja unet jatkuivat. Entinen  kustannustoimittajani  Sirkka Kurki-Suonio, jonka kanssa tein töitä kymmenen vuotta, patisteli  minulta unessa uutta käsikirjoitusta.  Sen piti olla jo valmis, mutta se oli vasta alkutekijöissään, kirjoituspöydällä ja lattialla oli vain epämääräisiä paperikasoja.  Unennäkijän muistelmien jälkeen minulla ei ole ollut minkäänlaisia kirjoitushaluja, se oli niin pitkä ja raskas  työprosessi.  Siitä on kulunut kaksi vuotta.  Ilmeisesti  Modianon  kirjoilla on  jokin  suora  yhteys alitajuntaan, joka  on alkanut niiden vaikutuksesta  heräillä horroksen jälkeen Sivumennen sanoen  hyvän kirjan kriteeri minulle on, että kirja herättää halun kirjoittaa. Jotenka  Modianon kirjojen täytyy olla hyviä.

Déjà-vu ja  metrofobia

 Koin déjà-vun  Kehäbulevardien  siinä  kohtauksessa, jossa isä yrittää työntää minäkertojan  metrojunan alle, ja  joku sivullinen  vetää hänet syrjään viime hetkellä. Minäkertoja ei ole myöhemmin varma oliko se unta  vai väärä muisto.  Kohtaus oli painunut mieleeni pysyvästi, mutta olin unohtanut  sen.

 Joskus ruuhkaisilla  Pariisin ja  Pietarin    metroasemilla  minuun oli iskenyt  metrofobia, että joku tönäisee minut vahingossa raiteille.  Siispä  se pelko  oli peräisin Modianon  Kehäbulevardeista  (su0m. Pekka Kapari), jonka olin lukenut joskus seitsemänkymmentäluvun lopulla, jolloin Modianon  kirjoja 

  vielä julkaistiin suomeksi.

Suomalaisten lukijoiden syrjimä kirjailija

Suomalaiset lukijat eivät pitäneet Modianon tiiviistä, modernista ilmaisukielestä.  He ovat  tottuneet  laveaan  venäläiseen   ja  amerikkalaiseen  realismiin.  Hänen kirjojaan ei ostettu ja niin julkaiseminen loppui  neljännesvuosisadaksi, kunnes  hän  sai  kirjallisuuden Nobel-palkinnon vuonna 2014  suomalaisten lukijoiden  suureksi yllätykseksi, hänhän oli heille  kuollut kirjailija,  jolta ei enää ilmestynyt  mitään. Kuitenkin hän oli julkaissut Kadonneen korttelin jälkeen 17 romaania. Kadonnut kortteli ilmestyi suomeksi vuonna 1987.  Olen jonottanut sitä  kirjastosta kohta kaksi vuotta.   Joistakin  Modianon  kirjoista otettiin  uusintapainos, mutta ei Lapsuudesta eikä Kadonneesta korttelista.  Todennäköisesti ei edes Nobel-palkinto lisännyt  lukijoita Suomessa.

Modianon Nuoruus ja uudelleen lukemani Kehäbulevardit tekivät minuun niin syvän vaikutuksen, että  hänen kirjansa syrjäyttivät yöpöydällä odottavan Knausgårdin  Taisteluni kuudennen  osan jonka olin aloittanut ja lukenut sata sivua.  Tilasin kirjastosta Modianin  2000-luvun   alkupuolella  ilmestyneitä romaaneja.  Nyt yöpöydällä odottaa lukuvuoroaan  vuonna  2007 ilmestynyt  Dans le café de la jeunesse,  englanniksi In the Café of Lost Youth sekä vuonna  2012 ilmestynyt L'Herbe de nuit,  englanniksi The Black Notebook.  Lisäksi matkalla kirjastosta yöpöydälleni on  Modianon omaelämäkerrallinen romaani Pedigree vuodelta 2004 sekä englanniksi että ranskaksi.   Kenties kirjoitan Modianosta vielä jotain blogiin kunhan olen  lukenut    nuo kolme kirjaa. 

Elena Ferrante: Loistava ystävä ja Napoli-sarja

Elena Ferranten Napoli

Kenties tulevaisuudessa Ferranten Napoliin tehdään kirjallisuusmatkoja  Lenùn ja  Lilan  jäljillä   kuten  nykyään kuljetaan  Dostojevskin  Raskolnikovin  jäljillä  ennen niin  pahamaineisen Heinätorin seudulla Pietarissa.  Henkilöt  ja tapahtumat voivat olla fiktiota, mutta paikat eivät ole.

 Irina Castell on tehnyt kartan Ferranten Napoli- sarjan tapahtumapaikoista.   The Neighborhood englantilaisessa käännöksessä,  on  Rione Luzzatti, jossa asuu köyhää väkeä ja jossa rikollisjärjestö Camorra,  napolilainen vastine  mafialle,  pitää  valtaa.  Turisteja varoitetaan kaupunginosan huonosta maineesta. Ferrante käyttämä nimitys kaupunginosasta on rione, joka on suomennettu naapurustoksi  Lahjakkaassa  ystävässä  (Suom.  Helinä Kangas, 2016).  Se  on  Napoli-sarjan ensimmäinen osa.   Elena Ferrante on niin  etevä kirjailija, että hän saa   ihmiset , paikat  ja tapahtumat   tuntumaan  todellisilta,  vaikka ne ovat fiktiota, kuten sarjan  englanninkielisen laitoksen  alussa muistutetaan lukijaa.

Kun olin lukenut Napoli-sarjan neljä osaa, kuljin Napolin kaduilla virtuaalisesti   katselemassa tapahtumapaikkoja,  ja löysin  sattumalta  kuvan, joka  ei tosin   liity  kirjan tapahtumiin.  Paitsi symbolisella tasolla.  Pojat voisivat vaikkapa olla ”rionen” kivenheittäjäpoikia.  Kuvassa on suomalaisille tuttu Hugo Simbergin maalaus Haavoittunut enkeli.  Tekijä on ranskalainen katutaiteilija Zilda. En tiedä missä Napolin kaupunginosassa  kuva on otettu, mutta taustalla  näkyy Vesuvius.

Katoamisia

Loistava ystävä alkaa prologilla  Lilan katoamisesta.  Lila on 66-vuotias, kun hän tyhjentää asuntonsa ja lähtee. Jäljelle ei jää hiuspinniäkään, ja hän  lähtee kertomatta edes pojalleen minne hän menee. Kun Elena saa kuulla katoamisesta, hän  on todella vihainen:  ”Katsotaan, kuka tällä kertaa vetää pitemmän korren, sanoin itselleni. Käynnistin tietokoneen ja aloin kirjoittaa meidän tarinaamme muistiin, kaikkia yksityiskohtia mitä minulle oli jäänyt mieleen”.

Katoaminen on Elena Ferranten romaanien johtoaiheita. Esikoisromaanin alussa Amalian rakkaus (suom. Taru Nyström Abeille) 63-vuotias Amalia katoaa.  Hänet löydetään hukkuneena. Amalian tytär arvelee hänen hukuttautuneen. Ferranten mukaan Amalialla  ja Lilalla on paljon  yhteisiä ominaisuuksia,  muun muassa rajojen puute  ( kts. The Paris Review, Art of  Fiction No.228).

 Romaanissa The Lost  Daughter ( engl. Ann Goldstein), joka ilmestyi  viisi vuotta  ennen  Napoli-sarjan  ensimmäistä osaa,  pikkutyttö nimeltään Elena kadottaa nukkensa rannalla.  Nuken katoaminen aiheuttaa romaanin minäkertojassa Ledassa onnettomien lapsuusmuistojen tulvan. Se koskettaa tunteiden ydintä.  Ilman tunteita  ei olisi muistoja.

Ferranten aiheet, tyyli ja kirjailijan ääni ovat  niin  yhtenäisiä  kirjasta toiseen, että  voin  vain kummastella   italialaisia kriitikoita, jotka ovat  päätelleet  että kirjailijanimen takana olisi  kaksi tai useampi kirjoittaja. On jopa väitetty, että  kirjoittaja olisi mies,  koska   Elena   Ferrante kirjoittaa kuin mies,  ikään kuin  nainen  ei pystyisi  kirjoittamaan älyllisesti  ja yhteiskuntakriittisesti.   Eivätkö  kriitikot osaa  enää  lukea kirjoja ja kuulla kirjailijan ääntä?  Vai eivätkö kestä naiskirjailijan etevyyttä? Ovatko he samanlaisia kuin Elenan ja Lilan kansakouluaikaiset koulutoverit,  pojat  jotka   heittelivät  tyttöjä kivillä, koska eivät  sietäneet että tytöt olivat heitä parempia koulussa.

Minusta Elena Ferranten kirjailijan ääni ja hänen kaksi aikaisemmin  suomeksi ilmestynyttä  romaaniaan: Amalian Rakkaus ja Hylkäämisen päivät  olivat niin kiinnostavia, että odotin innolla  Loistavaa ystävää, enkä pettynyt. Luin sitä yhtä suurella intohimolla kuin  Dostojevskin Karamazovin veljeksiä 1950-luvulla ja Doris Lessingin  Kultaista muistikirjaa  1960-luvulla. Ferrante palautti lukemisen intohimoni. En voinut odottaa että Napoli-sarjan seuraavien  osien ilmestymistä  suomeksi    Oli pakko tilata englanninkieliset osat netistä ja  lukea sarja keskeytymättä loppuun asti.   Kiinnostustani lisäsi, että kirjan nuoret kuuluivat samaan sukupolveen kuin  minä.  Heidän nuoruus- ja aikuisvuosiensa kokemuksissa oli paljon tuttua.

Lapsuuden avainkokemus

 

Napoli-sarjan päähenkilöiden,  minäkertoja Elena Grecon( Lenù) ja  Raffaella  Cerullon (Lila)  ystävyys alkoi, kun he  olivat kahdeksan - yhdeksänvuotiaita.  He leikkivät pihalla erikseen nukkiensa kanssa.  Lenùn nukke oli muovia, sillä oli sininen mekko ja se oli kaunis. Sen nimi oli Tina,  kun taas  Lilan nukke  oli sahanpuruilla täytetty ruma mollamaija. Sen nimi oli Nu. Mitään puhumatta he vaihtoivat nukkeja keskenään. Seurasi tyypillinen pikkutyttöjen kateuskohtaus: Lila heitti Lenùn nuken ikkunaverkon aukosta kellariin ja Lenù kosti heittämällä Lila nuken kellariin. He laskeutuivat kellariin etsimään nukkeja, mutta eivät löytäneet niitä.  Tytöt uskoivat että nuket oli vienyt  neljännen kerroksen   pelätty ja vihattu naapuri Don  Achillo, joka tyttöjen mielikuvituksessa oli muuttunut mustaa säkkiä selässään kantavaksi jättimäiseksi hirviöksi ja  kaiken pahuuden alkujuureksi.

Lenùlle nuken menetys oli niin suuri järkytys, että hän sairastui.  Ystäviä Lilasta ja Lenùsta tuli sinä päivänä, jona he Lenùn parantumisen jälkeen päättivät lähteä hakemaan nukkeja pois  Don Achillolta. He kiipesivät  pimeässä portaikossa  kohti lapsuutensa suurinta kauhua, Lila päättäväisenä, Lenù pelosta hikoillen. Ennen neljättä kerrosta Lila tarttui yllättäen Lenùn käteen.   Se muutti heidän välillään  kaiken ainiaaksi, kuten minäkertoja Elena toteaa.   Don Achillo  antaa heille nukkien sijasta rahaa ja  käskee ostamaan uudet nuket, mutta he ostavat Louisa M. Alcotin  kirjan Pikku naisia. Se oli Lilan ehdotus. Kirja  teki heihin niin suuren vaikutuksen, että  he päättivät  kirjoittaa  yhdessä  romaanin, jolla rikastuisivat.

Kertomus yhteisöstä

Napoli-sarja ei ole vain Elenan ja Lilan kehitystarina, vaan myös Carmelan, Adan,  Gigliolan,  Marisan,  Ninon, Rinon, Ginon, Enzon, Alfonson, Stefanon,  Solaran veljesten sekä  Pasqualen ja Antonion tarina.  Yhteisö jossa he varttuivat, oli harvinaisen tiivis.  Yhteys saman korttelin poikiin ja tyttöihin ei katkennut aikuisenakaan. 

 Useat heistä saivat keskenään lapsia, menivät naimisiin tai elivät toistensa kanssa avoliitossa.  (Kannattaa lukea jokaisen osan alussa oleva henkilöluettelo, josta selviää kuka kukin on ja kuka kenenkin kanssa oli suhteissa).  Naapurusto piti heitä otteessaan.  Ne  jotka lähtivät Napolista: Elena, Nino ja Antonio, palasivat  myöhemmin takaisin Napoliin.

Kaupunginosan lasten lapsuus oli ankeata. Väkivalta oli jokapäiväistä, synkeät isät vaikenivat menneisyydestä,  fasismista ja sodasta.   Äidit riitelivät sekä tyttärien että naapurinrouvien  kanssa.  Isot veljet ja isät pitivät tyttäriä kovassa kurissa ja aviomiehet  alistivat vaimoja.  Tyttöjen ja naisten paikka oli kotona.  Ainoa työssä käyvä nainen oli leskeksi jäänyt  Melina, joka  siivosi porraskäytäviä.

 Kun omapäinen Lila halusi mennä oppikouluun, hänen  isänsä paiskasi hänet ikkunasta  kadulle niin että  veri valui ja käsi murtui.  Suutarintytär pysyköön lestissään, suutari-isä taisi ajatella. Ei heidän korttelissaan ollut tapana kouluttaa tyttäriä, eivät rahatkaan siihen riittäneet. Naapuriston  tytöistä vain   Elena  ja  Gigliola  menivät oppikouluun,  Elena   siksi että   hänen opettajansa kävi  puhumassa  vanhemmille järkeä,   ja  lupasi    kustantaa  oppikirjat.  Gigliolalla  oli kondiittori-isä, jolla   oli  varaa maksaa tyttären koulutus

. 

Korttelin pojista neljä jatkoi oppikoulussa.  Korkeakoulututkinnon suorittivat vain Elena ja Nino.  He pääsivät pisimmälle, Elenasta tuli kirjailija ja Ninosta parlamentaarikko, eikä Enzollakaan huonosti mennyt, hän opiskeli torikauppiaan työn ohessa elektroniikkainsinööriksi.

Sosiaalinen nousu köyhälistökaupunginosassa oli vaikeata. Lila onnistui omalla tavallaan. Hän oppi ohjelmointikielen ja  perusti Enzon kanssa ohjelmointifirman nimeltä Basic Sight. Hänestä tuli rikas, mikä oli ollut hänen haaveensa  jo pikkutyttönä.

Napoli- sarjan  ensimmäinen osa päättyy Lilan  häihin.  Hän meni naimisiin  16-vuotiaana vapaasta tahdostaan.  Isä tosin yritti pakottaa hänet  naimisiin  vaikutusvaltaisen  Silvio Solaran vanhimman pojan Marcellon kanssa.  Marcello yritti ostaa Lilan kiintymyksen ostamalla hänen perheelleen television, joka oli harvinaisuus viisikymmentäluvun lopulla.  Naapurit kokoontuivat iltaisin katsomaan tuota ihmettä. Mutta Lilaa ei  kiinnostanut vähääkään televisio, eikä se herättänyt hänen rakkauttaan Marcelloa kohtaan.

 Marcellon  sijasta Lila  valitsi Don  Achillon pojan  Stefanon, joka oli varakas nuori elintarvikekauppias. Varallisuus oli hankittu don Achillon likaisella rahalla: koronkiskonnalla ja musta pörssin voitoilla.    Stefano oli fiksumpi kosiskelija kuin Marcello.  Hän ymmärsi mistä kenkä puristi.  Kun Lilaa ei päästetty opintielle,  hänen intohimonsa  suuntautui kirjojen lukemisesta  kenkien suunnitteluun. Hän sai liikeidean. Italialaiset kengät olivat maailmankuuluja, kenties hän haaveili, että hänestä tulisi maailmankuulu ja hän rikastuisi kenkiensuunnittelijana. Hän  valmisti ensimmäisen   kenkäparin veljensä  Rinon kanssa.  Stefano osti sen ja Linan suunnitelman  malliston  ja  alkoi rahoittaa Cerullo-kenkien valmistusta. Sellaisen kosijan puoleen järkevä sydän mielellään taipuu.

Mutta jo häissä, johon osallistui koko naapurusto, vihkiparin välille  alkoi kehittyä jännitteitä, jotka eivät ennustaneet hyvää. Kun  Marcello ilmestyi hääillalliselle jaloissaan Cerullo-kenkien  ensimmäinen mallikappale, jonka  Lila oli myynyt  Stefanolle, Lilan kasvoilta pakeni väri ja  hänen silmänsä siristyivät tiukoiksi viivoiksi.  Siihen kohtauksen  Loistava ystävä päättyi ja  minun oli  lähdettävä kirjakauppaa  ostamaan  seuraavaa osaa, että saisin  tietää  mitä Lilalle sitten tapahtui. 

Kuvassa stradone  ( suomeksi valtakatu). Rionen tytöillä ja pojilla oli tapana viettää aikaa tällä kadulla, joka mainitaan useasti  romaanisarjassa. Täällä Stefano ajelutti punaisella avoautolla Elenaa ja Lilaa. Solaran veljekset ajelivat Fiat 1100:lla ja  vokottelivat  tyttöjä kyytiin.

Kieli on vallan väline

Rionen ihmiset puhuvat Napolin kieltä, joka poikkeaa paljon yleisitaliasta.   Ferrante  tähdentää   kirjan henkilöiden puhuvan murretta niin usein, että  aloin pohtia  miksi.   Hänen  henkilönsä  eivät  kuitenkaan puhu  murretta, vaan repliikit ovat  Italian yleiskieltä. (Tarkistin asian sarjan viimeisestä osasta Storia della bambina perdutasta). Kiinnitin samaan asiaan huomiota jo Amalian rakkaudessa ja  Hylkäämisen päivissä.  Henkilöt puhuvat yleisitaliaa, mutta kun he joutuvat tunnekuohun valtaan, he alkavat puhua murteella.  Kirjoissa kielen muutosta ei kuitenkaan näy.

Lapset joutuivat kouluun mennessään opettelemaan kielen, jota ei kotona eikä naapurustossa puhuttu  Se  oli  heidän  huonon koulumenetyksensä syy.  Matematiikassa  lahjakas Enzokin jäi kolme kertaa luokalle.  Keskikoulussa työläiskortteleiden lapsilla oli vielä suurempia vaikeuksia, he saivat ehtoja ja jäivät luokalle. Suurin osa lopetti opiskelun käytyään keskikoulun. Eriarvoisuus  teki koulunkäynnin heille työlääksi,  vain   Elena, Alofonso ja Nino jatkoivat  lukioon.  Mutta Elenakaan joka oli menestynyt kansakoulussa, ei pärjännyt keskikoulun alaluokilla.  Hän sai ehdot latinassa.  Kielellisesti lahjakas Lila, jota ei päästetty oppikouluun, opetteli  itsekseen   latinankielen  kirjastosta lainaamastaan kieliopista, ja opetti Elenalle  latinaa niin että  Elena suoritti ehdot eikä jäänyt  luokalle.  Lila opiskeli itsekseen myös kreikankielen kieliopin, kun Elena meni klassilliseen lukioon, jossa  opetettiin kreikkaa.

Lukioluokilla Elena tiedostaa oman luokka-asemansa. Hän lukee seitsemäntoistavuotiaana Rousseaun Tutkielmaa ihmisten välisen eriarvoisuuden alkuperästä ja perusteista. Yliopistossa hänen luokkatietoisuutensa syvenee, kun  hän  alkaa seurustella  poliittisesti aktiivin  vasemmistoradikaalin kanssa. Hän nimittää alemmuudentuntoaan rakenteelliseksi alemmuudentunteeksi. 

Feminismi  - naisten  oma yhteiskunnallinen liike

Minun  suosikkini on  Napoli-sarjan  kolmas kirja ( Those Who Leave and Those Who Stay. engl. Ann Goldstein).   Eletään 1960- lukua ja  1970-luvun alkua, jolloin vasemmistoradikalismista tuli valtavirtaa yliopistoissa. Luokkataistelu kiihtyi. Se johti Italiassa sekä uusfasistien   että   vasemmistoradikaalisten  Punaisten  prikaatien  terroristite-koihin.   Suomessa opiskelijat radikalisoituivat  samaan  aikaan taistolaisiksi.

 Elettiin  ensimmäisen ja toistaiseksi viimeisen kuulennon, Vietnamin sodan, Chilen vallankaappauksen, rauhanmielenosoitusten, ehkäisypillerien, seksuaalisen vapautumisen ja yhteiskunnallisen murroksen aikaa.  Koskaan aikaisemmin naiset eivät ole olleet yhtä vapaita kuin kuusikymmentäluvun lopulla ja seitsemänkymmentäluvulla.

Elena ja Lila ovat nuoria aikuisia. Lila on jättänyt Stefanon ja varakkaan kauppiaanrouvan elämän. Hän on makkaratehtaan työläinen ja ammattiliiton jäsen. Makkaratehtaan jälkeen  vuonna 1969 Lila saa työpaikan  IBM:lta reikäkortinlukijana. Kymmenen vuoden kuluttua hän on tekninen johtaja 420. 000 liiran kuukausipalkalla (hurja palkka naiselle siihen aikaan) Michele Solaran vuokraamassa tietokonefirmassa.  Hämmästyttävä veto Lilalta, joka on aina vihannut Solaroiden  camorristiperhettä.  Toisaalta Lila  on tytöstä asti  halunnut rikastua ja osannut käyttää  hyväkseen   miehiä.

Elena on julkaissut kuusikymmentäluvun lopulla esikoisromaanin, saanut  hyvät arvostelut ja tärkeän kirjallisuuspalkinnon.  Äiti on haukkunut  kirjan säädyttömäksi  roskaksi – mitä ihmisetkin siitä sanovat!   Lilastakin se oli likainen kirja.    Elena on  suorittanut loppututkinnon hyvin arvosanoin  ja mennyt  naimisiin nuoren kunnianhimoisen yliopistoprofessorin kanssa. Tuore aviomies ei edes hääyönä malttanut pysyä poissa työpöytänsä äärestä. Avioliitossa koettu yksinäisyys ja tasa-arvon puute olivat hyvää kasvualustaa naisen aseman tiedostamiselle. Elena  oli masentunut,  itseluottamuskin oli mennyt eikä hän  pystynyt  kirjoittamaan  mitään julkaisukelpoista.

 Hän kaipasi toimintaa ja alkoi käydä kälynsä Mariarosan  feministiryhmässä, johon kuului naisia kaikista  yhteiskuntaluokista.  Mariarosa oli taidehistorian professori ja hänen kotitaustansa oli akateeminen, mutta hän  käytti   kieltä  kuin kadun mies. 

Elena  kuunteli feministiryhmän naisia, mutta ei osallistunut  keskusteluihin. Hän tunsi  itsensä ulkopuoliseksi  ryhmän jäsenten   kiistoissa  auktoriteetista ja johtoasemasta,  kiistoista jotka  puhkesivat  usein  katkeriin kyyneliin tai  raastaviin draamoihin.  Mutta häntä kiehtoi heidän halunsa olla aidosti avoimia  ja  tapa miten he puhuivat toisilleen.  He olivat suorasukaisia joskus epämiellyttävyyteen asti.   Maailma muuttuu ja kieli sen mukana, mutta jos haluaa pysyä muutoksen mukana, niin onko pakko palauttaa käyttöön karkeat sanat? pohti Elena.   Sivistynyt kielenkäyttö, jonka hän oli suurella vaivalla omaksunut, oli käynyt riittämättömäksi. Se oli liian siistiä ja sileää, hän päätteli.

Minua kiinnosti sekä aikakausi, jonka olin itsekin elänyt  nuorena aikuisena,  että  erityisesti  Elenan feminismi.   Häneen oli tehnyt suuren vaikutuksen  italialaisen Carla Lonzin teos  We Split on Hegel (Me  syljemme Hegelin päälle. Ei suomennettu).    Hän ihaili Lonzin  ajattelun rohkeutta. Jokainen lause iski  suoraan hänen  ytimeensä. Lonzi julisti, että yliopisto ei vapauta naisia, vaan täydentää heidän sortonsa.

Elena oli ollut ylpeä menestymisestään yliopistossa ja kieltäytyi uskomasta, että hänen uurastuksensa oli ollut turhaa.  Hän  oli oppinut suurin ponnistuksin kirjoittamaan ja puhumaan sivistyneistön kieltä. Hän oli oppinut perustelemaan mielipiteitään, väittelemään, kritisoimaan, argumentoimaan ja käyttämään muodikasta yliopistojargonia, mutta ei ollut milloinkaan  kyseenalaistanut opetusta, joka muokkasi hänen mieltään ja kieltään. Nyt  hänen oli unohdettava, mitä oli oppinut yliopistossa ja opittava ymmärtämään itseään naisena.

Toisinaan hän kuvitteli millaista olisi jos Lila olisi voinut käydä kouluja ja opiskella yliopistossa. He olisivat suorittaneet yhdessä tutkintonsa,  kirjoittaneet kirjoja  yhdessä, taistelleet yhdessä  sen puolesta mikä oli  heidän omaansa. Ja    he olisivat saaneet energiaa   toisiltaan.  Hänestä naisten eristyneisyys oli silkkaa energian tuhlaamista.  Hän olisi halunnut puhua Lilalle ideoistaan, mutta   sen mahdollisuuden hän oli menettänyt  kauan sitten.   Kun hän kertoi Lilalle puhelimessa lukemistaan feministikirjoista, Lila pilkkasi häntä tylysti ja kehotti käyttämään aikansa paremmin. Lila oli katkeroitunut makkaratehtaassa.  Siellä naisen  aseman  surkeus  oli käynyt   selväksi  kantapään kautta.  Sen tiedostamiseen  hän  ei   tarvinnut  feministikirjojen opetuksia.

Vaikea ystävyys

Elenan ja Lilan ystävyys ei ollut yksioikoisen siloista, vaan täynnä ristiriitaisia tunteita. Lapsesta asti Elena oli tuntenut sekä alemmuutta että ihailua, mustasukkaisuutta ja  kateutta  Lilaa kohtaan.   Lila oli oppinut lukemaan jo kolmevuotiaana ja oli paras kaikissa kouluaineissa, kukaan ei pystynyt  voittamaan häntä.  Elena kirjoittaa:” Puursin  koulussa ja monien  muiden vaikeiden asioiden parissa vain, jotta pysyisin tuon  kauhean ja loistavan tytön  tahdissa.   Mutta aina hän jäi kakkoseksi.

Suurinta kateutta Elenassa aiheutti se, että Lila oli hänen mielestään  etevämpi  kirjoittaja kuin hän.  Lila oli kirjoittanut kymmenenvuotiaana ”romaanin” Sininen haltija,  joka oli jättänyt Elenaan lähtemättömän jäljen. Hän viittaa siihen useassa yhteydessä ja sanoo sen olleen hänen esikoisromaaninsa alkukuva.   Ehkä niin oli, mutta kirjan syntyyn vaikutti pikemminkin raastava tapahtumasarja, jonka juuret  olivat  yhteisessä lomassa Ischialla. 

 Lila maksoi loman, hän oli siihen aikaan varakas  kauppiaanrouva.   Elena oli  lukion viimeisellä luokalla.  Sitten saarelle ilmaantui Nino, Elenan suuri  rakkaus  lapsuudesta asti.   He keskustelivat  kirjallisuudesta, varsinkin   Karamazovin  veljeksistä, Ninon mielikirjasta.  Nino vihasi isäänsä, joka oli  naistenmies,  ja  kuten niin yleistä,   hänestä tuli  samanlainen kuin isästään  Hän  rakasti  toisten miesten  vaimoja ja vapautti vaimot   avioliiton  ikävistä  kahleista. Hän aloitti Ischialla suhteen Lilan kanssa. Siinäkin asiassa Elena jäi kakkoseksi.  Se koski sietämättömästi  ja aiheutti pahan murtuman  suhteessa Lilaan, joka ei huomannut tai ei ollut huomaavinaan mitään.

Ischian lomasta oli kulunut nelisen vuotta, kun Elena kirjoitti  kirjan siitä mitä  saarella oli tapahtunut.  Kirjoittamisen sysäsi käyntiin viha,  jota hän  tunsi Lilaa kohtaa. Lila oli  antanut hänelle säilytettäväksi   metallilaatikon, joka  sisälsi  kahdeksan muistikirjaa. Hän oli sanonut, että ei  voi enää  säilyttää niitä kotona, koska pelkäsi, että Stefano lukee  ne ja tappaa hänet. Hän vannotti, että  Elena  ei lukisi muistikirjoja. Mutta heti kun Elena oli noussut junaan  (hän matkusti opiskelukaupunkiinsa Pisaan), hän oli avannut   metallilaatikon,  ryhtynyt  lukemaan  muistikirjoja.

Hänestä oli tuntunut  pahalta ensiriveiltä  alkaen,   mutta  siitä huolimatta hän oli jatkanut  muistikirjojen. lukemista päivien ja viikkojen ajan.   Se oli ollut vanhojen haavojen repimistä auki.  Lopulta hän oli mennyt vihan vimmassa Solferinon sillalle ja työntänyt metallilaatikon  muistikirjoineen hitaasti kaidetta pitkin  Arno-jokeen ikään kuin laatikko olisi ollut  itse Lila, joka   putosi   jokeen ajatuksineen, sanoineen ja   ilkeyksineen,  joilla  hän puukotti kaikkia selkään.

The Paris Reviewin haastattelussa  Elena  Ferrante  sanoo, että  ilman  Lilaa, Elenaa  ei olisi olemassa  kirjailijana. Näinhän se on.  Lila on kerronnan  fokus  ja  Napoli-sarjan toimija.  Lila liikuttelee ihmisiä kuin kertomuksen henkilöitä,  kuten Elena toteaa.    Hän itse  pysyy tiukasti minäkertojan subjektiivisessa näkökulmassa eikä pyri menemään  Lilan  nahkoihin.  Lukija ei saa tietää mitä Lila sisimmässään miettii, tuntee tai huomaa. Elena kuvaama  Lila     tuntuu   olevan aika epävakaa persoona. Kun  Elena kuvaa Lilan työelämän kokemuksia,  kerronta muuttuu  raportoivaksi. 

”Ilman Lilaa ei synny ainoatkaan ideaa,” Elena mietti jossain yhteydessä, kun kirjoittaminen ei sujunut. Lila oli hänen mallinsa ja innoittajansa.  Hän halusi esikoisromaanin jälkeen kirjoittaa yhteiskunnallisesti osallistuvaa proosaa, kuten muutkin tiedostavat kirjailijat tekivät seitsemänkymmentäluvulla.  Mutta jotain puuttui. Ehkä Napoli ja kulmakunta, joilla hän oli lapsena elänyt?  Hän alkoi soitella Lilalle ja kysellä kuulumisia kotikulmilta. Lila kertoi väkivallanteoista.  Uusfasistit ja kommunistit tappelivat keskenään  ja tappoivat toisiaan.  Hänen mielestään väkivaltaa oli ollut vähemmän  heidän lapsuudessaan.  Ainoa väkivallanteko , jonka hän muisti lapsuudesta oli  Don Achillon murha.  Hän  arveli tekijäksi Solara-veljesten äitiä Manuelaa,  joka  oli koronkiskuri  kuten  Don  Achillokin,  ja  hyötyi kun  sai  kilpailijan  raivatuksi pois lainamarkkinoilta.  ”Voisin tehdä kirjan siitä,” Elena tuumi ja ryhtyi toimeen. Kun hänestä ei kuulunut aikoihin mitään , Lila  soitti ja kysyi  miksi hän  ei  enää soita. ”Minä kirjoitan,”  hän vastasi. ”Ja kun sinä kirjoitat, minä ei ole enää ole  olemassa”, Lila  totesi.    Tuttu tilanne  varmaan  jokaiselle, jolla on  ystävänä kirjailija.

Kun  käsikirjoitus valmistui, Elena  antoi sen  Lilalle  luettavaksi.  Lilasta se oli yhtä iljettävä  kirja kuin esikoinenkin. Hän oli kehottanut Elenaa  käyttämään mielikuvitusta sen sijaan,  että hän  kuvasi  yksi yhteen Don Achillon murhaa ja kotikulmien likaisia tapahtumia. 

Elena hyllytti kirjan lähes kymmeneksi vuodeksi.  Se ilmestyi vasta kun kustantaja painosti häntä julkaisemaan jotain.  ”Jos menetät  lukijat, menetät mahdollisuuden  julkaista muita kirjoja,” oli kustantaja sanonut.  Elena lupasi kirjan seuraavaksi syksyksi, mutta sitä ei syntynyt. Deadline lähestyi. Hän lähetti hädissään kustantajalle  hylkäämänsä käsikirjoituksen.

Kirjan julkaisemisella oli vakavia seurauksia. Camorristit ei pitäneet kirjan paljastuksista, Solaran veljekset väittivät, että Lila  oli manipuloinut hänet  kirjoittamaan sellaisen kirjan. He  uhkailivat häntä ja junailivat taustalla kunnianloukkaussyytettä.   Media kiinnostui Elenasta ja hänestä tuli menestyskirjailija.

 Vuosi kirjan ilmestymisen jälkeen Lilan ja Enzon lähes nelivuotias  tytär  Tina  katosi.     Siitä mitä  tytölle   tapahtui, oli useita oletuksia:   Camorra kosti, koska  Enzo  ei maksanut suojelurahaa it-firmastaan.  Solaran veljekset kostivat, koska pelkäsivät Lilaa, joka tiesi liikaa heidän rikollisista liiketoimistaan, ja oli kohdellut heitä aina kaltoin.  Elinsiirtokauppiaat kaappasivat tytön, mustalaiset veivät hänet, kuorma-auto  ajoi hänen päälleen  ja kuski piilotti ruumiin.

Enzo ja Lila eivät ei toipuneet koskaan Tinan  katoamisesta.  Kymmenen vuoden kuluttua Lila hautoi yhä tapahtuneen syitä ja seurauksia.  Eräänä päivänä hän kysyi Elenalta, muistiko hän Panorama-lehden valokuvaa, jossa Tina  istui hänen  sylissään.  Kuvatekstissä luki, että  Tina oli  Elenan tytär.   Elena muisti kuvan.  Lila, sanoi ajatelleensa usein, että sen kuvatekstin  takia   sieppaajat luulivat  Tinaa Elenan  lapseksi ja  varastivat  hänet Imman sijasta.

Imma oli Ninon ja Elenan tytär,  samanikäinen kuin Tina, syntynyt vain  kolme viikkoa  Imman jälkeen.   ”Sinä olit aina sanomalehdissä ja televisiossa kauniina, eleganttina blondina; ehkä ne halusivat rahaa sinulta, eivät minulta,” Lila sanoi.  Mutta se ei ollut todellinen syy, sillä kukaan ei ollut vaatinut lunnaita Elenalta.    Hän ihmetteli,   mitä  Lilan  päässä liikkui, miksei  hän ollut puhunut  aikaisemmin, että  sieppaajat olivat  erehtyneet tytöistä.  ”Oliko minun menestykseni vastuussa hänen tyttärensä sieppauksesta?” hänen mieleensä tuli.

 Elenan menestystä kesti parikymmentä vuotta, parhaimpina vuosina hän oli julkaissut kaksi kirjaa vuodessa. Sitten tulivat huonot vuodet.  Hänen kirjojaan ei myyty.  Kustantajalla vaihtui sukupolvi eikä sieltä enää soitettu ja kysytty  seuraavaa kirja.  Lehdet eivät olleet kiinnostuneita hänestä ja hänen artikkeleistaan, myös televisioesiintymiset loppuivat. Hän oli lihonut ja menettänyt ulkonäkönsä. Hän oli kuusissakymmenissä, vanha nainen nuoremman sukupolven silmissä.   Hän masentui.

Ferrante kuvaa niin vakuuttavan rehellisesti vanhenevan kirjailijan masennusta, että kirjoitustyyli tuo mieleeni autofiktion.  Ehkä teossarjan piilotettu omaelämäkerrallisuus  on  osasyy sarjan  suureen suosioon. Sitä on verrattu Knausgårdin  Taisteluni- sarjaan.

Synkimmän masennuksen hetkinä Elena pelkää, että  Lila  kirjoittaa  mestariteosta Napolista ja Tinan katoamisesta.  Siitä tulisi kuolematon teos, jota luettaisiin vielä sadan vuodenkin kuluttua, kun taas hänen  mitättömät kirjansa painuisivat  unohduksiin.   Sitten hän ymmärsi, että Lilan  mestariteos oli vain hänen kuvitelmaansa.   

Minä oivalsin, että  Lila on peili, johon Elena oli lapsesta asti heijastanut omia kuvitelmiaan, toiveitaan, unelmiaan, pelkojaan,  tunteitaan ihailusta kateuteen ja  vihaan.  Hän ei nähnyt Lilaa  sellaisenaan. Se oli heidän vaikean ystävyytensä ydin. Vanhoilla päivillään  Elena  ymmärsi, että ” jokainen intensiivinen ihmissuhde on täynnä  ansoja, ja jos haluaa  suhteen kestävän on opittava välttämään niitä.”

Kun Elenan masennus lieveni ja  hän kirjoitti lyhyessä ajassa kirjan, jolle hän antoi nimeksi  Ystävyys.  Se  kertoi  hänestä ja Lilasta,  Tinasta ja  Immasta.  Hän petti Lilan,  rikkoi  sopimuksen jonka oli tehnyt    Lilan kanssa, että ei koskaan  kirjoittaisi hänestä eikä käyttäisi  naapuruston henkilöitä ja tapahtumia kirjoissaan.  Mutta  kirjoittaminen on kirjailijalle  tärkeämpää kuin tärkeän ihmissuhteen jatkuminen. 

Kirjasta tuli menestys, ”se piti minut poissa niiden kirjailijoiden listalta, joita jokainen pitää kuolleina, vaikka he elävät vielä,” Elena  totesi.   Se kirja maksoi hänelle lähes kuusikymmentä vuotta kestäneen ystävyyden Lilan kanssa.    Lila katosi, ei viestiä,   ei edes hiuspinniä  jättänyt jälkeensä.  Kuoliko hän?

Napoli-sarjan epilogi sulkee ympyrän.  Se palaa lapsuuden avainkokemukseen.  Eräänä päivänä Elena saa paketin joka sisältää yli viisikymmentä vuotta sitten kellariin kadonneet nuket.  Ei epäilystäkään, että paketti on Lilalta.  Minä arvelen, että  luultavasti hän oli aikoinaan löytänyt nuket  kellarista, mutta pisti Don Achillon  maksamaan niiden katoamisen, koska  halusi niin kiihkeästi  omistaa Louisa M. Alcotin  Pikku naiset.

Olen  raapaissut   tässä jutussani vain  Napoli-sarjan pintaa. Se on niin runsas ja kerroksellinen teos, että se ei tyhjene yhdellä lukemisella. Sitä voi lukea monesta eri näkökulmasta. Olen lukenut sen omien   kokemusteni kautta. En ole käsitellyt kirjan äiti-tytärsuhteita enkä mies-naissuhteita, vaan  kirjoittanut  niistä teemoista jotka ovat kiinnostaneet minua  eniten.