Ihanaa, vihdoinkin voin lukea romaaneja! Niin kauan kun kirjoitin omaa kirjaa, minun oli mahdotonta sukeltaa muiden kirjoilijoiden sanamaailmaan. Se pysyi minulta kerta kaikkiaan suljettuna. Mutta siitä pitäen kun lähetin korjatun käsikirjoituksen kustannustoimittajalle, olen ahminut kirjoja ja olen valvonut öitä, kun en ole malttanut lopettaa lukemista, niin nälkiintynyt muiden sanoista sieluni on ollut.
Päällimäisenä kirjapinossani on J. M. Coetzeen romaani Jeesuksen lapsuus. Coetzee on yksi suosikkikirjailijoistani, vaikken ihan kaikista hänen kirjoistaan ole aina pitänytkään. Mutta tämä hänen uusin kirjansa kolahti minuun oitis. Se on utopia maasta, jossa kaikki asukkaat ovat meren takaa tulleita maahanmuuttajia, joiden muistot menneisyydestä "puhdistetaan" Belstar-nimisellä leirillä, minkä jälkeen he pääsevät asumaan uuteen uljaaseen maahan.
Keski-ikäinenn Simón saapuu uuteen maahan aloittamaan uuden elämän. Hänellä on mukanaan 5-vuotias David, jonka hän on ottanut suojatikseen laivamatkalla, ja luvannut etsiä pojan kadonneen äidin. Simónia hämmästyttää uudessa maassa kaikkein eniten, että siellä on niin aneemista: " Kaikki ovat säällisiä ja hyvää tarkoittavia. Kukaan ei kiroile eikä suutu. Kukaan ei ole humalassa. Kukaan ei korota ääntään. Sinä syöt pelkkää leipää ja vettä ja paputahnaa ja väität että saat mahasi täyteen", Simón sanoo Analle, nuorelle sosiaalityöntekijälle. Simón kaipaa "lihanestettä tihkuvaaa pihviä" ja lihallista rakkautta. Mutta Ana ei harrasta sellaista. Hän sanoo, että se houkuta häntä, eikä hän halua nähdä mitä se aikaan miehissä.
Simon tutustuu naapuriinsa Elenaan ja kysyy häneltä, eikö tämä kaipaa kaipaa fyysistä kosketusta, rakastamista ja rakastetuksi tulemista. Elena sanoo: " Kaipaa sitä? Kuule Simón, minä en ole niitä ihmisiä, joita muistot vaivaavat. Tuo mistä puhut tuntuu kovin kaukaiselta. Ja jos tarkoitat yhdessä nukkummisella seksiä - kovin oudoltakin. On outoa ajatella tuollaisia asioita." Simón kysyy häneltä: "Oletko koskaan miettinyt, onko tästä uudesta elämästä maksettu hinta, kaiken unohtaminen, liian kova?
Simónille ei riitä pelkkä ystävyys. Simón kaipaa intohimoa. Elena erittelee Simónin kaipuuta: " Tämä loputon tyytymättömyys, kaipuu saada jotakin muuta, on ajattelutapa, josta me olemme minun mielestäni päässeet onnellisesti eroon. Mitään ei puutu. Se jokin, minkä sinä kuvittelet puuttuvan, on harhaa. Sinä elät harhassa." Simónin mielestä sikäläinen elämä on "liian seesteitä, huiput ja alamäet puuttuvat, samoin draama ja jännite - se muistuttaa aivan liikaa radiosta kuuluvaa musiikkia."
Simónista uuden maan naiset ovat hyväntahtoisia, mutta seksittömyydessään outoja. Hänestä hyväntahtoisuus on liian abstraktia. Hän kaipaa jotain kouriintuntuvaa ja ajattele, että "hyväntahtoisuus luo ystävyyttä ja onnea, miellyttäviä eväsretkiä puistossa ja mukavia kävelyretkiä metsässä. Sen sijaan rakkaus, tai ainakin sen kiihkeämpien ilmentymien muodostumat, kuten kaipuu, tuo pettymyksiä, epäillyksiä ja sydämensuruja." Simón ei löydä kouriintuvaa rakkautta uudessa uljaassa maassa.
Entä jos kaipuu
ja sen aiheuttamat pettymykset ja surut ovatkin elämän suola? tuli mieleeni Coetzeen kirjaa lukeissani.
Lapsena kaipasin maata, jossa ei ole koulu- eikä
pihakiusaajia,
ei pelottavia humalaisia, ei riitoja, kukaan ei suutu ja korota ääntään, vaan
kaikki ovat ystävällisiä toisilleen. Coetzee suhtautuu romaanissaan
kriittisesti sellaiseen utopiamaahan. Simón ja David eivät sopeudu
uuden uuden maan
hyvänsuopaan ja hyvintoimivaan yhteiskuntajärjestykseen. Heitä ei
ole onnistuttu Belstarissa "puhdistamaan" täysin menneisyydestä.
Mutta miksi Coetzeen romaanin nimi on Jeesuksen lapsuus? Ei kirja kerro siitä Jeesuksesta, jonka me tunnemme Uuden testamentin kertomuksista, vaan Davidista ( kuva kirjan kannessa), jolle Simón löytää äidin. Äidin nimi ei ole Maria, vaan Inés, eikä hän ole Davidin lihallinen äiti. Hän on neitseellinen, kuten Elena luonnehtii. Kuusivuotiaana David joutuu kouluun eikä sopeudu koulun järjestykseen. Hänen opettajansa valittaa, että hän on levoton, ei kuuntele, ei tottele, ja elää omassa mielikuvitusmaailmassaan, sepittää tarinoita, häiriköi opetusta, eikä opi lukemaan, kirjoittamaan ja laskemaan. Minun oli helppo samaistua Davidiin, olin samanlainen lapsi koulun alaluokilla.
David lähetettiin koulupsykologille, joka epäili että Davidilla on mahdollisesti luki-häiriö. Minun kouluaikanani ei ollut koulupsykologeja. Minulla oli luki-häiriö, mutta siitä ei tiedetty mitään siihen aikaan. Oli silkkaa laiskuutta ja tyhmyyttä, jos ei oppinut lukemaan ja kirjoittamaan siinä missä muut lapset. Romaanin koulupsykologi arvelee, että Davidin
oppimisvaikeudet "johtuvat hämmennyksestä maailmassa, josta hänen oikeat
vanhempansa ovat kadonneet, maailmassa johon
saapumisesta hänellä ei ole käsitystä." Minun hämmennykseni johtui maailamasta, jossa kaikki olivat oikeakätisiä, mutta minä olin vasenkätinen.
Sitten kävi ilmi , että David osaakin lukea ja kirjoittaa. Kun hänen opettajansa käskee hänen kirjoittaa taululle: "Minun pitää puhua totta", David kirjoittaa: " Minä olen totuus." Se on viittaus Jeesukseen, joka sanoi (muistaakseni): "Minä olen tie, totuus ja elämä."
David oli oppinut lukemaan Don Quijote -romaanista, jonka Simón lainasi kirjastosta ja jota hän luki Davidille. Tämä Coetzeen romaanin kohta, joka jätti luultavasti suurimman osan lukijoista kylmäksi, kosketti minua erityisen paljon. Kun olin lapsi, isäni luki minulle ja veljilleni Don Quijotea. Kun olin oppinut kahdeksanvuotiaana lukemaan, isä ojensi Don Quijoten minulle ja sanoi, että lue sinä vuorostasi. Don Quijote oli täynnä vaikeita sanoja, eikä sitä ollut yhtä helppoa lukea kuin Hipsuvarvasta ja Nököhammasta. Minä takeltelin ja änkkäsin, isä tempaisi kirjan käsistäni ja sanoi: "Ethän sinä osaa lukea!" Kyyneleet purskahtivat silmistäni.
Davidiin palatakseni, vaikka hän hän osaisi lukea, kirjoittaa ja laskea, hänet lähetettiin erityisvaikeiden lasten sisäoppilaitokseen, josta hän karkasi. Simón joka ei siedä koulubyrokratiaa pakenee Davidin ja Inéksen kanssa kouluviranomaisia jonnekin pohjoiseen aloittamaan uuden elämän. Paikan nimi on Estrellita, he etsivät sieltä uudelleensijoittamiskeskuksen. Romaanin viimeiset sanat: "Etsimme paikkaa johon asettua elämään ja jossa aloittaa uusi elämä"
Mutta onko uuden elämän aloittaminen missään ja milloinkaan mahdollista, kun vanha elämä seuraa varjona perässä? ihmettelen minä.
Kirjapinossa Jeesuksen lapsuuden alla on César Airan teos, joka sisältää kaksi pienoisromaania, Aaveet ja Kirjailijakokous. César Aira on vuonna 1949 syntynyt argentiinalainen kirjailija, kirjoittanut noin 80 teosta, (aikamoinen grafomaani!). Hän on uusi tuttavuus minulle. Kiinnostava tuttavuus, pidin Aaveista. Se on yhden päivän romaani Buenos Airesilaisen yövartijan perheen uudenvuodenaatosta ja heidän suhteestaan aaveisiin. Kirjoitan myöhemmin, ehkä, enemmän Airasta.
Airan alla on Antti Tuurin Alkemistit, osa 1. Se kiinnostaa minua, koska se kertoo Pohjanmaan swedenborgilaisista, mikäli olen oikein ymmärtänyt. Ja Alkemistien alla on
on Ljudmila Ulitskajan 800-sivuinen romaani Vihreän teltan alla, joka kiinnostaa minua Alkemistejakin enemmän, koska se kertoo ajasta joka ulottuu Stalinin kuolemasta Neuvostoliiton romahdukseen. Siitä ajasta minulla on omakohtaistakin kokemusta. Mutta en nyt aivan heti pääse lukemaan Ulitskajan romaania, koska edelle kiilasivat Rosa Liksomin Väliaikainen, Pajtim Statovcin Kissani Jugoslavia ja Karl Owe Knausgårdin Taisteluni, neljäs kirja, jotka sain pikalainana kirjastosta. Seuraavaksi blogaan Knausgårdin kirjasta.
