Aurinko laski

Valokuvatorstain  208. aihe on sitaatti  Merja Otavan kirjasta Priska. Pitkähkö  sitaatti  alkaa lauseella: Aurinko laski.  Ja  päättyy lauseeseen: Laaja hiekkaranta oli hiljainen.  Kuvan hiekkaranta ei tosin ole kovin laaja.  

Kansanvaellus

Urheiluhullu kansa  vaeltaa  Espalla  Leijonien    voitonjuhlaan.  Minä kuljin vastavirtaan ja   ajattelin  että  olispa  väki  joskus yhtä innoissaan   kirjallisuudesta ja taiteesta kuin lätkästä.     Mutta kun ei.   Synnynnäinen snobi, kulttuurikodin kasvatti, minkäs minä sille mahdan.  Syntymistään  aikaan ja paikkaan ei voi valita, kai.

Minun äitini

Anja Konkka. Taiteilija ja hänen kissansa (pienoisfresko)

Äiti ja minä.


Muistan kun nämä kuvat otettiin. Olin kolmetoistavuotias.   Eeva-lehden tomittaja  ja valokuvaaja  tulivat  meille kotiin.  Minut patistettiin lastenhuoneeseen kirjoittamaan juttua äidistäni.  Yritin  karata  ystäväni Kaarinan kanssa  ulos, mutta äiti  "lassosi äänenvoimalla" minut takaisin kirjoitustöihin, kuten kuvatekstissä  luki.    Jutusta  tuli tällainen: 


Minun  äitini
Minulla ei ole mitään sitä vastaan että äiti on taiteilija. Pikemminkin päinvastoin. Siitäkin huolimatta että hän on hiukan omituinen niin kuin taiteilijat yleensä. Tämän syksyn hän on käyttänyt freskojen laittamiseen (tai miksi sitä nyt sanotaan).Ruoankin laitto on jäänyt heikolle tolalle. Mutta viis pikkuseikoista. Niin äitikin aina sanoo, kun kysymme onko ruoka jo valmista. Silloin kun sää ei ole otollinen maalaamiselle, koettaa äiti kasvattaa meitä kolmea villiä lasta Hän selittää tarmokkaasti, miten tärkeätä on käsien pesu ennen ruokaan kajoamista. Välillä hän tuskailee meidän ilmeistä oppimattomuuttamme. Mutta mehän olemme unohtaneet autuaallisesti kaikki hyvät neuvot ja opastukset hänen istuessaan huoneessaan maalaamassa. Ja äitikin unohtaa silloin kaikki muut asiat. Eräs äitini sivuharrastus on kissat. Nämä kissat esimerkiksi halveksivat suuresti taiteilijan työtä. Mistä lie johtunee mokoma halveksunta. Taiteilijat eivät voi olla tavallisia ihmisiä juuri siitä syystä, että he ovat taiteilijoita. Niin äitikin aina sanoo.

Se oli ensimmäinen aikuisten lehdessä julkaistu  juttuni. Sitä ennen olin  julkaissut  Lasten maailmassa  sadun nimimerkillä Nuhanenä ja   päätoimittanut   Suvikunnan  Sanomat -nimistä  seinälehteä. Kun kukaan muu ei  kirjoittanut siihen,  kirjoitin itse kaikki  uutiset ja artikkelit.

Eilen tässä

Entisen kotikatuni Lönnrotinkadun kulma.  Kaarina  Kaikkosen pyykit liehuvat  tuulessa.


Valokuvatorstain  206. aihe:  tässä.

R.I.P

Unelma  Konkka  21.8.1921 - 4.5.2011

Oletko nähnyt pimeänä yönä

valkoisen kukan hitaasti aukeavan

sydämesi salaperäisessä pyhäkössä?

Sen ihmeen näkee vain kerran.

Unelman runo kokoelmasta Heijastuksia ( Petroskoi 1999) 

 Unelma oli   minun tätini,  folkloristi  ja  runoilija.  Hän syntyi  Toksovassa, Konkkalan kylässä Inkerinmaalla ja kuoli Lappeenrannassa.    Hänen  itkuvirsiä  käsitellyt   väitöskirjansa   Ikuinen ikävä  on suomennettu. Hän  julkaisi  runoja  kirjailijanimellä Katri Korvela.   

Pertti  Virtarannan kirjassa Karjalaisia kulttuurikuvia   on lisää Unelmasta ja  hänen  elämänvaiheistaan.  


Lisäys 5.5.  Inkeri-sivustolla on lyhyt  elämäkerta. Tiedot eivät ole   tarkkoja, syntymäpäivä on väärin ja väitöskirjan aiheena oli itkuvirret, eivät  karjalaiset  pilasadut. Hän tutki kyllä niitäkin.   Tässä linkki sivustolle.