Tampere. Aleksis Kivi ja muusa vanhan pääkirjaston edessä
Hiuskarvan varassa on elämäni,
kun häntä odottelen yöllä.
Tyhjää on kunnia, vapaus, nuoruus
- pian saapuu rakas vieras paimenhuiluineen.
Nyt hän on täällä. Riisuu huntunsa,
katsoo minua tutkivasti.
Kysyn: ”Sinäkö Dantelle sanelit
Helvetin säkeet?” Hän vastaa: ”Minä.”
Anna Ahmatova. Runoja. Suom. Marja-Leena Mikkola ( Orient Express 1992)
Helsinki, Temppeliaukio
Finlandia
Rinnallaan sinappinen kartta kadonneista
hautapaikoista,
poskillaan punaa vuodelta neljäkymmentä –
ja kämmen, paljon
pienimmässä tilassa
kuin kosteikko jonka pounuun
joutsen tekee pesänsä,
se valkoinen
ja kuinka nousevat ne kohta palatakseen
havisten halki ilman
allaan aavaa
sinertävää merta
ja kuinka äkisti voi hyödyttömyys
hyytää verta
kuinka joka kerta nielaistessaan
putoaa yksi vuosi syvyyksiin
ja aika pimenee
ja kohta hän on kuollut, korahtaa
ja hänen kurkkuunsa on kynnetty
se laulun laaja maa.
Ilpo Tiihonen. Taivaan kulmilla. Valitut runot 1975-1986 (WSOY 1987)
Hienoa että tämänvuotinen Finlandia-kirja käsittelee Viron lähihistoriaa vaiennettujen naisten näkökulmasta. Kaikki pisteet Pekka Tarkalle, joka teki valinnan. Eri puolilta nettiä ja blogistania on kuulunut miehistä murinaa valinnan johdosta, on jopa puhuttu suomalaisen kirjallisuuden rappiosta mm. Kiiltomadon keskustelupalstalla.
Onnea 91-vuotiaalle Suomelle ja Finlandia- kisan voittajalle Sofi Oksaselle.
Tommi Korpela Lauri Viitana elokuvassa Putoavia enkeleitä. Kuva on peräisin elokuvan kotisivulta,
Elokuva Putoavia enkeleitä perustuu Aila Meriluodon kirjaan Lauri Viita – Legenda jo eläessään. Kun yritin lukea sitä joskus 1970-luvulla, se oli omasta elämäntilanteestani johtuen niin ahdistava kirja, että se jäi kesken. En kestänyt että Lauri Viita pakotti (miehisessä mustasukkaisuudessaan?) Ailan polttamaan päiväkirjat. Mitäpä ei rakastunut nainen tekisi miehen takia! Minusta se oli hirvittävää alistamista ja naisen sielun riistoa.
Elokuvan käsikirjoittajat Sami Parkkinen ja Heikki Huttu-Hiltunen, jonka ideasta ensin teatteriesitys ja sitten elokuva oli syntynyt , olivat tehneet hyvää työtä. Näkökulmahenkilönä oli kirjailijapariskunnan (fiktiivinen) tytär, ja sehän liippasi läheltä minua, samalla kun se avarsi elokuvaa yksityisestä kohti yleistä. Fiktiivisyys muuten tarkoittaa sitä, että sen avulla voi kertoa vaikeista asioista totuudenmukaisemmin kuin dokumentissa tai muistelmissa.
Tytär ihaili isäänsä , syytti äitiään ja yritti torjua pahat lapsuudenmuistot, mikä ajoi hänet akuuttiin masennukseen. Sellainen ei ole kovin epätavallista oli isänä sitten nero, hullu , juoppo tai muuten vain vaikea tapaus. Minusta käsikirjoittajakaksikko oli kuvannut hienosti tyttären ambivalentteja tunteita. Heikki Kujanpäällä, ohjaajalla oli varmaan myös ollut osuutta elokuvan onnistumiseen, samoin kuin Elena Leevellä, joka näytteli sekä tytärtä että nuorta Aila Meriluotoa, tosin alussa kaksoisrooli vähän hämmensi, kun en aina tiennyt kumpi on kumpi, mutta lopussa olin niin vaikuttunut elokuvasta, että halusin mietiskellä sen esiin nostamia tunteita kaikessa rauhassa enkä mennyt kutsuvierasbileisiin, vaikka olinkin pukeutunut ”juhlavasti”, kuten kutsussa toivottiin.
Attenzione agli angeli cadenti
Ensimmäiset, kaukana edessäpäin
näyttivät nokihiutaleilta ( kevyitä ja vaarattomia).
Jotkut meistä levittivät sateensuojat,
toiset juoksivat kyyryssä läpi.
Eräät ehtivät ottaa valokuvia: yhdessä
se näkyi selvästi, suoraan yläpuolella, keskellä ilmaa
ja katsoi silmiin.
Jälkeenpäin pieniä tömähdyksiä kuin putoilevia omenoita.
Tulin ajatelleeksi että jokin
oli hyvin kypsää.
Aila Meriluoto. Varokaa putoilevia enkeleitä (WSOY 1977)
Helsinki, Kolmen sepän aukio
”Mieleni on muuttunut. En luota tähän. Minun täytyy tunnustella onko vanha pääni vielä paikoillaan. Olenko minä vielä yhtenä kappaleena?
Onko pääni yhtenä kappaleena? Mieleni on muuttunut. Minulla ei nyt ole hengen auliutta eikä mielen iloisuutta. Mutta olen nyt tyytyväinen. En ole lainkaan kauhistunut tästä. Minä rakastan itseäni. Minä pelkään itseäni. Rakastan itseäni kaiken sen hyvän vuoksi, jota olen itselleni tehnyt. Vihaan itseäni kaiken sen katalan vuoksi, jota olen itselleni tehnyt. Tarvitsen toisen hevosen, tarvitsen jonkun sitomaan haavani vai täytyykö minun se itseni tehdä. Halveksiiko Aurinkokin minua tänään ja kieltäytyy tyystin loistamasta?
Sydämeni on kymmenisen kertaa kevyempi kuin miltä näytän.”
Runo on Juhana Vähänen proosarunokokoelmasta Avaa tule ( Teos 2008), joka
on yksi tämän vuoden kahdeksasta Runeberg- kilpailun palkintoehdokkaasta. Hänen bloginsa BigSur ja Surreal on ollut vuodesta 2003 asti blogiluettelossani.
Onnea Juhanalle ja muille ehdokkaille. Heitä ovat: Olli Jalonen ( 14 solmua Greenwichiin) Marko Kitti ( Meidän maailma), Marjo Niemi (Miten niin valo), Niina Repo (Arpi), Sofi Oksanen (Puhdistus), Robert Åsbacka ( Orgelbyggaren) ja Daniel Katz, jonka Berberileijonan rakkaus odottaa yöpöydällä lukemista. Ensimmäisen faabelin olen jo lukenut ja nauttinut suuresti, kuten aina kaikesta mitä Katz kirjoittaa.
Tänään julkistetaan Finlandia-voittaja. Olli Jalonen sanoi jossain haastattelussa ennen kuin hänen kirjansa valittiin Runeberg-ehdokkaaksi, että hän arvostaa enemmän Runeberg- kuin Finlandia-kilpailua. Luultavasti moni kirjailija on samaa mieltä. Finlandia-kilpailu on kustantajien pönötyskilpailu, joka kaikkine lieveilmiöineen aiheuttaa pahaa ilmaa ja huonoja vibraatioita kirjallisuuselämässä.
