Suomen Turussa

Kävin lauantaina syntymäpäivillä Turussa. Se vaikutti mukavalta kaupungilta. Siellä voisi vaikka asua. Seinämaalauksiinkaan ei suhtauduta yhtä niuhosti kuin Helsingissä. Kuvassa osa isoa seinämaalausta.

Suomen Kirjailijaliitto täytti 110 vuotta. Synttärijuhlat vietettiin Turun uudessa pääkirjastossa. Söin ja join ( liikaa) eikä työnteko ole tänään maistunut. Tapasin tuttuja ja ystäviä sekä virtuaali- että muusta maailmasta: mm. Maimun Tallinnasta, Tikkiksen Turusta, Jounin Kuopiosta ja Jarkon Helsingistä.

Runoilijat ja Olli Heikkonen ja Vilja-Tuulia Huotarinen kilistävät juhlan kunniaksi. Vilja-Tuulia sai ensimmäistä kertaa jaetun Nuori Manner- tunnustuspalkinnon.

Katse kohti tulevaisuutta

Valokuvatorstain 62. haaste: tulevaisuus

Mitähän tästä pojasta tulee? Minun meksikolainen kristallipalloni näyttää vihreätä.

Ohjeita lukijoille

Magritte: La lectrice soumise

Amos Oz sanoo kirjassaan Tarina rakkaudesta ja pimeydestä ( suom. Kristiina Lampola ja Pirkko Talvio-Jaatinen) että kaikki hänen kirjansa ovat omaelämäkerrallisia, mutta mikään niistä ei sisällä paljastuksia. Hänen mukaansa huono lukija haluaa aina tietää, mitä todella tapahtui.

"Huono lukija on kuin psykopaattinen rakastaja, joka hyökkää naisen kimppuun, riistää häneltä vaatteet, eikä tyydy vaikka hän on jo alasti vaan repii häneltä ihonkin, raatelee lihan ja heittää syrjään, rusentaa luut ja tyytyy vasta järsittyään ytimen niistä kauheilla keltaisilla hampaillaan."

Oz jatkaa: "Huono lukija, kuten tunkeileva utelias reportteri, suhtautuu kirjailijan luomukseen epäillen ja kaunaisesti, jopa vihamielisesti, kuin erehtymätön puritaani: hän epäilee salajuonta, liioittelua, kosiskelua, kaksimielisyyksiä. Itse mielikuvitustakin hän epäilee."

Ja edelleen Ozia: " Huono lukija nauttii kun niinkin kiitettyä, kuuluisaa ja kunnioitettua kirjailijaa kuin Dostojevskia aletaan äkkiä epäillä pelottavasta halusta tuhota ja tapapa vanhoja naisia. Tai William Faulkneria sukurutsauksesta ja Nabokovia alaikäisten hyväksikäytöstä."

Entä millainen Ozin mielestä on hyvä lukija?

"… hyvä lukija ei pohdi kirjallisuutta lukiessaan kirjoittajan ja tekstin yhteyttä vaan omaa suhdettaan tekstiin. Ei siis näin: "Tappoiko Dostojevski opiskeluaikoinaan tosiaan vanhoja naisia?" Ei, vaan sinä, joka olet hyvä lukija: aseta itsesi Raskolnikovin asemaan ja tunne hänen kauhunsa ja epätoivonsa, hänen kirottu häpeänsä, tunne hänen napoleonmaisen ylpeytensä ja suurten haaveidensa sekoittuvan kurnivaan nälkään, yksinäisyyteen, himoon, väsymykseen ja kuolemankaipuuseen. Äläkä tee tätä vertaillaksesi romaanihahmon ja kirjailijan elämän skandaaleja, vaan yritä nähdä kirjallinen hahmo suhteessa omaan salaiseen pimeään ja vaaralliseen puoleesi, kurjaan ja syylliseen sekopäähän itsessäsi "[…]

Nuorena suosikkihahmoni kirjallisuudessa oli Raskolnikov ja suosikkikirjailijani Dostojevski. Olin hyvä lukija siihen aikaan, ei minua kiinnostanut Dostojevskin elämä, vaan se mitä hän kirjoitti. Hänen henkilöidensä kautta sain turvallisesti tuntuman omaan alitajuntaani ja siihen pimeään ja vaaralliseen puoleeni, joka unissa riehui murhamiehenä tai raiskaajana. Dostojevskin lukeminen antoi lohtua nuoruuden sekopäisyydessä.

Kun kirjoitan -blogissa lisää Ozin huonosta lukijasta.

Amos Ozin setä

Kuvassa on Amos Oz ja hänen kissansa. Kaappasin kuvan espanjankieliseltä sivustolta.

Tapasin Ozin eilen Tammen kirjallisilla kokkareilla, pyysin nimikirjoituksen kirjaan ja puhuin muutaman sanan hänen kanssaan. Hän teki minuun niin suuren vaikutuksen, että näin yöllä unta hänestä ja hänen sedästään. En tiedä miten olimme päätyneen asumaan samana asuntoon modernissa kerrostalossa , joka sijaitsi jossain Euroopassa. Hänen setänsä nimeltään Konrad tai Verner asui valoisassa kellarikerroksessa. Sedällä oli takkuinen pitkä tukka ja parta. Hän oli puolialaston villiintynyt olento, joka oli elänyt puolet elämäänsä pakoillen viranomaisia metsissä ja kellareissa.

Kun heräsin, luin Hesarista Ozin kirjan esittelyn, jossa kerrottiin, että Ozin setä nimeltään David Klausner oli ollut Vilnan yliopiston kirjallisuudentutkija, joka ei halunnut lähteä Israeliin. "Hänen kotimaansa oli Euroopan kirjallisuuksissa eikä hän käsittänyt, miksi hänen pitäisi muuttaa hänelle tyystin vieraaseen ja outoon paikkaan Länsi-Aasiaan." Kun natsit tulivat Vilnaan, he tappoivat sedän.

En tiedä mistä alitajunta vetäisi uneen Ozin sedän? Ehkä hän olikin villiintynyt animus (= sisäinen mies joka elää naisen psyykessä), animuksesta kun oli ollut niin paljon puhetta viikonlopun tarinaseminaarin aikana.

Ennen Ozin tapaamista, olin ehtinyt lukea vain pari- kolmekymmentä sivua hänen omaelämäkerrallisesta romaanistaan Tarina rakkaudesta ja pimeydestä ( suom. Kristiina Lampola ja Pirkko Talvio-Jaatinen, Lampola teki raakakäännöksen ja Talvio-Jaatinen käänsi sen kaunokirjallisuuden kielelle). Rakastuin Ozin tapaan kertoa milteinpä ensisilmäyksellä eli ensimmäisen sivun lopussa, kun hän kuvasi lapsuudenkotiaan:

"Asunto oli itse asiassa kellarissa, sillä talon pohjakerros oli kaivettu vuorenrinteeseen. Vuori oli meidän seinänaapurimme, raskasmielinen, sisäänpäin kääntynyt, vaitonainen naapuri, murheen painama kalliovanhus piintyneine poikamiehen tapoineen, unelias ja talvihorteinen vanhus, joka ei koskaan kolistellut huonekaluja, ei kutsunut vieraita, ei melunnut eikä aiheuttanut häiriöitä."

Aavistan jo nyt, että tämä on kirja jota tulen rakastamaan loppuun asti.

Tarinan paikka

Täällä olin viikonlopulla puhumassa naisten unista, joissa esiintyy raiskaajia, ryöväreitä, roistoja, terroristeja, keskistysleirin vartijoita, hiiviskelijöitä ja murhamiehiä. Unetkin ovat tarinoita, vaikka ne jäävät usein kesken, kun on pakko herätä, ettei joutuisi murhamiehen tai raiskaajan kynsiin.

Matkalukemisena junassa minulla oli Unityöt, kokoelma suomalaisten kirjailijoiden unia. Eeva-Liisa Manner aloittaa: "Unet ovat kirjeitä joita on hankala avata." Muistui mieleen juutalainen sanonta: "Tulkitsematon uni on avaamaton kirje."

Kokoelman päättää Väinö Kirstinän kirjoitus Unirunot. Hän kertoo, että hänen lapsuudenkodissaan oli tapana kertoa talvi-iltaisin tarinoita. Aamulla kerrottiin öiset unet ja niitä yritettiin tulkita. Apuna oli Ihmeellisen unikirja eli Yhdentuhannen kahdensadan kolmenkymmenen Unen selitys. Hän on käyttänyt unia teostensa materiaalina, kuten moni muukin kirjailija. Hän toteaa hieman sarkastisesti, että "Suomessa on laillista nähdä unia. Unennäköä ei ole ainakaan vielä kielletty." Minun lisäykseni: Mutta niistä puhumista pidetään akkojen höpinänä.

Tarinaviikonlopun teemana oli Ritari Siniparran tarina, jonka käsittely pohjautui Clarissa Pinkola-Estésin kirjaan Women Who Run with the wolves (Naiset jotka juoksevat susien kanssa) Kymmenen vuotta sitten luin Pinkola-Estésin kirjan ja innostuin tavasta jolla hän käsitteli satuja terapiana. Kirjasta oli paljon puhetta eräässä englanninkielisessä uniryhmässä, johon osallistuin siihen aikaan.

Asiat tapahtuvat omaan tahtiinsa, joskus nopeasti, joskus hitaasti. Unohdin Pinkola-Estésin kirjan, kunnes viikonlopun vetäjä soitti minulle ja pyysi alustajaksi . Hän kertoi, että olin kymmenen vuotta sitten sanonut, että jos hän joskus järjestäisi tarinakurssin, niin tulisin mielelläni puhumaan Pinkola-Estésin kirjasta. Sitä kirjaa ei ole vieläkään käännetty suomen kielelle, vaikka paljon sitä turhempia kirjoja on suomennettu. Ihmettelen ettei mikään kustantaja ole tarttunut kirjaan, Voi olla, että se on käynyt lausunnolla jollakin kustantajalla, mutta lausunnonantajana on ollut joku penseä miespuolinen psykoanalyytikko, joka on todennut, että kirja on "akkojen höpinää" eikä sitä kannata suomentaa. Odotan edelleen kirjan suomennosta, sillä uskon että siitä olisi monelle naiselle sekä iloa että hyötyä.

Tarinaviikonlopun ympäristö oli satumainen: vanha mylly, myllärin hirsitalo ja koski joka kohisi kuin rankkasade. Tältä se kuulosti: