Amos Ozin setä

Kuvassa on Amos Oz ja hänen kissansa. Kaappasin kuvan espanjankieliseltä sivustolta.

Tapasin Ozin eilen Tammen kirjallisilla kokkareilla, pyysin nimikirjoituksen kirjaan ja puhuin muutaman sanan hänen kanssaan. Hän teki minuun niin suuren vaikutuksen, että näin yöllä unta hänestä ja hänen sedästään. En tiedä miten olimme päätyneen asumaan samana asuntoon modernissa kerrostalossa , joka sijaitsi jossain Euroopassa. Hänen setänsä nimeltään Konrad tai Verner asui valoisassa kellarikerroksessa. Sedällä oli takkuinen pitkä tukka ja parta. Hän oli puolialaston villiintynyt olento, joka oli elänyt puolet elämäänsä pakoillen viranomaisia metsissä ja kellareissa.

Kun heräsin, luin Hesarista Ozin kirjan esittelyn, jossa kerrottiin, että Ozin setä nimeltään David Klausner oli ollut Vilnan yliopiston kirjallisuudentutkija, joka ei halunnut lähteä Israeliin. "Hänen kotimaansa oli Euroopan kirjallisuuksissa eikä hän käsittänyt, miksi hänen pitäisi muuttaa hänelle tyystin vieraaseen ja outoon paikkaan Länsi-Aasiaan." Kun natsit tulivat Vilnaan, he tappoivat sedän.

En tiedä mistä alitajunta vetäisi uneen Ozin sedän? Ehkä hän olikin villiintynyt animus (= sisäinen mies joka elää naisen psyykessä), animuksesta kun oli ollut niin paljon puhetta viikonlopun tarinaseminaarin aikana.

Ennen Ozin tapaamista, olin ehtinyt lukea vain pari- kolmekymmentä sivua hänen omaelämäkerrallisesta romaanistaan Tarina rakkaudesta ja pimeydestä ( suom. Kristiina Lampola ja Pirkko Talvio-Jaatinen, Lampola teki raakakäännöksen ja Talvio-Jaatinen käänsi sen kaunokirjallisuuden kielelle). Rakastuin Ozin tapaan kertoa milteinpä ensisilmäyksellä eli ensimmäisen sivun lopussa, kun hän kuvasi lapsuudenkotiaan:

"Asunto oli itse asiassa kellarissa, sillä talon pohjakerros oli kaivettu vuorenrinteeseen. Vuori oli meidän seinänaapurimme, raskasmielinen, sisäänpäin kääntynyt, vaitonainen naapuri, murheen painama kalliovanhus piintyneine poikamiehen tapoineen, unelias ja talvihorteinen vanhus, joka ei koskaan kolistellut huonekaluja, ei kutsunut vieraita, ei melunnut eikä aiheuttanut häiriöitä."

Aavistan jo nyt, että tämä on kirja jota tulen rakastamaan loppuun asti.

Tarinan paikka

Täällä olin viikonlopulla puhumassa naisten unista, joissa esiintyy raiskaajia, ryöväreitä, roistoja, terroristeja, keskistysleirin vartijoita, hiiviskelijöitä ja murhamiehiä. Unetkin ovat tarinoita, vaikka ne jäävät usein kesken, kun on pakko herätä, ettei joutuisi murhamiehen tai raiskaajan kynsiin.

Matkalukemisena junassa minulla oli Unityöt, kokoelma suomalaisten kirjailijoiden unia. Eeva-Liisa Manner aloittaa: "Unet ovat kirjeitä joita on hankala avata." Muistui mieleen juutalainen sanonta: "Tulkitsematon uni on avaamaton kirje."

Kokoelman päättää Väinö Kirstinän kirjoitus Unirunot. Hän kertoo, että hänen lapsuudenkodissaan oli tapana kertoa talvi-iltaisin tarinoita. Aamulla kerrottiin öiset unet ja niitä yritettiin tulkita. Apuna oli Ihmeellisen unikirja eli Yhdentuhannen kahdensadan kolmenkymmenen Unen selitys. Hän on käyttänyt unia teostensa materiaalina, kuten moni muukin kirjailija. Hän toteaa hieman sarkastisesti, että "Suomessa on laillista nähdä unia. Unennäköä ei ole ainakaan vielä kielletty." Minun lisäykseni: Mutta niistä puhumista pidetään akkojen höpinänä.

Tarinaviikonlopun teemana oli Ritari Siniparran tarina, jonka käsittely pohjautui Clarissa Pinkola-Estésin kirjaan Women Who Run with the wolves (Naiset jotka juoksevat susien kanssa) Kymmenen vuotta sitten luin Pinkola-Estésin kirjan ja innostuin tavasta jolla hän käsitteli satuja terapiana. Kirjasta oli paljon puhetta eräässä englanninkielisessä uniryhmässä, johon osallistuin siihen aikaan.

Asiat tapahtuvat omaan tahtiinsa, joskus nopeasti, joskus hitaasti. Unohdin Pinkola-Estésin kirjan, kunnes viikonlopun vetäjä soitti minulle ja pyysi alustajaksi . Hän kertoi, että olin kymmenen vuotta sitten sanonut, että jos hän joskus järjestäisi tarinakurssin, niin tulisin mielelläni puhumaan Pinkola-Estésin kirjasta. Sitä kirjaa ei ole vieläkään käännetty suomen kielelle, vaikka paljon sitä turhempia kirjoja on suomennettu. Ihmettelen ettei mikään kustantaja ole tarttunut kirjaan, Voi olla, että se on käynyt lausunnolla jollakin kustantajalla, mutta lausunnonantajana on ollut joku penseä miespuolinen psykoanalyytikko, joka on todennut, että kirja on "akkojen höpinää" eikä sitä kannata suomentaa. Odotan edelleen kirjan suomennosta, sillä uskon että siitä olisi monelle naiselle sekä iloa että hyötyä.

Tarinaviikonlopun ympäristö oli satumainen: vanha mylly, myllärin hirsitalo ja koski joka kohisi kuin rankkasade. Tältä se kuulosti:

Punainen perjantai

Lisäys 28.9. Mielenosoituksia Burman puolesta, katso kommenttiosasto


Edit klo 22.00via Kertomus jatkuu

Anna tukesi Burmalle ja pukeudu punaiseen huomenna perjantaina. Laita sana kiertämään.

Kuva taiteilijatalon ilmoitustaulusta. Paidan rintalapussa lukee: Pue perjantaina yllesi punainen paita/pusero Myanmarin tilanteen mielenilmaisuksi. - Missä? joku on lisännyt, ja joku toinen vastannut: - Kaikkialla.

Kursiivista melankoliaa

Valokuvatorstain 61. aihe on Eino Santasen säe On olemassa kursiivinen melankolia kokoelmasta Kuuntele, romantiikka. Kursiivi tarkoittaa vinokirjoitusta ja kursiivinen Nykysuomen sanakirjan mukaan jatkuvaa, päättymätöntä tekemistä. Syksy on jatkuvaa surumielisyyttä.

Kuva on Helsingin Kampista sateisena syyspäivänä

Kirjailijan työmaat

Kirjapino yöpöydällä kasvaa. Tänään postiluukusta kolahti Kirjailijan työmaat. Sitä on jo ehditty muutamaan kertaan googlata täältä. Tässä se nyt on:

Otin kirjan metrolukemiseksi, kun lähdin kaupunkiin. Menomatkalla luin Jari Järvelän jutun Rakastajatar Thaimaasta. Mieleen jäi hänen vaikea kustantajasuhteensa. Kun hän kertoi ensimmäisestä käynnistään Bulevardi kahdessatoista, muistin oman ensikäyntini kustantajan puheilla. Ovi ei auennut. En enää muista pitikö sitä työntää sisäänpäin vai vetää ulospäin. Onneksi ovesta tuli joku ulos ja niin pääsin sisään. Se oli tuttu talo, isäni työpaikka. Olin käynyt siellä lapsena. Näen vieläkin unia Söderströmin talosta. Ei siitä kovin monta vuotta ole kun luikertelin sisään kynnyksen ja oven välistä. Porraskäytävässä kuulin jonkun naisen ihmettelevän , että mitä tuokin täällä tekee.

Paluumatkalla kaupungista luin Kai Niemisen jutun Aika lakkaa olemasta. Nieminen sanoo jotain oleellista kirjailijan työstä: "Kirjoittaminen on lukemista: omien ajatusten lukemista. Kirjoittaminen on keskustelua oman itsen kanssa, kirjoittaminen on kääntämistä kielelle omien ajatusten, elämysten, oivallusten kääntämistä kielelle jota lukija ymmärtää. Onko ihme että kirjailijan työ on hidasta ja vie aikaa, paitsi että aika lakkaa olemasta."

Kirjan muut kirjoittajat ovat Laila Hirvisaari, Hannele Huovi, Riitta Jalonen, Markku Kaskela, Riina Katajavuori, Mari Mörö, Sami Parkkinen, Markku Ropponen, Helena Sinervo, Eira Stenberg, Juhani Syrjä, Ilpo Tiihonen ja Tuula-Liina Varis. Kirjan toimittanut Kari Levola ja kannen tehnyt Eevaliina Rusanen. Palaan kirjaan kunhan olen saanut Siniparta-projektini tehtyä.

Kuva eiliseltä kävelyretkeltä Uutelassa. Keväällä kiven takan piilotellut hevonen on astunut esiin. Otsatukkakin näyttää kesän aikana kasvaneen.