via Kertomus jatkuu
Kuva on Helsingin Kampista sateisena syyspäivänäKirjapino yöpöydällä kasvaa. Tänään postiluukusta kolahti Kirjailijan työmaat. Sitä on jo ehditty muutamaan kertaan googlata täältä. Tässä se nyt on:
Otin kirjan metrolukemiseksi, kun lähdin kaupunkiin. Menomatkalla luin Jari Järvelän jutun Rakastajatar Thaimaasta. Mieleen jäi hänen vaikea kustantajasuhteensa. Kun hän kertoi ensimmäisestä käynnistään Bulevardi kahdessatoista, muistin oman ensikäyntini kustantajan puheilla. Ovi ei auennut. En enää muista pitikö sitä työntää sisäänpäin vai vetää ulospäin. Onneksi ovesta tuli joku ulos ja niin pääsin sisään. Se oli tuttu talo, isäni työpaikka. Olin käynyt siellä lapsena. Näen vieläkin unia Söderströmin talosta. Ei siitä kovin monta vuotta ole kun luikertelin sisään kynnyksen ja oven välistä. Porraskäytävässä kuulin jonkun naisen ihmettelevän , että mitä tuokin täällä tekee.
Paluumatkalla kaupungista luin Kai Niemisen jutun Aika lakkaa olemasta. Nieminen sanoo jotain oleellista kirjailijan työstä: "Kirjoittaminen on lukemista: omien ajatusten lukemista. Kirjoittaminen on keskustelua oman itsen kanssa, kirjoittaminen on kääntämistä kielelle omien ajatusten, elämysten, oivallusten kääntämistä kielelle jota lukija ymmärtää. Onko ihme että kirjailijan työ on hidasta ja vie aikaa, paitsi että aika lakkaa olemasta."
Kirjan muut kirjoittajat ovat Laila Hirvisaari, Hannele Huovi, Riitta Jalonen, Markku Kaskela, Riina Katajavuori, Mari Mörö, Sami Parkkinen, Markku Ropponen, Helena Sinervo, Eira Stenberg, Juhani Syrjä, Ilpo Tiihonen ja Tuula-Liina Varis. Kirjan toimittanut Kari Levola ja kannen tehnyt Eevaliina Rusanen. Palaan kirjaan kunhan olen saanut Siniparta-projektini tehtyä.
Kuva eiliseltä kävelyretkeltä Uutelassa. Keväällä kiven takan piilotellut hevonen on astunut esiin. Otsatukkakin näyttää kesän aikana kasvaneen.
Sanat ovat usein kiven takana, mutta keväällä kiven takana oli hevonen. Otin kuvan Uutelassa toukokuun alussa.
Jatkoa edelliseen postaukseen.
Luin Siri Hustvedtin romaanin Kaikki mitä rakastin vihdoinkin loppuu asti. Tunnustan olleeni väärässä. Leo, kirjan kertoja, ei ole homoseksuaali, vaikka hänen äänensä on naisen ääni, hänen katseensa on naisen katse ja hän on kumman kiinnostunut ystävästään Billistä, tämän molemmista vaimoista ja ennen kaikkea Billin pojasta Markista. Kirjan loppupuolella Leo tunnustaa kadehtineensa Billiä: "Hän veti minua puoleensa enemmän kuin koskaan ennen. Minä laskin aseeni ja lakkasin kadehtimasta, koska hän kärsi. En ollut koskaan tutkinut tuota tunnetta, en edes myöntänyt sitä itselleni, mutta silloin myönsin. Minä olin kadehtinut häntä - pystyvää, itsepäistä, hekumallista Billiä, joka oli tehnyt ja tehnyt ja tehnyt kunnes oli tuntenut tehneensä kylliksi. Olin kadehtinut häneltä Lucillea. Ja Violetia. Olin kadehtinut häneltä Markia, ja vain siksi että poika oli elossa." ( s. 306, suom. Kristiina Rikman).
Leon oma poika on kuollut toisen osan alussa, sivulla 175. Kerronta alkaa vetää sivulla 200 kun Markista tulee kirjan keskushenkilö. Hänen tunnevammaisuutensa on niin kiinnostavasti kuvattu, että luin kirjan loppuun yötä myöten yhtä soittoa, kun en voinut laskea sitä käsistäni. Aluksi poika vaikuttaa jotakuinkin normaalilta murrosikäiseltä, joka valehtelee, näpistelee, lintsaa koulusta, karkailee, kokeilee huumeita ja kuljeskelee epämääräisten tyyppien kanssa. Vanhemmat uskovat, että häiriökäyttäytyminen menee ohitse murrosiän mukana, mutta niin ei näytä käyvän. Pojalla on "sosiaalinen luonnehäiriö," toisin sanoen hän on psykopaatti. Jäljet johtavat varhaislapsuuteen ja äitisuhteeseen, mihinpä muuallekaan. Runoilijaäiti Lucille on kolea nainen, ei kykene ilmaisemaan tunteita edes runoissaan, ja hänen valmistansa ruokakin on kelvotonta mössöä.
Hustvedt on tehnyt huolellista taustatyötä. Hän on perehtynyt hysteriaa, syömishäiriöitä ja psykopatiaa käsitteleviin tutkimuksiin, joista on luettelo romaanin lopussa. Hän ei viittaa suoraan Gilles de Raisiin, ranskalaiseen aatelismieheen, Ritari Siniparran esikuvaan ,taiteiden suosijaan ja alkemistiin, jonka sivuharrastuksena oli poikien murhaaminen. Mutta eräs hänen henkilöhahmonsa on nimeltä Teddy Giles, taiteilija jonka näyttely on "kuin massamurhan jälkisiivousta" - silvottuja ruumiita, lattialla kuivuneita veritahroja ja korokkeella kidutuksen välineitä. Giles toteuttaa murhafantasoitaan myös todellisessa elämässä. Hänen jäljiltään löytyy matkalaukku, jossa on nuoren pojan kappaleiksi hakattu ruumis.
Tuskin olisin kiinnittänyt huomiota Gilesin nimeen, ellen olisi netistä aineistoa ritari Siniparrasta. Hän on ensi viikon lopulla pidettävän naisten tarinaseminaarin "päähenkilö". Minun tehtäväni seminaarissa on kertoa naisten unista, joissa esiintyy sinipartoja: murhaajia vainoojia ja kaikenkarvaisia pahoja miehiä.
Unien kautta pääsee yhteyteen oman sisäisen hirviönsä kanssa, mutta se kohtaaminen on useimmiten niin pelottava, että sitä herää kauhusta kiljahtaen. Pahuus kiehtoo, myös unissa, eikä vain saduissa ja tarinoissa, dekkareissa , kauhuleffoissa ja kaunokirjallisuudessa.
Lukuohjeeksi Hustvedtin kirjan tuleville lukijoille: kannattaa aloittaa vasta toisesta osasta, ja lukea ensimmäinen osa viimeisenä.
Lisäys 21.9.
Torstai-iltana Annika Idström, Katja Kallio ja Marja-Terttu Kivirinta keskustelivat Ylen ykkösen Kirjakerhossa Hustvedtin kirjasta. Keskustelu tulee uusintana lauantaiaamuna klo 8.00. Sen voi kuunnella kuukauden ajan nettiradiosta.
Annika Idström viittasi pahuuteen yhtenä kirjan teemoista, mutta siihen teemaan ei keskustelussa tartuttu. Minusta pahuus oli kirjan kiinnostavin teema, se miten Teddy Giles manipuloi ja kietoi pahan verkkoon persoonallisuudeltaan epävakaan ja miellyttämisenhaluisen Markin, jolta puuttui kiinnikohta elämässään, häntähän oli lapsesta asti heitelty vanhemmalta toiselle, eikä kummallakaan vanhemmalla ollut hänelle tilaa omassa elämässään.
