Näytetään tekstit, joissa on tunniste Juhani Konkka. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Juhani Konkka. Näytä kaikki tekstit
tiistaina, marraskuuta 10, 2015
Pakolaiskirjallisuutta
Vasemmanpuoleinen kirja Pietarin valot ilmestyi vuonna 1958 suomeksi, ja vuonna 2014 venäjäksi valkovenäläisen Jakub Lapatkan kääntämänä. Se on ajankohtainen teos - tositarina syistä, jotka särkevät 13-vuotiaan pojan maailman ja ajavat hänen perheensä maanpakoon. Se olisi hyödyllistä luettavaa kaikille niille miehille, jotka dissaavat turvapaikanhakijoita ja heittelevät polttopulloja pakolaisten vastaanottokeskuksiin. (Mutta osaavatko nuo miehet lukea?)
Oikealla oleva kirja on Me sankarit on isäni Juhani Konkan esikoisromaani, jonka hän julkaisi 25-vuotiaana salanimellä Urho Torikka. Tänä syksynä ( 2015) se ilmestyi Pietarissa venäjäksi Lapatkan käännöksenä. Se perustuu isäni päiväkirjaan Aunuksen sotaretkeltä, johon hän osallistui alle 20-vuotiaana. Samanlaista todellisuutta elävät lukemattomat nuoret miehet nykyään Syyriassa. Historia toistaa itseään, ikävä kyllä. Siksi jotkut kirjat ovat yhä uudelleen ajankohtaisia.
maanantaina, lokakuuta 26, 2015
Pietarin valot ja kymmenenvuotias blogi
Kuvassa Pietarin Iisakin kirkon kupoli lokakuusssa 2015. Pietarin valot- nimisessä kirjassa isäni kertoo katselleensa Iisakin kirkon kullalta hohteevaa kupolia kotikoivunsa latvasta Tokosovassa, joka on noin 20 kilometrn päässä ietarista.
Olen
viettänyt Pietarissa lähes koko lokakuun,
vielä on jäljellä viikko. Matkalukemiseksi
otin kaksi romaania ja Anna Ahmatovan runot. Kaikissa niissä on Pietari keskeisellä sijalla. Toinen romaani on
Andrei Bitovin Puškinin
talo, ja toinen Juhani
Konkan (isäni) muistelmaromaani Pietarin
valot. Bitovin romaanista en saanut otetta, vaikka se oli
ihastuttanut minua 1980-luvun alkupuolella.
Minua ärsytti kertojan ääni. Se
oli väistelevä ja
kiemurteleva, ja mikä pahinta kertoja
käytti monikon ensimmäistä
persoonaa. Toisaalta ymmärsin että yksikön
ensimmäistä persoonaa oli sopimatonta
käyttää. Neuvostoihmiset oli kasvatettu
yhteisöllisyyteen , me-henkeen. Bitovin kirja jäi kesken. Siirryin lukemaan Pietarin valoja. Ajattelin kirjaa lukiessani,
että tämähän on mitä ajankohtaisin kirja, koska se kertoo
nuoren pojan näkökulmasta kokemuksellisesti, millaista on
kasvaa vallankumouksen ja
sisällissodan varjossa, ottamaan
vastuu perheen vanhimpana poikana, kun
ensin vangitaan isä ja sitten
äiti, ja joutua pakenemaan maasta - ei elintasoa etsimää, vaan henkensä edestä. Ja kun mies on nuori niin tietysti hänen päänsä on täynnä suuria sankariunelmia.
Pietarin
valoja ei
enää saa mistään suomeksi,
minunkin hyllystäni se on kadonnut. Mutta viime vuonna ( 2014) se ilmestyi venäjäksi Pietarissa, lähes 60 vuotta suomeksi
ilmestymisensä jälkeen vuonna
1958, jolloin kirja vaiettiin tyystin. Silloisena
aikana oli sopimatonta julkaista kirjoja jotka eivät oleet
myötäsukaisia Venäjän vallankumoukselle. Se kirja jäi isäni
viimeiseksi. Hän keskittyi
venäläisen kirjallisuuden kääntämiseen.
Eräs nuori mies, yksi
toksovalaisen pienpanimon omistajista,
luki Pietarin valot, Ogni Peterburgan venäjäksi, ja kirja teki hänen niin suuren
vaikutuksen, että sen
inspiroimana hän kehitti
porterin nimeltä Pietarin valot.
Lapsenlapsi Alisa löysi
portterin netistä, kun etsi kirjaa
Pietarin valot. Löysipä
myös Pietarista kaksi baaria,
jossa sitä olisi ollut tarjolla. Minä tallensin
portterin kuvan kännykkääni ja opettelin Google kääntäjän/ ääntäjän avulla kysymään venäjäksi , että
onko teillä tätä portteria.
En kuitenkaan lähtenyt kapakkakiertueelle heti, vaan etsin
portterin valmistajan netistä, ja kysyin
mistä tuotetta saisi. Muutaman
tunnin kuluttua tuottaja
ilmoitti, että tuote on juotu loppuun viime vuonna.
Olin pettynyt. Niin mielelläni olisin halunnut maistaa Pietarin valoja.
Sanat -blogin kymmenvuotispäivä
Se oli ja meni jo elokuussa. Minulla on huono tapa unohtaa kaikki syntymäpäivät. Mutta tänään jostain syystä mieleeni tuli, että aloitin Sanat-blogin syksyllä 2005. Sitä ennen oli pitänyt Kirjailijan päiväkirja - nimistä blogia neljättä vuotta, vuoden 2002 helmikuusta alkaen. Olin koodannut blogin sivut itse, sitten kyllästynyt koodaamisen vaivalloisuuteen ja hankkinut sivunteko-ohjelman, sekin oli jollakin tapaa hakala. Yksi hankaaluus taisi olla, että palveluntarjoaja lakkasi olemasta. Sitten löysin Bloggerin ja sen helpot blogialustat, joille siirsin myös Kirjailijan päiväkirjan. Alkuvuosina päivitin usein ja innokkaasti Sanat-blogia, ja vähän laiskemmin Kirjailijan päiväkirjaa.
Tykkäsin bloggaamisesta, mutta pikkuhiljaa innostus laantui. Syynä oli Unennäkijän muistelmat. Sen kirjoittaminen vei energiani, eikä sen jälkeen innostus blogin kirjoittamiseen ole palannut entisenlaiseksi.
Bloggaamisen alkuvuodet olivat hauskoja. Blogeja oli niin vähän että niiden kirjoittajien äänet oppi tuntemaan.
Minulla oli tapana suositella noina vuosina blogeja joista pidin. Jossain vaiheessa blogeja alkoi tulla niin paljon, että kirjoittajien äänet ja tyylit eivät enää erottuneet toisistaan. Bloggaamisesta oli tullut valtavirtaa, ehkä se oli yksi syy miksi kiinnostukseni väheni. Kaikesta huolimatta yritän pitää blogia hengissä - jotenkuten, vaikkei bloggaminen olekaan enää yhtä kiinnostavaa kuin alkuaikoina.
Kymmenen vuotta sitten kävin Helsingin kirjamessuilla, lokakuun 28.päivä ( Sanat-blogin mukaan, joka oli mun päiväkirjani, kuten edeltäjänsä Kirjailijan päiväkirja) . Teemana oli niillä messuilla lause " Sivistys kävi täällä." Esiintyjinä mm. Matti Klinge. Eira Stenberg ja Leif Salmen puhuivat aiheesta " Miksi olemme yhä rasisteja?"
Onko mitään muuttunut kymmenessä vuodessa? No ainakin se että silloin ei ollut Facebookia eikä Twitteriä.
torstaina, syyskuuta 04, 2014
Ihmeellisiä sattumuksia
Tänään on isäni syntymäpäivä, ja jatkosodan päättymisestä on kulunut 70 vuotta. Hän syntyi 110 vuotta sitten Toksovassa Inkerinmaalla.
Neljä päivää sitten nousin metrojunaan Sörnäisten asemalla. Metrossa istui nainen joka luki kirjaa. Menin istumaan vastapäätä häntä ja aloin lukea vastailmestynyttä Voima-lehteä. Herttoniemen tiennoilla nostin katseeni lehdestä ja hän kirjasta, katseet kohtasivat. Nainen näytti minulle kirjaa jota oli lukemassa. Se oli isäni Kulkurin kesä, ilmestynyt vuonna 1942, ensimmäinen osa omaelämäkerrallisesta Kulkuri-trilogiasta. Ensimmäinen osa oli aikoinaan menestysteos, sitä myytiin neljän kuukauden aikana 24 000 kappaletta.
Nainen kertoi, että hän oli lukenut aikaisemmin isäni Riisutut naamiot, joka oli hänestä kiinnostava kuvaus 30-luvun aatemaailmasta. Kerroin että se oli satiirinen näkemys kansallissosialistisesta liikkeestä, johon isäni oli osallistunut nuorena hulluna.
Minusta oli ihmeellistä kuulla , että isäni kirjoja luetaan vieläkin, vaikkei niistä mediassa kohtakakaan. Riisutut naamiot ilmestyi tasan 70 vuotta sitten. Olin niin häkeltynyt kohtaamisesta, että en älynnyt kysyä naisen nimeä ennen kuin hän nousi metrojunasta pois.
Kerroin ihmeellisestä sattumuksesta Facebook-päivityksessä. Eräs fb-kaverini kirjoitti, että kohtaaminen oli "terveiset isältä". Minulle näitä merkittäviä yhteensattumia on tapahtunut usein, varsinkin nuorena. Luultavasti kaikille niitä on sattunut. Maailma ei ole niin yksioikoinen paikka kuin materialistit väittävät.
Tänään, isäni syntymäpäivänä, sain dokufiktion vedokset. Kerron Unennäkijän muistelmissa mm. isäni tarinan. Olin suunnitellut , että teen viikonloppuna blogitekstin Ljudmila Ulitskajan mielenkiintoisesta + ajankohtaisesta romaanista nimeltä Vihreän teltan alla. Mutta nyt se saa jäädä. Kirja pitää palauttaa kirjastoon. Se on mennyt jo sakoille.
Vedosten lukeminen on aina jotenkin raastavaa. On luovuttava työstä, jota on tehnyt monta vuotta, ja annettava sen lähteä maailmalle kuten aikuiseksi kasvaneiden lasten. Lapset tosin palaavat takaisin lastenlasten kanssa, mutta kirja ei palaa. Se on mennyttä elämää.
keskiviikkona, kesäkuuta 22, 2011
Suuri hauki ja kuuluisuus
Kuvassa 17-kiloisen hauen leukaluut.
Isäni kertoo kirjassa Elämän antimet: Kirjeitä Koskenpesästä, miten vaikeata on kirjailijana tulla tunnetuksi. Kun hän osti Koskenpesän Kuhmoisista Lummene-järven rannalta, hän kuvitteli turhamaisuuksissaan, että hänen nimensä olisi paikkakunnalla tunnettu, olihan hän julkaissut muutamia romaaneja ja näytelmiä, osallistunut politiikkaan, kirjoitellut runsaasti lehtiin, häntä oli haukuttu usein pakinoissa ja toisinaan yleisönosastoissakin. Mutta varsin pian hän sai todeta, että hänen nimensä oli kaikille aivan upiouto, kuten hän sanoo ja jatkaa:
"Mutta kaksi vuotta sitten [= vuonna 1949 , minun lisäykseni] keväällä tapahtui äkillinen ja jyrkkä muutos: silloin minusta tuli yhdellä iskulla koko pitäjän kuuluisuus. Sain silloin vanhalla ruostuneella katiskalla, jota olin rautalangalla paikkaillut, yli seitsemäntoista kiloa painavan hauen, tästä omasta rannastani."
Ranta josta hauki nousi. Se oli uinut pienen haukinaaraan perässä katiskaan kutuaikana. Kohtalokas oli sen hauen "rakkaus."
Isäni lahjoitti hauen naapurin isännälle, joka kirjoitti siitä punnistustodistuksen toisen isännän kanssa, ja lähti sitten esitelmämatkalle. Kun hän parin viikon kuluttua palasi Koskenpesään, niin jo linja-autossa hän kuuli puhuttavan itsestään. Hän jatkaa: "ja kun kesäkuun puolivälissä menin Lummeneen toiseen päähän, jonne oli matkaa kolmetoista kilometriä [...] ja jossa en ollut koskaan aikaisemmin käynyt, niin pikkupojatkin maantiellä kuiskailivat selkäni takana: Tuossa on nyt se herra, joka sai sen suuren hauen. Niinpä olenkin ruvennut harkitsemaan, olisikohan minun lähdettävä Jäämerelle onkimaan valaskala tullakseni oikein maailmankuuluksi."
Niinpä niin, kirjailijan ikiaikainen salainen haave - tulla kuuluisaksi elinaikanaan! Mutta harvalta se onnistuu, ehkä onneksi. Henkisesti turvallisinta on tulla kuuluisaksi vasta kuolemansa jälkeen.
Koskenpesän savusauna lämpiää.
Koskenpesä on saanut nimensä siitä, että se sijaitsee Lummene-järven läntisessä päässä, josta Porraskoski saa alkunsa. Lummene on vesijakojärvi, joka laskee länteen ja itään. Ja Koskenpesä minun lapsuuteni kesämaa, sielunmaisema ja paikka johon palaan yhä uudelleen, unissani. Viime viikonlopulla kävin siellä myös todellisuudessa. Viime käynnistä oli kulunut kymmenen vuotta. Palattuani sieltä, otin kirjahyllystä Elämän antimet ja rupesin lukemaan. Kirja huvitti minua nyt. Mutta kun olin nuori nainen, se raivostutti, koska isäni näkemykset naisista olivat niin vanhanaikaisen patriarkaalisia. Hän oli aikansa lapsi, syntynyt viime vuosisadan alussa Pietarin liepeillä. Siellä miessukupuoli oli ylivertainen.
Isäni kertoo kirjassa Elämän antimet: Kirjeitä Koskenpesästä, miten vaikeata on kirjailijana tulla tunnetuksi. Kun hän osti Koskenpesän Kuhmoisista Lummene-järven rannalta, hän kuvitteli turhamaisuuksissaan, että hänen nimensä olisi paikkakunnalla tunnettu, olihan hän julkaissut muutamia romaaneja ja näytelmiä, osallistunut politiikkaan, kirjoitellut runsaasti lehtiin, häntä oli haukuttu usein pakinoissa ja toisinaan yleisönosastoissakin. Mutta varsin pian hän sai todeta, että hänen nimensä oli kaikille aivan upiouto, kuten hän sanoo ja jatkaa:
"Mutta kaksi vuotta sitten [= vuonna 1949 , minun lisäykseni] keväällä tapahtui äkillinen ja jyrkkä muutos: silloin minusta tuli yhdellä iskulla koko pitäjän kuuluisuus. Sain silloin vanhalla ruostuneella katiskalla, jota olin rautalangalla paikkaillut, yli seitsemäntoista kiloa painavan hauen, tästä omasta rannastani."
Ranta josta hauki nousi. Se oli uinut pienen haukinaaraan perässä katiskaan kutuaikana. Kohtalokas oli sen hauen "rakkaus."
Isäni lahjoitti hauen naapurin isännälle, joka kirjoitti siitä punnistustodistuksen toisen isännän kanssa, ja lähti sitten esitelmämatkalle. Kun hän parin viikon kuluttua palasi Koskenpesään, niin jo linja-autossa hän kuuli puhuttavan itsestään. Hän jatkaa: "ja kun kesäkuun puolivälissä menin Lummeneen toiseen päähän, jonne oli matkaa kolmetoista kilometriä [...] ja jossa en ollut koskaan aikaisemmin käynyt, niin pikkupojatkin maantiellä kuiskailivat selkäni takana: Tuossa on nyt se herra, joka sai sen suuren hauen. Niinpä olenkin ruvennut harkitsemaan, olisikohan minun lähdettävä Jäämerelle onkimaan valaskala tullakseni oikein maailmankuuluksi."
Niinpä niin, kirjailijan ikiaikainen salainen haave - tulla kuuluisaksi elinaikanaan! Mutta harvalta se onnistuu, ehkä onneksi. Henkisesti turvallisinta on tulla kuuluisaksi vasta kuolemansa jälkeen.
Koskenpesän savusauna lämpiää.
Koskenpesä on saanut nimensä siitä, että se sijaitsee Lummene-järven läntisessä päässä, josta Porraskoski saa alkunsa. Lummene on vesijakojärvi, joka laskee länteen ja itään. Ja Koskenpesä minun lapsuuteni kesämaa, sielunmaisema ja paikka johon palaan yhä uudelleen, unissani. Viime viikonlopulla kävin siellä myös todellisuudessa. Viime käynnistä oli kulunut kymmenen vuotta. Palattuani sieltä, otin kirjahyllystä Elämän antimet ja rupesin lukemaan. Kirja huvitti minua nyt. Mutta kun olin nuori nainen, se raivostutti, koska isäni näkemykset naisista olivat niin vanhanaikaisen patriarkaalisia. Hän oli aikansa lapsi, syntynyt viime vuosisadan alussa Pietarin liepeillä. Siellä miessukupuoli oli ylivertainen.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)