Matkan tarkoitus

 

Otteita käsikirjoituksesta ”Matkan tarkoitus”, jota kirjoitin vuonna  2018. Käsikirjoituksesta ei tullut valmista kirjaa.   Vuonna  2000 kesällä  satakunta kirjailijaa kiersi kuusi  viikkoa junalla Eurooppaa. Heinäkuussa kirjallisuusjuna saapui Moskovaan.   Putin oli noussut  valtaan  keväällä 2000.  Matkaan  osallistuneet eurooppalaiset  kirjailijat aavistelivat pahaa.

Aamu Moskovassa  heinäkuussa  2000

 

 Hotelli Rossijan sängyssä Moskovassa näin matkan ainoan kauhu-unen.   Kävelin kahden naisen kanssa Helsingin Kuusisaaressa. Kuului voimakas räjähdys. Tienpenkalla lennähti ruhjoutunut verinen ruumis. Toinen ruumis lennähti Didrichsenin taidemuseon pihalle.  Ambulanssin ujellus voimistui. Kuului taas räjähdys tai pikemminkin se oli rysähdys ikään kuin  kaksi  autoa olisit  törmännyt toisiinsa kovalla vauhdilla. Kuolleita ja loukkaantuneita oli paljon. Ambulansseja ja ruumisautoja ajoi onnettomuuspaikalle. En halunnut nähdä enempää ja heräsin ahdistuneena kello kolmelta yöllä.  Ei  hätää rauhoittelin itseäni,  todellisuudentaju ole  pettänyt, koska tiedän, että se oli vain unta. Varmuuden vuoksi nousin katsomaan, oliko kadulla tapahtunut onnettomuus.  En nähnyt katua, vain hotellin sisäpihan ja sen toisella puolella rivin pimeitä ikkunoita.

  Vetoomus   Putinille

 

Edellisenä  päivänä aivoni olivat käyneet  ylikierroksilla. Päässä humisi ja sydän tykytti korvassa. Olin ollut aamusta asti liikkeellä, osallistunut kaupunkikierrokseen ja lehdistötilaisuuteen, käynyt kaksilla coctail-kutsuilla ja Journalistiliiton  tarjoamalla päivällisellä.   Moskovalainen kirjailija  Fazil Iskander oli pitänyt lehdistötilaisuudessa jylisevän moraalisaarnan rahan vallasta,  nykykirjallisuuden  eettisestä tyhjyydestä,  ja  varottanut internetistä, joka on tyhjyyden ja pahuuden tyyssija. Hän oli puhunut Dostojevskista ja kärsimyksestä, pesättömistä ihmistä, joilla ei  sijaa  tässä  pahuuden maailmassa. Olemmeko enää sivistyneitä ihmisiä? hän oli kysynyt.

 

 Olin osallistunut  Journalistiliiton päivälliselle  hotelli Rossijassa.   Siellä oli seisova pöytä, liikaa ihmisiä, ahdasta ja hikistä.  Ukrainalainen  Kateryna puikkelehti ihmisjoukossa keräämässä allekirjoituksia Putinille lähetettävään   vetoomukseen, jotta  hän  lopettaisi  lasten,  naisten ja vanhusten tappamisen  Tšetšeniassa.  Luin vetoomuksen jonka  Kateryna oli kirjoittanut   englanniksi.  Se oli seuraavanlainen  suomeksi:

Rakas Herra Presidentti. Me, kansainvälisen Literature Express Europe 2000 -projektin osanottajat olemme syvästi huolestuneita armeijan ja turvallisuuspalvelun suorittamista sotilaallisista toimenpiteistä Itškerian tasavallassa. Tämä sota jonka väitetään suuntautuvan ”terroristeja” vastaan, kohdistuu pääasiassa naisiin, lapsiin ja vanhuksiin.  Se raunioittaa maan – tosiasiassa tuhoaa täydellisesti koko pienen tšetšeenivaltion, joka on ollut lujasti osa Venäjän imperiumia 1800-luvulta asti.

  Me vetoamme vakavasti Teihin Herra Presidentti, että osoittaisitte suuren maan suuren johtajan laupeutta ja järkeä, mutta ennen kaikkea humanismia, ja käyttäisitte sekä poliittisia että diplomaattisia taitojanne ja hallinnollisia voimavarojanne saadaksenne häpeällisen verenvuodatuksen loppumaan ja ratkaistaksenne konfliktin rauhanomaisesti neuvottelujen kautta. Tämä sota tuo kuolemaa ja tuhoa tšetšeeneille, mutta myös Venäjän kansalle. Se vaarantaa maanne demoralisoimalla armeijan, herättämällä pahimmat eläimelliset vaistot sotilaissa ja lietsomalla pseudoisänmaallista muukalaispelkoa venäläisessä yhteiskunnassa.

Me uskoisimme mielellämme, että uusi Venäjä astuu uudelle vuosisadalle vapautuneena imperialististen kunnianhimojen vanhasta taakasta ja aikansa eläneestä halusta hallita muita kansoja.

    Syvästi kunnioittaen

  Eurooppalaiset  kirjailijat  

Kysyin mikä on Itškerian tasavalta.  ”Tšetšenia”  Kateryna valisti minua. Allekirjoitin vetoomuksen, jossa oli silmämitalla jo koko joukko allekirjoituksia, ehkä viisikymmentä ellei enemmänkin.  Enemmistönä näytti olevan itsenäistyneitä entisten neuvostotasavaltojen ja itäblokin maiden kirjailijoita.  Eräs länsieurooppalainen kirjailija  oli yliviivannut nimensä.  Hän oli tullut toisiin  ajatuksiin. Kenties hänet oli ylipuhunut  moskovalainen   matkatoveri Roman,  jonka sukunimeä en muista ja etunimestäkään en ole varma.   Hän kierteli juhlasalissa valistamassa, että ukrainalaisten kirjailijoiden  kirjoittama vetoomus on provokaatio. Samalla  hän oli  selvittänyt, että    länsieurooppalainen media levittää väärää tietoa Tšetšenian sodasta.

Vähän myöhemmin törmäsin ihmisjoukossa  tuttuun kirjailijaan , joka oli vahvassa venäläisessä  votkahumalassa.  Hän  kysyi paninko nimeni  siihen paperiin.

   ”Panin”, minä myönsin.

   ”Tiesitkö, mitä teit?”

   ”Tiesin. Ainoa hyvä teko tällä matkalla. ”

    ”Oletko varma?”  hän kysyi  silmiään pyöritellen.

Hän saattoi tietää  enemmän kuin minä tiesin tai pelätä enemmän kuin minä pelkäsin.  Mutta minua ei huvittanut puhua  hänen eikä kenenkään   muunkaan kanssa. Pakenin hotellihuoneeseen.  Olin yliväsynyt ja huonolla tuulella.  Mieleen tuli, että entä jos en saisi enää viisumia Venäjälle? Yksi lysti.  En minä Venäjälle enää kaivannut.   Vapauden aika oli ohi.  

Uusi komento oli alkanut, kun Putinista oli tullut pääministeri, ja Moskovassa oli räjäytetty kaksi kerrostaloa.  Hän oli saanut hyvän syyn aloittaa terrorismin vastaisen sodan Tšetšeniassa. Hänen kannatuksensa nousi kahdesta prosentista neljäänkymmeneenviiteen prosenttiin ja hänestä tuli kansan sankari.  Maaliskuussa hän voitti presidentinvaalit.  Mutta ketä minun oli uskominen: moskovalaista kirjailijaa ja Venäjän mediaa, joka syytti tšetšeenejä kerrostalojen pommi-iskuista vai länsieurooppalaista mediaa, joka väitti Putinia iskujen  toimeksiantajaksi  ja  turvallisuuspalvelu FSB:ta niiden toimeenpanijaksi?  Hän oli ollut turvallisuuspalvelun päällikkö ennen pääministeriksi tuloaan.  Uskolliset alaiset olivat ehkä toteuttaneet hänen toiveensa. Kuka sen tietää?  Ja kuka osaa ennustaa millainen tulevaisuus odottaa nurkan takana? Joutuisivatko Venäjällä  asuvat    sukulaiseni epäilyttävinä henkilöinä Siperiaan,    koska sukulainen   asuu ulkomailla, levittää väärä  tietoa  ja allekirjoittaa Putinille osoitetun vetoomuksen .  Sellaista oli tapahtunut Stalinin aikana.

Kenties oli aihetta huoleen. Vapauden  aika saattoi olla ohi, olin  miettinyt ennen nukahtamista. Avasin television hätistääkseni  ahdistavat  ajatukset tiehensä.  Uutiset ja niiden  jokailtainen Putin-osio oli lopuillaan. Seurasi reportaasi moskovalaisista, joita kaduilla vapaina juoksentelevat kulkukoirat olivat purreet. Ihmiset makasivat sairaalassa purtuina. Säätiedotus lupasi helteen jatkuvan, metsäpaloista varotettiin.  Uutisten jälkeen seurasi olutmainos.  Kaksi miestä kittasi  Baltikaa  datšan pihalla ja  taustalla kaivoi vanha nainen ojaa. Hän heitteli multaa kiivaaseen tahtiin kummallekin puolelle ojaa. Toinen mies pani olutpullon keskelle puutarhapöytää niin että raatajanainen peittyi sen taakse, mutta oluen merkki näkyi hyvin. Toinen mies sanoi: ”Harasoo.” 

 

  Mielenkuohua   junassa: Kielten muurin voi ylittää, mutta ei mielten muuria

 

 Saksalaiset puut vilahtelevat ikkunan ohitse.  Vanha  museojuna Görlitz, jossa ei ole ilmastointia,  kolistelee kohti Berliiniä.  Tunnelma   junassa   on kiihtynyt.  Thomas W:n ”sinfoniaorkesterista”, josta hän oli niin ylpeä alkumatkasta, kuuluu monenlaista riitasointua.  Nuoret  runoilijat kapinoivat. Miksi  hän oli juhlapuheissa hymistellyt Valko-Venäjää? Miksi hän ei edes sivulauseessa maininnut ihmisoikeuksia ja sananvapautta, eurooppalaisen demokratian peruspilareita? Eräs heistä kiteytti tyytymättömyyden sanoihin: ”Kirjailijat ovat pelkkiä statisteja.  Thomas toteuttaa omaa projektiaan ja käyttää meitä hyväkseen.”

Junan baarivaunussa vellovat poliittiset tunteet.   Kuulostaa siltä, että  juopa lännen ja isän  välillä on   revennyt  kuiluksi. Thomas W:n unelma kirjallisuusjunasta lännen ja idän  kohtauspaikkana  on romuttumassa.  Kielten muurin voi tavalla ja toisella ylittää, mutta ei mielten muuria. Moskovalaiskirjailija syyttää ukrainalaiskirjailijoita harhaanjohtajiksi ja riidankylväjiksi, jotka levittävät disinformaatiota junassa. Heidän masinoimansa vetoomus Putinille Tšetšenian sotaa vastaan oli itse asiassa suunnattu Venäjää vastaan ja jatkoi vain sitä politiikkaa, jonka tarkoituksena oli antaa huono kuva hänen maastaan ja eristää se muusta Euroopasta.  Eikä siinä kaikki!  Hänen mukaansa    ukrainalaiset  olivat jatkaneet provokaatiota  Minskissä  järjestämällä pyöreän pöydän keskustelun ”kuvottavaan neuvostopropagandistiseen tyyliin”, kuten hän sanoi.

 ”Oliko kukaan teistä siinä tilaisuudessa.  Mitä siellä  puhuttiin?”    kysyin naisilta, jotka istuvat samassa pöydässä.  Olin  itse oli osallistunut Minskin yliopistolla kielikeskusteluun, jossa opiskelijat puolustivat pontevasti  valkovenäjää  kirjallisuuden  ja opiskelun kielenä. Kukaan naisista  ei ollut osallistunut pyöreän pöydän keskusteluun eikä tiennyt mitä oli puhuttu.

    ”Luultavasti Valko-Venäjän ihmisoikeus- ja sananvapaustilanteesta”, arveli Nina .

  ”Moni voi henkisesti pahoin Minskissä”, sanoo tummatukkainen nainen junan kuvaajaryhmästä.  

  En tiennyt naisen nimeä eikä  kehdannut  enää kysyä,  koska olimme   matkustaneet yhdessä  jo viisi viikkoa.  Kerroin voineeni Minskissä fyysisesti niin huonosti, ettei pystynyt syömään kolmeen päivään muuta kuin kuvia keksejä ja juomaan punaviiniä. Nyt  söin hyvällä ruokahalulla baarivaunun mozarella -salaattia kolmioleivän kera.

      ”Kauhea  matka”, sanoi  vieressäni istuva  bulgarialainen  Virginia.

    Hän kertoi, että hänen mielialansa ovat nousseet ja laskeneet kuin vuoristorata matkan aikana..  Lillessä hän oli ollut niin masentunut, että ei ole jaksanut lähteä minnekään, oli vain maannut hotellihuoneessa ja itkenyt. Hänellä    oli  ollut kurjaa  myös Flanderin retkellä Marguerite Youncenairin talossa, kun humalaiset mieskirjailijat olivat  möykänneet,  eikä kukaan kunnioittanut  paikan henkeä.   Hän oli sitä mieltä, että joukossa huono henki tarttui ja  kirjailijat tyhmistyvät, varsinkin mieskirjailijat, sen takia matka on ollut niin rasittava.  Pietarissa hän oli ajatellut että ei jaksa enää, että hän lähtee kotiin, mutta oli kuitenkin jatkanut. 

Moskovalaiskirjailija jakaa paperia.   Hän oli  kirjoittanut  sen  Varsovassa    yleisen kokouksen jälkeen, jossa oli  käsitelty johtoryhmän  kirjoittamaa Euroopan  parlamentille   lähetettävää   kulttuuripoliittisesta julkilausumaa  ”Kohti uutta kulttuuripolitiikkaa Euroopassa.”    Moskovalaiskirjailijaa oli loukannut lause, jonka mukaan joillakin Euroopan alueilla rikotaan yhä eurooppalaisen demokratian perusperiaatteita: sananvapautta, tasa-arvoa ja ihmisoikeuksia.  Hän oli vaatinut lauseen poistamista.  Lauseessa ei mainittu Venäjää, mutta isänmaallisena miehenä hän ymmärsi mistä  oli kyse ja   oli pitänyt  pitkän luennon Tšetšenian sodan todellisista syistä.  Kokouksen puheenjohtaja Christiane L. oli  pyöritellyt kynää sormissaan ja kuunnellut  kärsivällisesti. Hän kunnioitti sananvapautta.  Kun moskovalaiskirjailija oli lopettanut, hän päätti kokouksen esittämällä, että jokainen kirjoittaisi oman ehdotuksensa julkilausuman parantamiseksi ja toisi sen hänelle ennen matkan päättymistä.

 

Moskovalaiskirjailijan paperi käsitteli kirjettä Putinille ja Minskissä käytyä pyöreän pöydän keskustelua, joka oli aiheuttanut mielenkuohua junan edellisellä etapilla.  Hänen paperinsa  mukaan ne  84 kirjailijaa, jotka olivat  allekirjoittaneet vetoomuksen Tšetšenian sodan lopettamiseksi,  eivät  ymmärtäneet, että  itse asiassa he   kannattivat   terrorismia.   Mitä taas ukrainalaisiin tulee, he ovat harhaanjohtajia, riidankylväjiä ja provokaattoreita, jotka ovat rikkoneet junassa vallinneen hyvän yhteishengen,  mitä  hän  pahoittelee  syvästi.

 

 Hänen paperistaan puhuttiin baarivaunussa. Useimpien mielestä  se  oli  poliittinen teko, joka  jakoi mielipiteitä ja  aiheutti  säröilyä kollektiivisessa tajunnassa.   Junan kolke  häiritsi  keskustelun kuuntelua enkä päässyt perille, mitä kaikkea hänen paperistaan sanottiin,  mutta  se kävi selväksi, että Eurooppa oli kahtiajakautunut,   yhteistä Eurooppaa ei ollut  eikä  tulisi koskaan olemaan.  Kirjallisuus ei ollut erillään politiikasta eikä politiikkaa erillään junamatkailusta.  Venäläiset katsoivat  Eurooppaa  eri  suunnasta kuin länsieurooppalaiset, 

     ”Romanin  paperi on pelkkää paskaa,  minä en koske siihen tikullakaan”, ilmoitti Virginia pontevasti  ja  sitten hän sanoi minulle:

    ”Lähdetään, täältä ei saa enää edes kahvia. Minulla on sinulle jotain muistoksi.”

Hän antoi runonsa, jonka oli kääntänyt englanniksi. Pitkä runo suhteen päättymisen tuskasta. Se alkoi sanoilla: ”Rakkaus  ei ole koira joka palaa  illalla kotiovellesi” ja päättyi säkeisiin ”Minä olen jo toisella asemalla/ toisilla raiteilla/ tukkani ei ole enää suora"

Lisää kirjallisuusjunasta täällä;

https://www.humansinthe.eu/stories/europesliteratureexpress