maanantaina, huhtikuuta 13, 2020

Pandemia kirjallisuudessa - Raskolnikovin ruttouni


Kuvassa  pääsiäislukemistani:   Dostojevskin  Rikos ja  rangaistus  ( suom. Olli Kuukasjärvi) ja René Girardin    Kellariloukon psykologia (  suom. Olli Sinivaara ja Tuukka Sandström. Idiootti 2019).

Lainasin Girardin Kellariloukon psykologian  ennen kuin kirjastot suljettiin koronaviruksen takia -  asia joka sivumennen sanoen  on harmittanut  eniten:  miksi kirjastot suljettiin, mutta kapakat  saivat olla  auki huhtikuulle asti? Taas introvertteja sorrettiin! Girardin kirja on uutuudenjäykkä, tuskin sitä kukaan  on ennen minua lainannut ja lukenut.

Kellariloukon psykologia sisältää neljä kirjallisuusesseetä ja liitteenä  (suom. Tuukka Sandström)Dostojevskin neljä kirjettä Wrangelille vuodelta 1856.   Dostojevski  koskettelee kirjeissä kolmiodraama,  jonka yhtenä osallisena hän.  Tuleva vaimo Maria Dmitrijevna Isajeva oli toinen ja opettaja Vergunov, johon Maria Dmitrijevna rakastui, triangelin kolmas kulma. Girardin mukaan tämä draama oli avainkokemus, joka toistuu Dostojevskin tuotannossa. Girard käsittelee aihetta kokoelman laajimmassa esseessä Dostojevski: kaksoisolennosta ykseyteen, jota en ole vielä lukenut.

Ajankohtaisuutensa vuoksi aloitin kokoelman lukemisen viimeisestä esseestä Rutto kirjallisuudessa ja myyteissä.  Girard on  kirjoittanut  sen jo  vuonna 1973, jolloin hän totesi, että ” vaikka bakteeriepidemiat uhkaavat maailmaa yhä vähemmän, kirjallisena teemana  rutto elää yhä vieläkin.”  Mutta  hän jatkaa,  että tuo uhka, vaikkei lääketieteellisenä ongelmana, vaan paljon pahempana. on yhä ”keskuudessamme, ja olisi virhe pitää ruton olemassaoloa kirjallisuudessa vain muodollisena rutiinina, esimerkkinä perinteestä, joka on säilynyt huolimatta tarkoituksen katoamisesta.”

Nykyinen viruspandemia Covid-19 iski täytenä yllätyksenä koko maailmaan,  ja seuraukset  muistuttavat kreikkalaisen  myyttisen ruton seurauksia, Girardin sanoin: rutto ei pelkästään tapa ihmisiä, vaan se aikaan kaikkien kulttuuristen ja luontaisten toimien täyden keskeytymisen.”  Meillä on sentään netti, jonka välityksellä kulttuuriset ja  monet  muutkin toiminnot voivat jatkua.

Girardin mukaan rutto on kirjallisuudessa metafora tietynlaiselle vastavuoroiselle väkivallalle, joka leviää kirjaimellisesti kuin rutto. Hän tutkii ruttoteemaa  Dostojevskin Rikoksessa ja rangaistuksessa, Shakespearen Troiluksessa ja Cressidassa, Sofokleen Kuningas Oidipuksessa, Ingmar Bergmanin   elokuvissa ja  Thomas Mannin Kuolema  Venetsiassa  -novellissa. 


Girard tarkastelee esseensä alkupuolella Rikoksesta ja rangaistuksesta tutun Raskolnikovin ruttounta.  Gidardin mukaan unessa on kyse ihmisten keskinäisen kanssakäymisen rikkoutumisesta sekä koko yhteiskunnan asteittaisesta romahtamisesta. Raskolnikov oli nähnyt unta, että ”koko maailma joutui Aasian sisäosista Eurooppaan leviävän kauhean, ennennäkemättömän ja ennenkuulumattoman ruttotaudin uhriksi. […] Oli ilmaantunut eräänlaisia trikiinejä, olemattoman pieniä olioita, jotka asettuivat ihmisruumiiseen. Mutta nuo oliot olivat henkiä, joille oli annettu äly ja tahto, Ihmiset joihin ne kiinnittyivät, tulivat heti raivohulluiksi ja mielenvikaisiksi.  Mutta ketkään  ihmiset  eivät olleet milloinkaan pitäneet itseään niin viisaina eivätkä olleet niin  järkähtämättä uskoneet omaan totuuteensa kuin nuo  tartunnan saaneet. Ei tiedetty, keitä ja miten oli tuomittava, eikä pystytty sopimaan, mitä oli  pidettävä pahana, mitä hyvänä. Kaikki olivat hädissään eivätkä ymmärtäneet toisiaan, jokainen uskoi että totuus oli yksin hänessä itsessään.  [...] Kaikki tuhoutui.  Rutto paheni ja levisi yhä laajemmalle.  ” Koko maailmassa pelastui vain muutama ihminen, joiden oli määrä  luoda uusi ihmissuku ja uusi elämä, uudistaa ja  puhdistaa maa, mutta kukaan ei ollut kuullut heidän sanojana  sanojaan eikä  ääntään.”   (Suom. Olli Kuukasjärvi 2008).

Olin lukenut muutama vuosi  sitten Raskolnikovin  ruttounen tarkkaan ja   alleviivannut   sen avainlauseita, mutta en silti muistanut sitä. Toisin  sanoen uni ei  koskettanut minua, koska  se ei  tuntunut oikealta unelta.  Se oli liian teoreettinen ja muistutti liiaksi moraalisanomaa, eikä alitajunta harrasta sellaisia sanomia.   Mutta  muistan oikein hyvin  Raskolnikovin  unen hevosen  kuoliaaksi  pieksämisestä.   Se kohtaus oli jäänyt järkyttävänä mieleeni, kun  luin Rikoksen ja rangaistuksen  ensimmäisen  kerran  teini-ikäisenä.

  Hevosen pieksämisuni on Raskolnikovin 1. uni  vähän ennen kun hän tappaa koronkiskojaeukon ja tämän   sisaren. Ruttouni on hänen 4. unensa.   Hän näkee sen vankilan sairaalassa ennen suurta paastoa ja  pääsiäistä.   Se ennakoi hänen tulossa olevaa kääntymystään,  uudestisyntymää joka  tulee   kirjan liikuttavassa lopussa, jossa  Raskolnikov itkee ja syleilee Sonjan polvia. ”He olivat kumpikin laihoja ja kalpeita, mutta heidän sairailla ja kalvakoilla kasvoillaan loisti jo uuden tulevaisuuden aamurusko, täydellinen herääminen uuteen elämää. Heidät oli herättänyt rakkaus: yhdestä sydämestä toiseen johtivat ehtymättömät  elämänlähteet.” 

Lukukokemuksetkaan eivät ole irrallaan siitä mitä maailmassa tapahtuu. Raskolnikovin ruttouni muuttui minulle  merkitykselliseksi, kun rupesin lukemaan  tänä pääsiäisenä  neljännen kerran  Rikosta ja rangaistusta, kiitos  Girardin esseen  ja pandemian. 

 Ei ollut pelkkä sattuma että lainasin kirjastosta Kellariloukon psykologian. Kannessa on Dostojevskin kuva. Kuusitoistavuotiaasta asti hän on ollut minulle tärkeä kirjailija.  Rikos ja rangaistus  avasi   oven kirjallisuuteen,  joka   koskettaa sielua, ja  lakkasin lukemasta dekkareita  sekä viihdettä.  Nuorena  surin sitä, että  en  koskaan  pystyisi  kirjoittamaan yhtä koskettavia kirjoja kuin hän.


















5 kommenttia:

hikkaj kirjoitti...

Anita

'Rikos ja rangaistus avasi oven kirjallisuuteen, joka koskettaa sielua, ja lakkasin lukemasta dekkareita sekä viihdettä.'

Löytyiköhän syy tuossa, etten minäkään halua lukea dekkareita; en myöskään katsoa viihdeohjelmia telkusta, niitä joissa on helevetillinen meno päällä koko ajan nauruineen ja taputuksineen.

Oli se melkoinen jysähdys ja pysähdys kun Rikos ja rangaistus yhtenä aamuna käsiin liimautui. Oli se.
Ei puhettakaan mennä sinä päivänä luennolle.

Ripsa kirjoitti...

Anita,

olin unohtanut tuon että kaiken tuhoava tauti olisi nimeltää rutto. "Toivon että rutto sinut perisi!" Se pahuksen jersinia pestis. Ruttoa oli kahta lajia. Paiseruttoa ja keuhkoruttoa.

Tuo nyt osui silmiin että "ihmiset joihin ne kiinnityivät, tulivat heti raivohulluiksi ja mielenvikaisiksi". Olikohan silloin jo Salpetrieren sairaalassa Pariisissa keksitty, mikä oli syynä raivotautiin? Venäjän tsaari oli käsittääkseni joskus 1880-luvulla tai vähän myöhemmin lähettänyt sairaalaan neljäkymmentä (tai jotain) kasakkaa ja toivonut että hra Charcot, ylilääkäri, keksisi mikä niihin kunnon taistelijoihin oli iskenyt.

Taisi se selvitäkin sitten. Lääkärit ja hoitajat olivat epätoivoisia, koska kaikki ne potilaat kuolivat. Mutta ei tainnut kukaan sairastua. Rabies-virus tai bakteeri oli se pieni "trikiini", mahdollisesti. On täysin mahdollista, että Dostojevski on kuullut raivotaudista ja miettinyt mikä se mahtaisi olla. Mutta tuskin se rabies-trikiini heti selvisi.

Jos Dostojevski olikin tahtonut sanoa, että Raskolnikoviin oli iskenyt se Rabies, joka oli ilmeisesti tarttunut jotain kautta niihin kasakoihinkin.

Raivohulluja ihmisiä on tainnut olla aina. Niin että vertauskuvallisuutta löytyy kyllä!

Anita Konkka kirjoitti...

Ripsa,
Pasteur tutki mikrobeja 1800-luvun puolivälissä ja keksi, että että ne saattoivat olla vahingollisia ihmisille ja eläimille. Hän kehitti rokotteet paiseruttoa ja vesikauhua vastaan. Keksi myös bakteereja tuohoavan lämpöklisttelyn pastöroinnin. Hän toimi Strassbugin yliopistossa. Näin kerrotaan Wikipediassa. Dostojevskin aikana Venäjän lehdissä on taatusti ollut uutisia Pasteurin keksinnöista.

Charcot oli neurologi Salpêtrièressä, joka oli mielisairaala. Freud oli hänen oppilaansa ja Axel Munthe kävi hänen luennoillaan. Kuuntelen iltaisin äänikirjana hänen muistelmiaan "Huvila merenrannalla", jossa hän hän kertoo mm. Charcotista, vesikauhuisista koirista ja kolerasta Napolissa. Hyvin mielenkiintoinen kirja. Kirjoittaisin siitä blogijutun, jos se olisi minulla kirjana, jota voi selata. Niin kuin olen s aikaisemmin kertonut, en pysty hahmottamaan äänikirjaa, liian paljon menee korvien ohi, ja tärkeiden kohtien löytäminen on vaikeata jälkeenpäin.

Ripsa kirjoitti...

Anita,

muistaakseni Munthe juuri kertoi niistä 40 kasakasta, joilla oli rabies. Charcot määräsi ottamaan kaikki mahdolliset kokeet niistä kasakoista. Mitään hoitoa ei vielä ollut.

Olen aika varma siitä että Dostojevski oli kuullut tsaarin lahjasta Charcotille. Siellä oli muitakin osastoja siinä sairaalassa kuin mielisairasosasto. Tuskin siellä muuten olisi Munthekaan ollut. Ja hänhän oli tavallinen lääkäri. Päätyi elämään Caprilla keisari Tiberiuksen entisen huvilan paikalla. Taisi olla että viinikellari oli Tiberiuksen ajalta.

Sen Munthen kertomuksen vuoksi tykkäsin noista Dostojevskin raivohulluista. On hienoa että meillä on hyviä kertojia. Mutta silti säälittävät ne neljäkymmentä raivotautista kasakkaa.

Ripsa kirjoitti...

Anita,

minulla on se kirja. Löysin divarista. Siis Huvila meren rannalla.