Michel Houellebecqin Serotoniini – erään miehen eron jälkeinen elämä

Onpa ärsyttävä henkilö! ajattelin Michel Houellebecqin uusinta kirjaa Serotoniinia  ( suom. Lotta Toivanen WSOY 2020) lukiessani kun  romaanin minäkertoja sabotoi talon jätteidenlajittelusysteemiä heittämällä tyhjät viinipullot  paperille varattuun jäteastiaan ja biojätteet lasinkeräysastiaan ja  nautti kun sai sillä tavoin kostaa talonsa sikakorkeat vuokrat ja muut asumismenot.   Hän vihasi Pariisia ekovastuullisine  porvareineen,   korttelia  ja taloa,  jossa asui.  Talo oli Totem-tornitalo Pariisin viidennessätoista kaupunginosassa ( talon korkeus 100 metriä, kerroksia 31, arkkitehtoninen tyyli brutalismi, nämä tiedot  löysin Wikipediassa.)  Ei lie sattuma, että Houellebecqin henkilö asui juuri sellaisessa talossa.

Tunnustan, että Houellebecq on yksi  nykymielikirjailijoistani. Olen lukenut  kaikki hänen suomeksi ilmestyneet   kirjansa ja julkaissut  tässä blogissa neljästä   kirjasta jutun. Vuonna 2002 suomeksi ilmestyneessä romaanissa Oikeus nautintoon (suom. Ville Keynäs) hän kirjoitti, että ”nuoruus, kauneus, voimakkuus: fyysisen rakkauden arvot ovat  täsmälleen  samoja  kuin natsismin arvot”. Ja toinen sitaatti: ”Nykymaailmassa voi olla ryhmäseksin harjoittaja, bi, transu, eläimiin  sekaantuja, S/M, mutta on kielletty olemasta  vanha.”  

Serotoniinin kertoja, Florent-Claude sanoo olevansa ”elämänsä ehtoopuolella” , vaikka  on vasta 46-vuotias . Hän on hyvin toimeentuleva eurokraatti, agronomi ja  Ranskan maatalousministeriön  erikoisasiantuntija, joka    antaa EU:lle    lausuntoja   ranskalaisen   maatalouden    tilasta,  mikäli ymmärsin oikein hänen toimenkuvansa.  Hänellä on Mercedes G 350 TD-maasturi, loma-asunto Espanjan Aurinkorannikolla ja Pariisin koti edellä mainitussa Totem-tornissa,  jossa hän asuu  Yuzun, itseään   kaksikymmentä vuotta  nuoremman kauniin japanittaren kanssa, joka  työskentelee Japanin kulttuurikeskuksessa  tapahtumien tuottajana. 

Kertojalla  ei mene hyvin.  Hän ei ole  kuukausiin nukkunut samassa huoneessa Yuzun kanssa. ”Parisuhteemme oli terminaalivaiheessa”, kuten hän toteaa.  Vaihe oli alkanut, kun hän eräänä yksinäisenä iltana oli  tutkinut Yuzun  sähköposteja ja  avannut  niiden videoliitteet. Hän oli tehnyt sen mitä yhdenkään miehen tai naisen ei pitäisi tehdä, mikäli  haluaa säilyttää suhteen.   Hänelle oli selvinnyt, että Yuzulla oli harrastus: hän osallistui ryhmäseksibileisiin (videoituja yhdyntöjä miesten ja koirien kanssa).  Kertoja viittaa Catherine Millet’n ” aiheesta kirjoittamiin tärkeisiin  teoksiin.” Minä  tunnistan kertojan  sanoissa  ironiaa.

 Ensimmäisenä hänen mieleensä tuli suunnitelma: hän juottaisi Yuzun humalaan (japanilaiset eivät kestä alkoholia) ja paiskaisi  hänet  ulos asunnon  ikkunasta (30. kerros). Jossain vaiheessa hän suunnitteli itse hyppäävänsä ikkunasta. Kesti aikansa ennen kuin hän  keksi  mitä hänen pitää tehdä. Hän katoaisi niin kuin ne kaksitoistatuhatta ranskalaista vuodessa, jotka  häipyivät   ilmoittamatta kenellekään mitään. Niinpä hän sanoi itsensä irti maatalousministeriöstä ja häipyi  elokuun viimeisen päivän aamuna  kotoa    sanomatta sanaakaan  ja paiskaamatta  ovea – ne  jotka  paiskaavat, palaavat aina takaisin,  minun kokemukseni mukaan.  Ei hän kyllä kovin kauas kadonnut – vain muutaman kilometrin päähän kolmanteentoista  kaupunginosaan, Place  d’Italien naapurissa  sijaitsevaan   hotelli  Mercureen, jossa tupakanpolttoa ei ollut vielä kielletty.

”Miehet eivät yleensä osaa elää, eivät oikein tunne elämää kunnolla, eivät oikein tiedä miten päin olla elämässään…” pohtii  Houellebecq –  tai  siis  hänen henkilönsä  ja ehkä alter  egonsa  Florent- Claude,  jonka eron jälkeinen elämä  hotelli Mercuressa  vaikuttaa  aika epätoivoiselta. Miehiä ei ehkä ole luotu elämään yksinään paitsi joitain erakko-zenmunkkeja. Hän jaksoi juuri ja juuri harjata hampaansa, mutta suihku sai jäädä, koska se inhotti häntä. Hän ymmärsi kuitenkin olla hieman huolissaan ja varasi ajan psykiatrilta, joka määräsi  hänelle ”uuden sukupolven  masennuslääkettä” Captorixia (varmaankin vastine  ”vanhan sukupolven Prozacille).   Se lisää serotoniinin tuotantoa,  joka  Wikipedian mukaan vaikuttaa mielialaan ja  vireystilaan ja  säätelee  ihmisen ruoka- ja seksihaluja,   kun taas  liika serotoniinipitoisuus vähentää seksuaalista halukkuutta ja kykyä seksuaaliseen  nautintoon.

Captorix auttoi Florent-Claudea, hänen sosiaalinen  elämänsä alkoi sujua,  hän pystyi käymään  kylvyssä ja  soittamaan Clairelle, entiselle heilalleen, ja sopimaan  tapaamisesta.   Niin   moni  mies tekee, kun on samassa tilanteessa kuin hän,   vaikkei  kymmenen tai kahdenkymmenen vuoden takaisille heiloille kannataisi soitella. Eivät he ole samannäköisiä kuin muistikuvissa.  Claire oli kamalannäköinen, ”läskiä pursui joka puolelta” ja kaiken lisäksi se oli  kännissä.  Kun taas  Camillelle, unelmien naiselle joka on yhtä ihanan oloinen kuin nuorena, hän ei uskalla edes soittaa. 

Hän tarkkailee Camillea välimatkan päässä ja  haaveilee uudesta  alusta   tämän  kanssa.  Camillella ei ole miestä, mutta hänellä on noin nelivuotias poika.   Poika on raivattava pois  heidän suhteensa tieltä. Pimeys valtaa mielen ja eräänä päivänä hän tähtää ikkunasta  aseella poikaa kymmenen  viisitoista minuuttia, mutta  sitten hänen sormensa  alkavat täristä. ”Jos olisin ollut valkohäntäpeura tai Brasilian makaki, en olisi empinyt  hetkeäkään: kun urosnisäkäs tavoittelee naarasta, se ensi töikseen tappaa kaikki naaraan aikaisemmat jälkeläiset, siten se varmistaa oman genotyyppinsä etusijan. Tuo toimintaperiaate jatkui pitkään ensimmäisissä  ihmispopulaatioissa”,  kertoja pohtii.

Harva mies tunnustaa, että  naisen   jälkeläiset, joiden isä hän ei ole,   ärsyttävät    hänen animaalisia vaistojaan  murhanhimoon asti.   Poikapuolet ovat kirjoittaneet  pahoista isäpuolista, mutta en muista, että isäpuolet olisivat  kirjoittaneet, että  niin sanottu uusiperhe  on  perseestä ja  miten   sietämättömiä  naisystävän  pojat  ovat.  Pahat äitipuolet ovat tavallisempia tarinoiden maailmassa. Houellebecq on rehellinen kuvatessaan miehen tunteita, eivätkä kaikki  lukijat pidä  sellaisesta rehellisyydestä.  Se voi tuntua jopa vastenmieliseltä.

 Masentunut ja murhanhimoinen Florent-Claude ei ole mitenkään puoleensavetävä henkilöhahmo, mutta minä aloin tuntea  sympatiaa   häntä kohtaan, kun  hän  ahdistui ensimmäisten  joulukoristeiden ilmestyessä kauppakeskukseen ja  rupesi  miettimään minne   matkustaisi joulua pakoon.   Häntä hävettää jäädä Mercureen joulunpyhiksi.”Yksinäisyyden myöntäminen ei  ole helppoa,”  hän  sanoo.   Ei se ole  helppoa naisellekaan.  Vaikka   sitä   olisi   sopeutunut  yksinäiseen elämään, niin silti   yksinäisyys tuntuu   jouluna kurjalta  Mieleeni muistui joulu  ravennalaisessa hotelissa vuosia sitten. Minua ei  hävettänyt yksinäisyys, mutta hotellin isäntäväkeä säälitti minun yksinäisyyteni ja he kutsuivat minut joulupöytäänsä.

 Florent-Claude harkitsi luostariin menoa joulunajaksi, mutta kaikki luostarit oli täyteen buukattu. Yleislääkäri (ei psykiatri), jonka vastaanotolle hän meni  uusimaan  Captorix –reseptin,  suosittelee hänelle  luostarin sijasta Thaimaata – mies  voi siellä unohtaa joulun kokonaan, thaitytöt  ovat sitä varten.    Hän lupaa harkita asiaa, mutta matkustaa Thaimaan sijasta  jouluksi Normandiaan  vanhan opiskelukaverinsa ja parhaan ( lue: ainoan) ystävänsä  Aymericin sukutilalle ja   jää sinne  asumaan  useaksi kuukaudeksi. Tätä romaanin jaksoa kriitikot ovat kehuneet   yhteiskunnallisuuden  ja kiinteyden vuoksi.  Ehkä he eivät olleet viihtyneet masentuneen miehen mielenmaisemissa.  Miehen (kuin myös naisenkin tunneasiat ovat  aina   hieman hankalia  käsiteltäviä). 

Miten ihminen selviytyy maailmassa, jossa taloudellinen tuottavuus menee kaikkien muiden arvojen edelle? Houellebecq kuvaa maataloustuottajien ankeaa taloudellista  tilannetta 2010-luvulla, kun EU-direktiivit  ja   Ranskan maatalouspolitiikka painoivat päälle.   Traktorimarssit olivat siihen aikaan tavallisia eri puolilla Eurooppaa. Aymeric edustaa romaanissa maataloustuottajia. Hänellä sukutila ja navetassa kolmesataa lypsävää, mutta karjataloudella ei pärjää.  Hän on perustanut bunglow-kylän lomanviettäjiä varten, mutta sekään ei le tuottava elinkeino ja hänen täytyy elääkseen myydä tilan maita.  Yksityiselämässäkään ei mene hyvin:  vaimo on jättänyt hänet toisen miehen takia ja vienyt  tyttäret mukanaan. Hän hoitelee masennustaan alkoholilla ja pilven pössyttelyllä.   Traktorimielenosoituksessa, joka  yltyy väkivaltaiseksi, hän ampuu  itsensä.  Hän on yksi niistä sadoista maataloustuottajista,  jotka tekivät Ranskassa vuosittain itsemurhan kymmenluvulla (luvut vaihtelivat   kuudestasadasta sataanviiteenkymmeneen per vuosi).   Ovatko masennuspillerit  ainoa ratkaisu  ongelmaan?

Vastaus on masentava.  Masennuspillerit  eivät  ratkaise ongelmaa. Florent-Claude palaa Pariisiin, käy yleislääkärinsä vastaanotolla ja saa kuulla, että hänen testosteronitasonsa on  hyvin matala ja   kortisolitaso uskomattoman korkea.   Lääkärin diagnoosi: ”Näyttää siltä, että te yksinkertaisesti olette kuolemassa  suruun” ja jatkaa: "Ei suru teitä suoraan  tapa. Kortisoli sen tekee […] teistä tulee reilusti ylipainoinen. Ja sitten kun olette ylipainoinen, tappavia sairauksia riittää kyllä yllin kyllin.” (mm. diabetes, verenpainetauti, sydänsairaudet jne.) Lääkäri neuvoo häntä vähentämään päivittäistä Captorix- annosta ja  suosimaan huoria.  Hän ei noudata lääkärinsä neuvoja, vaan  syö, juo, istuu telkkaria  katsomassa päivät pitkät ja  lihoo lihomistaan.  Hän miettii, että ” ihmistä ei tapa tulevaisuus, vaan menneisyys, se palaa, se kiusaa, se kalvaa ja lopulta  se tappaa.”  

 Serotoniinin etulieve. 

Houellebecqin kuva:

Philippe  Matsas