Välitila ja sijaistoimintoja

”Se oli jatkuvassa muutoksessa elävä tila: merestä täyttömaaksi, täyttömaasta metsiköksi ja metsiköstä kaupunkipuistikoksi… ja lopulta Suuren romahduksen jälkeen, mereksi taas.” Se sijaitsi itäisessä  Helsingissä postinumero 00580:n  alueella. Petteri Paksuniemi  kuvaa tuota  joutomaata novellikokoelmassa   Välitila (Kovasana  Kustannus, Turku 2019).

”Mutta juuri tietoisuus paikan ja tilan väliaikaisuudesta antoi sille merkitystä, ainutkertaisuutta; olin tämän välitilan näkijä ja kokija, aikalainen, joka katoaisi sen katoamisen myötä”, toteaa niminovellin nimetön minäkertoja. Hän sanoo olevansa ”entinen iskelmänikkari”, kulttuurintuottaja, jonka ”täydelliseen varattomuuteen vajoaminen  ei olisi oikeaa, aitoa köyhyyttä, vaan itse tehtyä ja harkinnanvaraista köyhyyttä, fransiskaaniveljien kutsumuksellisesta varattomuutta.”Ah, miten nautinkaan määritelmästä ”kutsumuksellinen varattomuus”, jollaista en ikinä olisi  itse keksinyt!   Paksuniemen novelleista löytyy kielellisiä riemunaiheita,  mustaa huumoria ja viistoa itseironiaa.  Minä symppaan  tämän tyyppisiä kirjoittajia.

Välitilassa elävä ”iskelmänikkari” on päätynyt ranta-asukiksi menetettyään tulolähteensä sen jälkeen,  kun iskelmälaulaja Kotka, ainoa, jolle  hänen  sanoituksensa  olivat vielä kelvanneet, oli parantumattomasti sairastuttuaan lopettanut kiertueet ja uusien laulujen levyttämisen.   Hän yrittää tottua omaan tilaansa, pitää jonkinmoista järjestystä elämässään ja uskotella itselleen, että näin on hyvä. Välillä hän hämmästelee, miten näin pääsi käymään ja hänen on vaikea hyväksyä olotilaansa.  Kesken lukemisen sain déjá-vun – minähän olen tavannut jossain tuon miehen!

Kirjahyllyssäni on pari Paksuniemen aikaisempaa  novellikokoelmaa. Tein pikaetsinnän ja löysin  iskelmänikkarin Mukavuusalueen (Joko-Joko 2015) novellista  ”Erään trilogian  päätösosa”.  Avioliitto on päättynyt, mies on palannut  Helsingin eteläosista katkaisuaseman kautta takaisin Pitkänsillan  pohjoispuolelle.  Hän elää siirtymäaikaa. Levymyynti oli alkanut sakata, mutta hänellä oli vielä rahaa vuokrata asunto, ostaa uusi talvitakki ja syödä ulkona.  Minä vaikutuin novellin  surumielisestä lopusta. 

Jatkoin takautuvaa lukemista. Kokoelmassa Jouten (Avain 2011)  oli  novelli ”Lohturätti”, joka kertoi  iskelmänikkarin avioliittoon  hajoamistilasta. Hänen   lisäkseen kokoelmasta löytyi toinenkin  Välitilasta  tuttu mies  –   Johan  Järnestedt,   joka lahjoitti  aikoinaan varhaiset päiväkirjat SKS:n  kirjallisuusarkistoon ja katuu sitä nyt  katkerasti.  Hän päätti hävittää myöhemmät päiväkirjansa luettuaan Matti Klingen päiväkirjasarjan.   Minua jäi askarruttamaan mikä mies tämä  Järnstedt on – luulosairas vai  vainohullu,  koska luulee että kaikki tuttavat ovat käyneet lukemassa  sen  päiväkirjoja SKS:n arkistossa. Jouten -kokoelman novellista ”Johan Järnstedtin myöhemmiltä vaiheilta” selvisi että hän oli kuvataitelija, joka oli tehnyt taidelakon, ruvennut  pitämään  päiväkirjaa ja   hänestä oli tullut julkkis, kun ykkössanomalehden   viikkoliite oli pyytänyt  häntä pitämään nettipäiväkirjaa lakostaan.

Koska kirjastot on suljettu koronaviruksen takia, en ole päässyt  tutkimaan ovatko  iskelmänikkari  ja Järnstedt mukana  jo  Paksuniemen  ensimmäisessä kokoelmassa Ammattimies ( Tammi  1997).   Sen jälkeen kun  Tammella alkoi mennä  huonosti 2010 –luvun alkupuolella ja  vähälevikkiset  kirjailijat, kuten novellistit ja  runoilijat, piti siivota sieltä pois,  Paksuniemen  myöhemmät novellikokoelmat (4 kpl) ovat ilmestyneet pienkustantajilla.  Toivoisin että häneltä julkaistaisiin joskus tulevaisuudessa  ”Valitut novellit”,  jotta hänen  henkilöidensä vaiheita voisi seurata yksien kansien välissä, mutta  se taitaa olla  aika  vanhanaikainen toive. Entiseen aikaan  valittujen runojen ja kertomusten kokoelmia julkaistiin, mutta  ei enää nykyään.     Minusta tuntuu masentavasti siltä, että kirjallinen sivistys   alkaa olla   täysin hukassa.    Että se  on jo joutunut  jollekin  syrjäiselle joutomaalle.    Kunpa se olisi vain välitila!

 Jos saisin valita mitä novelleja ottaisin  Välitila -kokoelmasta Paksuniemen  Valitut novellit -kokoelmaan, niin valitsisin  täysin  subjektiivisin  perustein  niminovellin ja  ”Johan  Järnstedtin päiväkirjojen” lisäksi  ”Kosketuksen”, koska se  käsittelee ihmisen yksinäisyyttä, kosketuksen kaipuutta ja    eläinsuhteen  ( tässä tapauksessa  hyönteissuhteen)  merkitystä, vaikka se onkin yksipuolinen suhde. ”Kouvolan kasvot” on pakko ottaa mukaan, vaikka minulla ei ole suhdetta punkkiin eikä kahdeksankymmentäluvun punkkarisukupolveen, enkä edes pidä  punkista,  mutta  minun poikieni   isä oli Kouvolasta kotoisin.  ”Loihtuja ja loihtulukuja” ottaisin mukaan entisenä  folkloristiikan opiskelijana, koska se kertoo   kansanperinteen kerääjästä  J.G.Styrmanista, joka  lähti Lappiin keräämään  saamelaisten uskomuksia ja katosi keräysmatkalla.

Novellin ”Sijaistoimintoja” valitsisin  "valittuihin", koska samastuin  täysin  novellin minäkertojan yritykseen kirjoittaa esseetä  sijaistoiminnoista, ja  koska  nautin  hänen  aloittamisahdistuksestaan aivan  älyttömästi.   Mitä  tahansa  kirjoitustyötä  aloittaessani oli se sitten  kotiaine lukiossa, seminaariesitelmä yliopistossa ja   gradun tai romaanin kirjoittaminen, niin  olen  harrastanut  samoja   sijaistoimintoja kuin novellin   kertojakin  lukuun ottamatta  onaniaa  sekä ilmoitusta Facebookissa some-lakosta koska aion  paneutua tekeillä olevan jutun  ( romaanin,  esseen, esitelmän jne.)  taustamateriaaliin. 

Ennen kuin aloitin tämän blogijutun, surffailin netissä.  Ensimmäisenä tutkin Petteri Paksuniemen julkaisuhistorian Kirjasammosta. Sen jälkeen etsin hänen kirjojensa arvosteluja ja blogikirjoituksia, joita oli ällistyttävän vähän. Hesarissa oli  ihme kyllä  arvostelu  Välitilasta, tosin  kokoelman nimi oli  digihesarissa väärin:  Välitiloja!  Toivottavasti se on ollut  paperi-hesarissa oikein.  Kun Googlasin ”välitilaa” ja sain monta sivullista keittiön välitiloja, kunnes päädyin kuoleman jälkeiseen  välitilaan  eli bardoon, joka kestää  viisi kuusi viikkoa,  ja  vietin  useamman tovin lukemalla   millaista  siinä välitilassa  on. Minua viehätti  erityisesti että jos  bardossa  nousee esiin voimakkaimpana tunteena hämmennys,  niin mieli yrittää piiloutua kivien ja pensaiden väliin. ”Tällä tavoin olennot saavat neljä tassua ja ilokseen kauniin turkin kesäksi ja talveksi. ” En tiennytkään että  tuossa välitilassa on kiviä ja pensaita. 

Palasin bardosta etsimään  netistä  tietoja  J. G. Styrmanista. Ei löytynyt. Kävin Kansallisarkiston  sivuilla, ei löytynyt sieltäkään, ei myöskään   Kansalliskirjaston sivuilta. Aloin epäillä, että J. G. Styrman on  Paksuniemen  keksimä henkilö.  Ei kirjailijoihin voi luottaa,  ne ovat epäluotettavia kertojia.  Styrmanin  tarina oli kirjoitettu  kuin  perinteinen novelli, jossa  on yllättävä käänne loppupuolella,  novellin teoriassa  sitä  on sanottu  ”haukka-teoriaksi”.  Googletin  haukka-teoriaa.  Se löytyi,  ja sain  tietää  että sitä oli käyttänyt ensimmäisenä Boccacio Decameronen viidennen päivän yhdeksännessä kertomuksessa. 

 Koska  Decamerone  on  ajankohtainen näinä koronakaranteenin päivinä, rupesin  lukemaan  sitä kertomusta eilisiltana  myöhään  ja nukahdin kesken kaiken.  Tänään (21.4. 20) iltapäivällä  kello kolmen  jälkeen   käveltyäni   ensin Uutelan lenkin, paistettuani  mustikka-vadelma piirakan ja tehtyäni  muita sijaistoimintoja, aloin  vihdoinkin kirjoittaa tätä blogijuttua, ja  nyt kun  kello on 21.48,   lopetan kirjoittamisen.

Pandemia kirjallisuudessa - Raskolnikovin ruttouni

Kuvassa  pääsiäislukemistani:   Dostojevskin  Rikos ja  rangaistus  ( suom. Olli Kuukasjärvi) ja René Girardin    Kellariloukon psykologia (  suom. Olli Sinivaara ja Tuukka Sandström. Idiootti 2019).

Lainasin Girardin Kellariloukon psykologian  ennen kuin kirjastot suljettiin koronaviruksen takia -  asia joka sivumennen sanoen  on harmittanut  eniten:  miksi kirjastot suljettiin, mutta kapakat  saivat olla  auki huhtikuulle asti? Taas introvertteja sorrettiin! Girardin kirja on uutuudenjäykkä, tuskin sitä kukaan  on ennen minua lainannut ja lukenut.

Kellariloukon psykologia sisältää neljä kirjallisuusesseetä ja liitteenä  (suom. Tuukka Sandström)Dostojevskin neljä kirjettä Wrangelille vuodelta 1856.   Dostojevski  koskettelee kirjeissä kolmiodraama,  jonka yhtenä osallisena hän.  Tuleva vaimo Maria Dmitrijevna Isajeva oli toinen ja opettaja Vergunov, johon Maria Dmitrijevna rakastui, triangelin kolmas kulma. Girardin mukaan tämä draama oli avainkokemus, joka toistuu Dostojevskin tuotannossa. Girard käsittelee aihetta kokoelman laajimmassa esseessä Dostojevski: kaksoisolennosta ykseyteen, jota en ole vielä lukenut.

Ajankohtaisuutensa vuoksi aloitin kokoelman lukemisen viimeisestä esseestä Rutto kirjallisuudessa ja myyteissä.  Girard on  kirjoittanut  sen jo  vuonna 1973, jolloin hän totesi, että ” vaikka bakteeriepidemiat uhkaavat maailmaa yhä vähemmän, kirjallisena teemana  rutto elää yhä vieläkin.”  Mutta  hän jatkaa,  että tuo uhka, vaikkei lääketieteellisenä ongelmana, vaan paljon pahempana. on yhä ”keskuudessamme, ja olisi virhe pitää ruton olemassaoloa kirjallisuudessa vain muodollisena rutiinina, esimerkkinä perinteestä, joka on säilynyt huolimatta tarkoituksen katoamisesta.”

Nykyinen viruspandemia Covid-19 iski täytenä yllätyksenä koko maailmaan,  ja seuraukset  muistuttavat kreikkalaisen  myyttisen ruton seurauksia, Girardin sanoin: rutto ei pelkästään tapa ihmisiä, vaan se aikaan kaikkien kulttuuristen ja luontaisten toimien täyden keskeytymisen.”  Meillä on sentään netti, jonka välityksellä kulttuuriset ja  monet  muutkin toiminnot voivat jatkua.

Girardin mukaan rutto on kirjallisuudessa metafora tietynlaiselle vastavuoroiselle väkivallalle, joka leviää kirjaimellisesti kuin rutto. Hän tutkii ruttoteemaa  Dostojevskin Rikoksessa ja rangaistuksessa, Shakespearen Troiluksessa ja Cressidassa, Sofokleen Kuningas Oidipuksessa, Ingmar Bergmanin   elokuvissa ja  Thomas Mannin Kuolema  Venetsiassa  -novellissa. 

Girard tarkastelee esseensä alkupuolella Rikoksesta ja rangaistuksesta tutun Raskolnikovin ruttounta.  Gidardin mukaan unessa on kyse ihmisten keskinäisen kanssakäymisen rikkoutumisesta sekä koko yhteiskunnan asteittaisesta romahtamisesta. Raskolnikov oli nähnyt unta, että ”koko maailma joutui Aasian sisäosista Eurooppaan leviävän kauhean, ennennäkemättömän ja ennenkuulumattoman ruttotaudin uhriksi. […] Oli ilmaantunut eräänlaisia trikiinejä, olemattoman pieniä olioita, jotka asettuivat ihmisruumiiseen. Mutta nuo oliot olivat henkiä, joille oli annettu äly ja tahto, Ihmiset joihin ne kiinnittyivät, tulivat heti raivohulluiksi ja mielenvikaisiksi.  Mutta ketkään  ihmiset  eivät olleet milloinkaan pitäneet itseään niin viisaina eivätkä olleet niin  järkähtämättä uskoneet omaan totuuteensa kuin nuo  tartunnan saaneet. Ei tiedetty, keitä ja miten oli tuomittava, eikä pystytty sopimaan, mitä oli  pidettävä pahana, mitä hyvänä. Kaikki olivat hädissään eivätkä ymmärtäneet toisiaan, jokainen uskoi että totuus oli yksin hänessä itsessään.  [...] Kaikki tuhoutui.  Rutto paheni ja levisi yhä laajemmalle.  ” Koko maailmassa pelastui vain muutama ihminen, joiden oli määrä  luoda uusi ihmissuku ja uusi elämä, uudistaa ja  puhdistaa maa, mutta kukaan ei ollut kuullut heidän sanojana  sanojaan eikä  ääntään.”   (Suom. Olli Kuukasjärvi 2008).

Olin lukenut muutama vuosi  sitten Raskolnikovin  ruttounen tarkkaan ja   alleviivannut   sen avainlauseita, mutta en silti muistanut sitä. Toisin  sanoen uni ei  koskettanut minua, koska  se ei  tuntunut oikealta unelta.  Se oli liian teoreettinen ja muistutti liiaksi moraalisanomaa, eikä alitajunta harrasta sellaisia sanomia.   Mutta  muistan oikein hyvin  Raskolnikovin  unen hevosen  kuoliaaksi  pieksämisestä.   Se kohtaus oli jäänyt järkyttävänä mieleeni, kun  luin Rikoksen ja rangaistuksen  ensimmäisen  kerran  teini-ikäisenä.

  Hevosen pieksämisuni on Raskolnikovin 1. uni  vähän ennen kun hän tappaa koronkiskojaeukon ja tämän   sisaren. Ruttouni on hänen 4. unensa.   Hän näkee sen vankilan sairaalassa ennen suurta paastoa ja  pääsiäistä.   Se ennakoi hänen tulossa olevaa kääntymystään,  uudestisyntymää joka  tulee   kirjan liikuttavassa lopussa, jossa  Raskolnikov itkee ja syleilee Sonjan polvia. ”He olivat kumpikin laihoja ja kalpeita, mutta heidän sairailla ja kalvakoilla kasvoillaan loisti jo uuden tulevaisuuden aamurusko, täydellinen herääminen uuteen elämää. Heidät oli herättänyt rakkaus: yhdestä sydämestä toiseen johtivat ehtymättömät  elämänlähteet.” 

Lukukokemuksetkaan eivät ole irrallaan siitä mitä maailmassa tapahtuu. Raskolnikovin ruttouni muuttui minulle  merkitykselliseksi, kun rupesin lukemaan  tänä pääsiäisenä  neljännen kerran  Rikosta ja rangaistusta, kiitos  Girardin esseen  ja pandemian. 

 Ei ollut pelkkä sattuma että lainasin kirjastosta Kellariloukon psykologian. Kannessa on Dostojevskin kuva. Kuusitoistavuotiaasta asti hän on ollut minulle tärkeä kirjailija.  Rikos ja rangaistus  avasi   oven kirjallisuuteen,  joka   koskettaa sielua, ja  lakkasin lukemasta dekkareita  sekä viihdettä.  Nuorena  surin sitä, että  en  koskaan  pystyisi  kirjoittamaan yhtä koskettavia kirjoja kuin hän.

Michel Houellebecqin Serotoniini – erään miehen eron jälkeinen elämä

Onpa ärsyttävä henkilö! ajattelin Michel Houellebecqin uusinta kirjaa Serotoniinia  ( suom. Lotta Toivanen WSOY 2020) lukiessani kun  romaanin minäkertoja sabotoi talon jätteidenlajittelusysteemiä heittämällä tyhjät viinipullot  paperille varattuun jäteastiaan ja biojätteet lasinkeräysastiaan ja  nautti kun sai sillä tavoin kostaa talonsa sikakorkeat vuokrat ja muut asumismenot.   Hän vihasi Pariisia ekovastuullisine  porvareineen,   korttelia  ja taloa,  jossa asui.  Talo oli Totem-tornitalo Pariisin viidennessätoista kaupunginosassa ( talon korkeus 100 metriä, kerroksia 31, arkkitehtoninen tyyli brutalismi, nämä tiedot  löysin Wikipediassa.)  Ei lie sattuma, että Houellebecqin henkilö asui juuri sellaisessa talossa.

Tunnustan, että Houellebecq on yksi  nykymielikirjailijoistani. Olen lukenut  kaikki hänen suomeksi ilmestyneet   kirjansa ja julkaissut  tässä blogissa neljästä   kirjasta jutun. Vuonna 2002 suomeksi ilmestyneessä romaanissa Oikeus nautintoon (suom. Ville Keynäs) hän kirjoitti, että ”nuoruus, kauneus, voimakkuus: fyysisen rakkauden arvot ovat  täsmälleen  samoja  kuin natsismin arvot”. Ja toinen sitaatti: ”Nykymaailmassa voi olla ryhmäseksin harjoittaja, bi, transu, eläimiin  sekaantuja, S/M, mutta on kielletty olemasta  vanha.”  

Serotoniinin kertoja, Florent-Claude sanoo olevansa ”elämänsä ehtoopuolella” , vaikka  on vasta 46-vuotias . Hän on hyvin toimeentuleva eurokraatti, agronomi ja  Ranskan maatalousministeriön  erikoisasiantuntija, joka    antaa EU:lle    lausuntoja   ranskalaisen   maatalouden    tilasta,  mikäli ymmärsin oikein hänen toimenkuvansa.  Hänellä on Mercedes G 350 TD-maasturi, loma-asunto Espanjan Aurinkorannikolla ja Pariisin koti edellä mainitussa Totem-tornissa,  jossa hän asuu  Yuzun, itseään   kaksikymmentä vuotta  nuoremman kauniin japanittaren kanssa, joka  työskentelee Japanin kulttuurikeskuksessa  tapahtumien tuottajana. 

Kertojalla  ei mene hyvin.  Hän ei ole  kuukausiin nukkunut samassa huoneessa Yuzun kanssa. ”Parisuhteemme oli terminaalivaiheessa”, kuten hän toteaa.  Vaihe oli alkanut, kun hän eräänä yksinäisenä iltana oli  tutkinut Yuzun  sähköposteja ja  avannut  niiden videoliitteet. Hän oli tehnyt sen mitä yhdenkään miehen tai naisen ei pitäisi tehdä, mikäli  haluaa säilyttää suhteen.   Hänelle oli selvinnyt, että Yuzulla oli harrastus: hän osallistui ryhmäseksibileisiin (videoituja yhdyntöjä miesten ja koirien kanssa).  Kertoja viittaa Catherine Millet’n ” aiheesta kirjoittamiin tärkeisiin  teoksiin.” Minä  tunnistan kertojan  sanoissa  ironiaa.

 Ensimmäisenä hänen mieleensä tuli suunnitelma: hän juottaisi Yuzun humalaan (japanilaiset eivät kestä alkoholia) ja paiskaisi  hänet  ulos asunnon  ikkunasta (30. kerros). Jossain vaiheessa hän suunnitteli itse hyppäävänsä ikkunasta. Kesti aikansa ennen kuin hän  keksi  mitä hänen pitää tehdä. Hän katoaisi niin kuin ne kaksitoistatuhatta ranskalaista vuodessa, jotka  häipyivät   ilmoittamatta kenellekään mitään. Niinpä hän sanoi itsensä irti maatalousministeriöstä ja häipyi  elokuun viimeisen päivän aamuna  kotoa    sanomatta sanaakaan  ja paiskaamatta  ovea – ne  jotka  paiskaavat, palaavat aina takaisin,  minun kokemukseni mukaan.  Ei hän kyllä kovin kauas kadonnut – vain muutaman kilometrin päähän kolmanteentoista  kaupunginosaan, Place  d’Italien naapurissa  sijaitsevaan   hotelli  Mercureen, jossa tupakanpolttoa ei ollut vielä kielletty.

”Miehet eivät yleensä osaa elää, eivät oikein tunne elämää kunnolla, eivät oikein tiedä miten päin olla elämässään…” pohtii  Houellebecq –  tai  siis  hänen henkilönsä  ja ehkä alter  egonsa  Florent- Claude,  jonka eron jälkeinen elämä  hotelli Mercuressa  vaikuttaa  aika epätoivoiselta. Miehiä ei ehkä ole luotu elämään yksinään paitsi joitain erakko-zenmunkkeja. Hän jaksoi juuri ja juuri harjata hampaansa, mutta suihku sai jäädä, koska se inhotti häntä. Hän ymmärsi kuitenkin olla hieman huolissaan ja varasi ajan psykiatrilta, joka määräsi  hänelle ”uuden sukupolven  masennuslääkettä” Captorixia (varmaankin vastine  ”vanhan sukupolven Prozacille).   Se lisää serotoniinin tuotantoa,  joka  Wikipedian mukaan vaikuttaa mielialaan ja  vireystilaan ja  säätelee  ihmisen ruoka- ja seksihaluja,   kun taas  liika serotoniinipitoisuus vähentää seksuaalista halukkuutta ja kykyä seksuaaliseen  nautintoon.

Captorix auttoi Florent-Claudea, hänen sosiaalinen  elämänsä alkoi sujua,  hän pystyi käymään  kylvyssä ja  soittamaan Clairelle, entiselle heilalleen, ja sopimaan  tapaamisesta.   Niin   moni  mies tekee, kun on samassa tilanteessa kuin hän,   vaikkei  kymmenen tai kahdenkymmenen vuoden takaisille heiloille kannataisi soitella. Eivät he ole samannäköisiä kuin muistikuvissa.  Claire oli kamalannäköinen, ”läskiä pursui joka puolelta” ja kaiken lisäksi se oli  kännissä.  Kun taas  Camillelle, unelmien naiselle joka on yhtä ihanan oloinen kuin nuorena, hän ei uskalla edes soittaa. 

Hän tarkkailee Camillea välimatkan päässä ja  haaveilee uudesta  alusta   tämän  kanssa.  Camillella ei ole miestä, mutta hänellä on noin nelivuotias poika.   Poika on raivattava pois  heidän suhteensa tieltä. Pimeys valtaa mielen ja eräänä päivänä hän tähtää ikkunasta  aseella poikaa kymmenen  viisitoista minuuttia, mutta  sitten hänen sormensa  alkavat täristä. ”Jos olisin ollut valkohäntäpeura tai Brasilian makaki, en olisi empinyt  hetkeäkään: kun urosnisäkäs tavoittelee naarasta, se ensi töikseen tappaa kaikki naaraan aikaisemmat jälkeläiset, siten se varmistaa oman genotyyppinsä etusijan. Tuo toimintaperiaate jatkui pitkään ensimmäisissä  ihmispopulaatioissa”,  kertoja pohtii.

Harva mies tunnustaa, että  naisen   jälkeläiset, joiden isä hän ei ole,   ärsyttävät    hänen animaalisia vaistojaan  murhanhimoon asti.   Poikapuolet ovat kirjoittaneet  pahoista isäpuolista, mutta en muista, että isäpuolet olisivat  kirjoittaneet, että  niin sanottu uusiperhe  on  perseestä ja  miten   sietämättömiä  naisystävän  pojat  ovat.  Pahat äitipuolet ovat tavallisempia tarinoiden maailmassa. Houellebecq on rehellinen kuvatessaan miehen tunteita, eivätkä kaikki  lukijat pidä  sellaisesta rehellisyydestä.  Se voi tuntua jopa vastenmieliseltä.

 Masentunut ja murhanhimoinen Florent-Claude ei ole mitenkään puoleensavetävä henkilöhahmo, mutta minä aloin tuntea  sympatiaa   häntä kohtaan, kun  hän  ahdistui ensimmäisten  joulukoristeiden ilmestyessä kauppakeskukseen ja  rupesi  miettimään minne   matkustaisi joulua pakoon.   Häntä hävettää jäädä Mercureen joulunpyhiksi.”Yksinäisyyden myöntäminen ei  ole helppoa,”  hän  sanoo.   Ei se ole  helppoa naisellekaan.  Vaikka   sitä   olisi   sopeutunut  yksinäiseen elämään, niin silti   yksinäisyys tuntuu   jouluna kurjalta  Mieleeni muistui joulu  ravennalaisessa hotelissa vuosia sitten. Minua ei  hävettänyt yksinäisyys, mutta hotellin isäntäväkeä säälitti minun yksinäisyyteni ja he kutsuivat minut joulupöytäänsä.

 Florent-Claude harkitsi luostariin menoa joulunajaksi, mutta kaikki luostarit oli täyteen buukattu. Yleislääkäri (ei psykiatri), jonka vastaanotolle hän meni  uusimaan  Captorix –reseptin,  suosittelee hänelle  luostarin sijasta Thaimaata – mies  voi siellä unohtaa joulun kokonaan, thaitytöt  ovat sitä varten.    Hän lupaa harkita asiaa, mutta matkustaa Thaimaan sijasta  jouluksi Normandiaan  vanhan opiskelukaverinsa ja parhaan ( lue: ainoan) ystävänsä  Aymericin sukutilalle ja   jää sinne  asumaan  useaksi kuukaudeksi. Tätä romaanin jaksoa kriitikot ovat kehuneet   yhteiskunnallisuuden  ja kiinteyden vuoksi.  Ehkä he eivät olleet viihtyneet masentuneen miehen mielenmaisemissa.  Miehen (kuin myös naisenkin tunneasiat ovat  aina   hieman hankalia  käsiteltäviä). 

Miten ihminen selviytyy maailmassa, jossa taloudellinen tuottavuus menee kaikkien muiden arvojen edelle? Houellebecq kuvaa maataloustuottajien ankeaa taloudellista  tilannetta 2010-luvulla, kun EU-direktiivit  ja   Ranskan maatalouspolitiikka painoivat päälle.   Traktorimarssit olivat siihen aikaan tavallisia eri puolilla Eurooppaa. Aymeric edustaa romaanissa maataloustuottajia. Hänellä sukutila ja navetassa kolmesataa lypsävää, mutta karjataloudella ei pärjää.  Hän on perustanut bunglow-kylän lomanviettäjiä varten, mutta sekään ei le tuottava elinkeino ja hänen täytyy elääkseen myydä tilan maita.  Yksityiselämässäkään ei mene hyvin:  vaimo on jättänyt hänet toisen miehen takia ja vienyt  tyttäret mukanaan. Hän hoitelee masennustaan alkoholilla ja pilven pössyttelyllä.   Traktorimielenosoituksessa, joka  yltyy väkivaltaiseksi, hän ampuu  itsensä.  Hän on yksi niistä sadoista maataloustuottajista,  jotka tekivät Ranskassa vuosittain itsemurhan kymmenluvulla (luvut vaihtelivat   kuudestasadasta sataanviiteenkymmeneen per vuosi).   Ovatko masennuspillerit  ainoa ratkaisu  ongelmaan?

Vastaus on masentava.  Masennuspillerit  eivät  ratkaise ongelmaa. Florent-Claude palaa Pariisiin, käy yleislääkärinsä vastaanotolla ja saa kuulla, että hänen testosteronitasonsa on  hyvin matala ja   kortisolitaso uskomattoman korkea.   Lääkärin diagnoosi: ”Näyttää siltä, että te yksinkertaisesti olette kuolemassa  suruun” ja jatkaa: "Ei suru teitä suoraan  tapa. Kortisoli sen tekee […] teistä tulee reilusti ylipainoinen. Ja sitten kun olette ylipainoinen, tappavia sairauksia riittää kyllä yllin kyllin.” (mm. diabetes, verenpainetauti, sydänsairaudet jne.) Lääkäri neuvoo häntä vähentämään päivittäistä Captorix- annosta ja  suosimaan huoria.  Hän ei noudata lääkärinsä neuvoja, vaan  syö, juo, istuu telkkaria  katsomassa päivät pitkät ja  lihoo lihomistaan.  Hän miettii, että ” ihmistä ei tapa tulevaisuus, vaan menneisyys, se palaa, se kiusaa, se kalvaa ja lopulta  se tappaa.”  

 Serotoniinin etulieve. 

Houellebecqin kuva:

Philippe  Matsas