Atochan asema Madridissa maaliskuun 19. päivä 2019. Aseman kello näyttää olevan viisi vailla yksitoista, kun kävin katsomassa oliko se sama asema, jolle olin saapunut Lissabonista myöhään illalla vuonna 2000. Ei se ollut sama. Asemalla oli hiljaista, avaran asemahallin keskellä olevassa puutarhassa eivät linnut laulaneet. Asemalla oli vain vähän väkeä liikkeellä tavallisen tiistain aamupäivällä.
Viisitoista vuotta aikaisemmin maaliskuun 11. päivä vuonna 2004 kello 7.37-7.40 aamuruuhkan aikana neljässä Atochan asemalle tulossa olevassa lähijunassa räjähti kymmenen pommia. 193 ihmistä kuoli ja yli 2000 ihmistä loukkaantui. Terroriteko oli marokkolaisen ääri-islamistisen ryhmän kosto Espanjalle, joka oli lähettänyt sotilaita Irakiin. Pian terrori-iskun jälkeen Espanja veti joukot pois Irakin sodasta.
Kun tulin kotiin Madridista, lainasin kirjastosta Lähtö Atochan asemalta -nimisen kirjan (suom. Artturi Siltala. Kustannusosakeyhtiö Siltala 2017). Ben Lerner (s.1979), amerikkalainen runoilija, esseisti, kriitikko, proosakirjailija ja newyorkilaisen Brooklynin Collegen professori, oli julkaissut kirjan vuonna 2011. Hänen mukaansa se oli saanut nimensä John Ashberyn samannimisestä runosta. Se oli hänen esikoisromaaninsa. Ennen sitä hän oli kirjoittanut kolme runokokoelmaa.
Lerner oli oleskellut Fulbright-stipendiaattina Madridissa kenties samoihin aikoihin kun junapommit räjähtivät. Tai ainakin hänen esikoisromaaninsa minäkertoja Adam Gordon on ollut silloin siellä. Maaliskuun 11. päivän aamuna Adam oli herännyt hotelli Ritzissä hälytysajoneuvojen ulvontaan. Ambulanssit olivat ajaneet kohti Atochan asemaa, jonne hän lähti katsomaan mitä on tapahtunut. Sen päivän jälkeen hän pelkäsi jatkuvasti , että pian jokin räjähtäisi Madridissa.
Adam on runoilijanalku, joka kirjoittaa kokeellisia runoja, "ei kovin omaperäisiä, nehän koostuivat poistettujen sähköpostiviestien kierrätetyistä fragmenteista ja niiden lomaan sirotelluista käännösvirheistä", kuten hän toteaa. Hän on saanut runoilijalahjojensa vuoksi arvovaltaiselta säätiöltä stipendin Espanjaan. Hän väheksyy itseään ja sanoo, että hän vain uskottelee olevansa runoilija. Joko hän potee huijarisyndroomaa tai pahaa masennusta. Hän syö mielialalääkkeitä ja on jatkuvasti joko pilvessä tai humalassa. Hän selittää käyttävänsä hasista kirkastaakseen näkymää. Minun kokemukseni mukaan näkymä kyllä kirkastuu hetkeksi, mutta hasis on kehno lääke masennukseen.
Hänellä on projekti. Sen ensimmäisessä vaiheessa hän opiskelee espanjaa kielikoulussa ja tekee tutkimusta espanjalaisesta elämäntyylistä sekä Madridista - mitä siellä kuuluu tehdä. Hänen mukaansa: edetä baarista toiseen yhä kovempaan känniin hakeutuen, saapua monikerroksiseen discotecaan tanssimaan hirvittävän teknon tahdissa, jos tanssiminen edes on oikea sana, kiehnätä jotakuta vasten tuntikausia, mennä sitten syömään chocolate con churrosia ja kompuroida kotiin aamunkoitteessa. Ilmeisesti tämä kuului huomattavan monen ikäryhmän rutiineihin, ainakin useamman sukupolven edustajat olivat ulkona hyvin myöhään: lapset leikkivät aukioilla vielä keskiyöllä, myöhäiskeski-ikäiset ryyppäsivät aamuun asti.
Arkiaamuisin Adam kiipeää asuintalonsa katolle juomaan espressoa ja polttamaan hasissätkää, minkä jälkeen hän käy suihkussa, suorittaa muut aamuaskareet ja pakkaa laukkuunsa pillereiden ja sätkien lisäksi Lorcan Kootut runot. Sitten hän lähtee Pradon taidemuseoon, jonne pääsee opiskelijakortilla ilmaiseksi, ja asettuu seisomaan Rogier van der Waydenin (1400-1464) Kristuksen ristiltäoton edustalle.
Eräänä aamuna Adamin rituaali menee rikki. Hänen paikallaan van der Waydenin maalauksen edessä seisoo joku mies, joka puhkeaa yllättäen kyyneliin kouristuksenomaisesti henkeä haukkoen. Adam ihmettelee, että kumpuaako miehen itku syvällisestä taidekokemuksesta? Hän arvelee olevansa kykenemätön syvällisiin taidekokemuksiin eikä usko että kukaan, ainakaan kukaan hänen tuntemansa ihminen olisi ollut altis sellaiselle. Hän epäilee jokaista joka väittää runon, maalauksen tai musiikkikappaleen "muuttaneen" elämänsä.
Hän seuraa miestä salista toiseen. Salissa 57 mies nyyhkäisee San Leocadion ( 1447 -1520) surullisen näköisen Kristuksen edessä niin, että salinvalvoja hätkähtää ja valpastuu. Salissa 56 Bochin Maallisten ilojen puutarhan edessä mies saa niin äänekkään itkukohtauksen, että naapurisalien valvojat ryntäävät paikalle. Adam ajattelee, että jospa mies on taiteilija, "jospa hän ei todella ei koekaan esittämiään tunnekuohuja, jospa hänen tuottamiensa kohtausten tarkoitus on pakottaa valvojien edustama instituutio kohtaamaan ristiriitaisuutensa."
Kirjan kuvitusta. Yksityiskohta Kristuksen ristiltäotosta. Kuvassa Joosef Arimantialaisen kyynelöivät kasvot. Hän oli rikas juutalainen joka legendan mukaan hautasi Kristuksen. Suurikokoisessa maalauksen keskiössä on Kristuksen ruumis, jota nostetaan ristiltä alas. Hänen ruumiinsa ympärillä seisoo yhdeksän ihmistä ja kaikkien silmistä valuvat kyynelet.
Adam seuraa miestä ulos museosta ja jatkaa matkaa El Retiroon, kaupungin keskuspuistoon, jonne hänellä oli tapana mennä joka päivä Pradossa käynnin jälkeen kääntämään Lorcan runoja, mutta tuona päivänä hän ei pystynyt avaamaan kirjaa. Hänen olonsa oli kauhea, tuntui samalta kuin lapsena, kun hän oli joutunut lähtemään
kesäleirille: "hänen sydämensä vaikutti samanaikaisesti sekä hakkaavan yhä lujemmin että olevan pysähtymässä, hänen hengityksensä jumittui, litistyi, jumiutui, särkyi kuin kymmenentuhannen korkeudessa olisi rikkoutunut ikkuna." Hän sai vaivoin kaivettua laukusta esiin rauhoittavien pillereiden purkin.
Lerner ei selitä mikä Adamille tuli, hän antaa lukijalle vapauden tulkita mikä aiheutti ahdistus- tai paniikkikohtauksen. Minä tulkitsen että se liittyy torjuttuun suruun. Hän kesti van der Waydenin maalauksen taiteeksi etäännytettyä surua, se veti häntä puoleensa, mutta hän ei kestänyt museossa itkijän todellista, etten sanoisi raadollista surua. Se tunki niin liki, että hän sai voimakkaan ahdistuskohtauksen ja luuli tulevansa hulluksi. Tuon päivän kokemusta hän sanoo käännekohdaksi. Hän ei sen jälkeen mennyt enää Pradoon. Alkoi hänen stipendivuotensa toinen vaihe, jolle taustana on avainkohtaus Pradossa aivan kirjan alussa.
Kirjan loppupuolella Adam menee taas museoon, mutta ei Pradoon, vaan Picasso-museoon Barcelonassa. Adam on omimillaan yksin museossa. Hänellä ei ole sosiaalisia paineita eikä hänen tarvitse teeskennellä, valehdella eikä esittää olevansa joku muu kuin on. Hän oli lähtenyt Teresan kanssa Barcelonaan Atochan asemalta Madridin terrori-iskun jälkeen. Siitä on niin vähän aikaa, että asemahalli on täynnä punaisia muistokynttilöitä. Teresa on runoilija ja kääntäjä, johon Adamilla on platoninen rakkaussuhde. Hän kyllä toivoo, että suhde olisi vähän lihallisempi.
Aamulla hän lähtee ostamaan kahvia Teresalle, eksyy Barcelonan kujille, ei löydä hotellia eikä muista sen nimeä ja millä kadulla se on. Minä samastun häneen, koskan olen kerran itsekin hukannut hotellin. Se tapahtui Pariisissa. Mutta ei siitä nyt tämän enempää. Adam näkee kadulla Isabellan näköisen naisen. Isabella oli itkevä nainen, johon hänellä oli suhde ja joka hylkäsi hänet ja muutti Barcelonaan sulhasensa luo. Nainen ei ole Isabella, vaan harhanäky. Minä olin jo huolestua, mutta onneksi Lerner ei sorru bestselleristien keinoihin.
Iltapäivällä Adam löytää Picasso-museon ja ajattelee että Teresa voi olla siellä, koska oli sanonut haluavansa näyttää museon hänelle. Hän miettii miten häänen projektinsa olisi eronnut nykyisestä, jos hän olisi tullut Madridin sijasta Barcelonaan. Hän toteaa, että miettimisen tarkoitus oli välttyä ajattelemasta Teresaa. "Jos Teresa olisi ollut paikalla, olisin kysynyt häneltä: minkä maalauksen edessä mieluiten seisoisit tunti tunnin, päivä toisensa jälkeen? Se ei ollut sama kysymys kuin mikä olisi lempimaalauksesi." Se oli tärkeä kysymys, kysymys itselle. Ehkä Adamille on valkenemassa, miksi hän oli seissyt van der Waydenin maalauksen edessä päivästä toiseen. Lerner antaa jälleen lukijalle vapauden tulkita Adamia. Minä pidän Lerneristä.
Adam lähti taas etsimään hotellia ja Teresaa, alkoi sataa, olo tuntui sekavalta. Hän meni pitämään sadetta pelihalliin, istui autonmuotoisen pelikoneen sisään, nojasi päätään rattiin ja tunsi häpeänsä koko voiman. "En kyennyt hakemaan kahvia tässä maassa, puhumattakaan sen sisällissodan ymmärtämisestä. En ollut nähnyt Alhambraa. Olin väkivaltainen, maanisdepressiivinen, patologinen valehtelija. Olin todellinen amerikkalainen. [...] Olin pössyttelijä, ehkä alkoholisti. Historian herätessä henkiin nukuin Ritzissä."
Adam voisi olla melkein mistä tahansa ja kuka tahansa epävarma nuori mies, joka polttaa pilveä, ryyppää, valehtelee, sekoilee ja hölmöilee, mutta Adam sanoo olevansa todellinen amerikkalainen. Olen nyt lukenut kolmen amerikkalaisen kirjailijan Wallacen, Tarttin ja Lernerin kirjoja peräjälkeen ( ja kirjoittanut niistä tähän blogiin). Niissä kaikissa on ollut todellisia amerikkalaisia, jotka potevat masennusta ja polttavat pilveä. Jossain yhteydessä Wallace on kirjoittanut amerikkalaisen viihdekulttuurin vaikutuksesta. Voi olla että se yhteys on Infinite Jest, jonka olen aloittanut, mutta lukeminen ei ole edistynyt alkua pitemmälle. Yritän ymmärtää miksi amerikkalaiset käyttävät paljon Prozacia ynnä muita masennus- ja mielialalääkkeitä sekä huumeita. Amerikkalaisen unelman synkeän kääntöpuolen täytyy olla masennus.
Adam seuraa miestä ulos museosta ja jatkaa matkaa El Retiroon, kaupungin keskuspuistoon, jonne hänellä oli tapana mennä joka päivä Pradossa käynnin jälkeen kääntämään Lorcan runoja, mutta tuona päivänä hän ei pystynyt avaamaan kirjaa. Hänen olonsa oli kauhea, tuntui samalta kuin lapsena, kun hän oli joutunut lähtemään
kesäleirille: "hänen sydämensä vaikutti samanaikaisesti sekä hakkaavan yhä lujemmin että olevan pysähtymässä, hänen hengityksensä jumittui, litistyi, jumiutui, särkyi kuin kymmenentuhannen korkeudessa olisi rikkoutunut ikkuna." Hän sai vaivoin kaivettua laukusta esiin rauhoittavien pillereiden purkin.
Lerner ei selitä mikä Adamille tuli, hän antaa lukijalle vapauden tulkita mikä aiheutti ahdistus- tai paniikkikohtauksen. Minä tulkitsen että se liittyy torjuttuun suruun. Hän kesti van der Waydenin maalauksen taiteeksi etäännytettyä surua, se veti häntä puoleensa, mutta hän ei kestänyt museossa itkijän todellista, etten sanoisi raadollista surua. Se tunki niin liki, että hän sai voimakkaan ahdistuskohtauksen ja luuli tulevansa hulluksi. Tuon päivän kokemusta hän sanoo käännekohdaksi. Hän ei sen jälkeen mennyt enää Pradoon. Alkoi hänen stipendivuotensa toinen vaihe, jolle taustana on avainkohtaus Pradossa aivan kirjan alussa.
Kirjan loppupuolella Adam menee taas museoon, mutta ei Pradoon, vaan Picasso-museoon Barcelonassa. Adam on omimillaan yksin museossa. Hänellä ei ole sosiaalisia paineita eikä hänen tarvitse teeskennellä, valehdella eikä esittää olevansa joku muu kuin on. Hän oli lähtenyt Teresan kanssa Barcelonaan Atochan asemalta Madridin terrori-iskun jälkeen. Siitä on niin vähän aikaa, että asemahalli on täynnä punaisia muistokynttilöitä. Teresa on runoilija ja kääntäjä, johon Adamilla on platoninen rakkaussuhde. Hän kyllä toivoo, että suhde olisi vähän lihallisempi.
Aamulla hän lähtee ostamaan kahvia Teresalle, eksyy Barcelonan kujille, ei löydä hotellia eikä muista sen nimeä ja millä kadulla se on. Minä samastun häneen, koskan olen kerran itsekin hukannut hotellin. Se tapahtui Pariisissa. Mutta ei siitä nyt tämän enempää. Adam näkee kadulla Isabellan näköisen naisen. Isabella oli itkevä nainen, johon hänellä oli suhde ja joka hylkäsi hänet ja muutti Barcelonaan sulhasensa luo. Nainen ei ole Isabella, vaan harhanäky. Minä olin jo huolestua, mutta onneksi Lerner ei sorru bestselleristien keinoihin.
Iltapäivällä Adam löytää Picasso-museon ja ajattelee että Teresa voi olla siellä, koska oli sanonut haluavansa näyttää museon hänelle. Hän miettii miten häänen projektinsa olisi eronnut nykyisestä, jos hän olisi tullut Madridin sijasta Barcelonaan. Hän toteaa, että miettimisen tarkoitus oli välttyä ajattelemasta Teresaa. "Jos Teresa olisi ollut paikalla, olisin kysynyt häneltä: minkä maalauksen edessä mieluiten seisoisit tunti tunnin, päivä toisensa jälkeen? Se ei ollut sama kysymys kuin mikä olisi lempimaalauksesi." Se oli tärkeä kysymys, kysymys itselle. Ehkä Adamille on valkenemassa, miksi hän oli seissyt van der Waydenin maalauksen edessä päivästä toiseen. Lerner antaa jälleen lukijalle vapauden tulkita Adamia. Minä pidän Lerneristä.
Adam lähti taas etsimään hotellia ja Teresaa, alkoi sataa, olo tuntui sekavalta. Hän meni pitämään sadetta pelihalliin, istui autonmuotoisen pelikoneen sisään, nojasi päätään rattiin ja tunsi häpeänsä koko voiman. "En kyennyt hakemaan kahvia tässä maassa, puhumattakaan sen sisällissodan ymmärtämisestä. En ollut nähnyt Alhambraa. Olin väkivaltainen, maanisdepressiivinen, patologinen valehtelija. Olin todellinen amerikkalainen. [...] Olin pössyttelijä, ehkä alkoholisti. Historian herätessä henkiin nukuin Ritzissä."
Adam voisi olla melkein mistä tahansa ja kuka tahansa epävarma nuori mies, joka polttaa pilveä, ryyppää, valehtelee, sekoilee ja hölmöilee, mutta Adam sanoo olevansa todellinen amerikkalainen. Olen nyt lukenut kolmen amerikkalaisen kirjailijan Wallacen, Tarttin ja Lernerin kirjoja peräjälkeen ( ja kirjoittanut niistä tähän blogiin). Niissä kaikissa on ollut todellisia amerikkalaisia, jotka potevat masennusta ja polttavat pilveä. Jossain yhteydessä Wallace on kirjoittanut amerikkalaisen viihdekulttuurin vaikutuksesta. Voi olla että se yhteys on Infinite Jest, jonka olen aloittanut, mutta lukeminen ei ole edistynyt alkua pitemmälle. Yritän ymmärtää miksi amerikkalaiset käyttävät paljon Prozacia ynnä muita masennus- ja mielialalääkkeitä sekä huumeita. Amerikkalaisen unelman synkeän kääntöpuolen täytyy olla masennus.
4 kommenttia:
Jenkit ovat kyllä hitonmoinen riesa.
En usko että ovat masentuneita. He ovat sellaiseen noin yleisesti ottaen liian tietämättömiä. Eivät yleensä tajua mikä heihin iski, jos iski. Toisaalta he ovat suuria lapsia jotka todella voisivat kulkea hallista toiseen vetistelemässä.
Mutta koska heitä jollain lailla vain tuuli senkun kuljettaa, niin pysyvät kumminkin hengissä. Sade sitten välillä kastelee.
Masennusten sijaan heillä on todennäköisesti jatkuva persoonallisuushäiriö, koska eivät oikein kykene orientoitumaan. Olisi ollut ehkä parempi jos Amerigo Vespucci ei olisi keksinyt että tää on joku uusi maa. Mutta Amerigo oli Firenzestä ja sillä oli aika lailla oikeus ajatella niin kuin ajatteli. Sillä oli vuonna 1499 oma laivakin. Mutta se ei lähtenyt valloittamaan Brasiliaa. Joku muu sen sijaan rupesi siihen.
En ole varma siitä mikä on persoonallisuushäiriö. Mutta ehkä se on jotain sentapaista että pitää mennä näyttämölle mutta muistaa illan väärin ja on aivan toinen rooli kuin mikä siinä näytelmässä muilla on. Vaikeus orientoitumiseen johtuu siis sisäistetyistä rooleista, luulisin.
Tuli mieleen , että Trump on kai sitten tiivistelmä amerikkalaisuudesta. Minä arveleven että ns. luova luokka voi hyvinkin potea masennusta, mutta se on alkanut jo paljon ennen Trumpia, Lernerin kirjassa eletään nuoremman Bushin aikaa. Jotain runsas masennus- ja mielialalääkkeiden käyttö indikoi eikä ole yksilön ongelma, vaan kansakunnan.
Tietenkään kolmen kirjan perusteella ei voi päätellä mikä on kansakunnan tila. Sama jos päättellisin luettuani kolme suomalaista romaania, joissa henkilöt ovat lestadiolaisia tai ovat olleet, että suomalaiset ovat lestadiolaisia ja potevat siitä johtuvia henkisiä ja hengellisiä ongelmia. Viime aikoinaa on ilmestynyt monta lestadiolaistaustaista romaania, ihmettelen mistä se johtuu. Ovatko lukijat/ kirjojen ostajat niin kiinnostuneita siitä aiheesta, että kustantajien kannattaa ksutantaa niitä.
Eilen sen jälkeen kun olin lähettänyt Lerner-jutun nettiin , rupesin lukemaan mitä muut lukijat, suomalaiset kriitikot ja bloggarit, ovat kirjoittaneet Lernerin esikoisromaanista. Ällistyin suuresti koska jutut olivat niin moralisoivia. Ne moralisoivat minäkertojan tapoja ja luonnetta ikään kuin minäkertoja olisi ollut todellinen ääliä ja retku. Joku ( taisi olla kriitikko) sentään älysi että se oli ns. epäluotettava kertoja.
Päähenkilön kai pitäisi orporaukka, kuten Tarttin Tiklissä, niin se saisi lukijoilta anteeksi, että se valehtelee, varastelee, vetää dullaa, pillereitä ja viinaa. Tarttin kirja on ilmestynyt kaksi vuotta myöhemmin kuin Lernerin kirja. Kumpikin kirja alkaa taidemuseosta, kummassakin kirjassa on terrori-isku, jossa kuolee ihmisiä, mutta Tarttin kirjan terrori-isku on kuviteltu, sitä ei ole koskaan (tai vielä) tapahtunut.
Hmm. Jostain syystä en ole lukenut mitään noita kirjoja. Mutta et sinäkään varmaan ole lukenut sitä Infinite Jest-opusta vielä. Se vaikutti minusta paksultakin vielä.
Kyllähän masennuslääkkeiden syöminen antaa tietynlaisen kuvan. Mutta oletan, että masennusta kärsivät ovat vähän parempia ihmisiä. Siis "parempia", semmoisia joilla on rahaa maksaa sairausvakuutus. Paremmuus mitataan rahassa ja kyllä Ameriikassa on aivan yhtä köyhiä ihmisiä kuin missätahansa III maailman maissa. Sen lisäksi ne ihmiset ovat tavattoman tietämättömiä siitä, missä ne ylipäänsä asuvat ja elävät. Jos on nälkäinen niin aivot eivät saa myöskään ruokaa. Ehkä meidän pitäisi kehittää teoria siitä, että roskaruuan ahmiminen saa aivot voimaan huonosti?
Joka tapauksessa juuri on mitattu kuinka kauan ihmiset syövät vuorokauden mittaan, keskimäärin. Italiassa menee kauimman aikaa, puoltoista tuntia. Amerikassa lyhyiten, 20 minuuttia, siis ne vain tankkaavat. Sitten ne vielä lihovat sen päälle eikä sekään ole hyvä juttu aivoille. Enkä minä nyt puhu niistä "oikeista" sairauksista niin kuin perinnöllisistä jutuista, joille ihmiset eivät voi mitään.
Italialaiset ovat suht. pitkäikäistä porukkaa, mutta ennen kaikkea ne tykkäävät ruuasta. Silloin ei tarvitse pelätä edes lihomista, koska hilpeys on taatusti hyvä juttu ruuansulatukselle!
Siitä olen kyllä varma että Infinite Jest on älykäs kirja. David Foster Wallacessa on paljon sellaista selvänäköisyyden ja rajattoman pessimismin tuomaa älyä, että olisi voinut kuvitella sen tyypin menevän elämän läpi iloisesti viheltäen.
Sitten on toisenlaisia jenkkejä, prosaisteja (muistatko kun Markku Lahtela kuoli ja me varmaan istuttiin Vanhalla ja mietittiin että miksi se oli masentunut? Sinä sanoit että se johtuu pitkän proosan kirjoittamisesta!) jopa, niin kuin Thomas Pynchon, mutta se jotenkin on saanut sen sanottavansa niin rautaiseen järjestykseen ja kuriin, että se todennäköisesti kirjoittaa edelleen. Kyllä sen täytyy olla ainakin 80-vuotias nykyään.
En minä kestäisi semmoista hallintoa, joka Jenkeillä on. Ehkä sen kansan ongelma on ylipäänsä ratkaisujen yksinkertaisuus: "Jaa mitä? Eikös tämä ollutkaan tyhjä maa?" ja sitten osa ihmisistä onkin vähemmän tasa-arvoisia. Ainakin ei-valkoihoiset. Sitten valkoiset kehuvat että mepäs voitettiin, mutta eivät huomaa surevansa pahuutta ja pimeyttä sisällään. Jotain sellaista.
Jenkit on kivoja ihmisiä. Niitä on maailman huipulla koko ajan enemmän, ne voittavat kaikki Nobelit. Kuuntelen välillä Open Culture-sivuston luentoja. Siellä on kirjailijoita. Toni Morrison esimerkiksi on tosihyvä. Jossain youTubessa taitaa olla DFW:kin, sillä ei olisi tarvinnut olla kaikkea sitä eksistentiaalista surua. Se oli todella hyvä luennoitsija.
Ehkä pahuus ja pimeys ovat vanhanaikaisia käsitteitä. (En tunnu voivan kommentoida minnekään muualle kuin tänne enää. Ei aavistustakaan mitä voisi tehdä.)
Oi, pidän tästä suuresti. Hienosti kirjoitettu.:)
Lähetä kommentti