keskiviikkona, toukokuuta 01, 2019

Lukuviikon kokemuksia 2: Ben Lernerin Lähtö Atochan asemalta

Atochan  asema   Madridissa maaliskuun 19. päivä  2019. Aseman kello näyttää olevan  viisi vailla  yksitoista, kun kävin katsomassa oliko se sama asema, jolle olin saapunut  Lissabonista myöhään illalla vuonna  2000. Ei se ollut sama.  Asemalla oli hiljaista,  avaran  asemahallin keskellä olevassa puutarhassa eivät   linnut laulaneet.  Asemalla  oli vain vähän väkeä  liikkeellä tavallisen  tiistain  aamupäivällä.



Viisitoista vuotta  aikaisemmin maaliskuun 11. päivä  vuonna  2004  kello 7.37-7.40 aamuruuhkan aikana  neljässä  Atochan asemalle  tulossa  olevassa lähijunassa  räjähti kymmenen  pommia.   193 ihmistä kuoli  ja  yli 2000  ihmistä loukkaantui.    Terroriteko oli  marokkolaisen ääri-islamistisen ryhmän  kosto Espanjalle, joka  oli lähettänyt  sotilaita Irakiin.  Pian  terrori-iskun jälkeen Espanja  veti joukot pois Irakin sodasta.

 Kun  tulin kotiin Madridista, lainasin  kirjastosta  Lähtö  Atochan asemalta -nimisen kirjan (suom. Artturi Siltala. Kustannusosakeyhtiö Siltala  2017). Ben  Lerner (s.1979),  amerikkalainen runoilija, esseisti, kriitikko, proosakirjailija ja   newyorkilaisen  Brooklynin  Collegen professori,  oli julkaissut   kirjan vuonna  2011.  Hänen mukaansa se oli saanut  nimensä  John Ashberyn  samannimisestä runosta.  Se oli hänen  esikoisromaaninsa. Ennen sitä  hän oli  kirjoittanut  kolme runokokoelmaa. 

Lerner  oli    oleskellut   Fulbright-stipendiaattina  Madridissa  kenties  samoihin aikoihin  kun  junapommit   räjähtivät.   Tai ainakin  hänen   esikoisromaaninsa  minäkertoja  Adam   Gordon  on  ollut  silloin siellä.  Maaliskuun 11. päivän  aamuna Adam   oli  herännyt  hotelli Ritzissä  hälytysajoneuvojen ulvontaan.  Ambulanssit  olivat  ajaneet  kohti Atochan   asemaa, jonne   hän lähti katsomaan mitä on tapahtunut. Sen päivän  jälkeen   hän  pelkäsi   jatkuvasti ,   että  pian  jokin  räjähtäisi Madridissa.

 Adam  on  runoilijanalku, joka kirjoittaa kokeellisia runoja, "ei kovin omaperäisiä, nehän koostuivat poistettujen sähköpostiviestien  kierrätetyistä fragmenteista ja niiden lomaan sirotelluista  käännösvirheistä", kuten hän toteaa. Hän on saanut runoilijalahjojensa vuoksi arvovaltaiselta säätiöltä  stipendin Espanjaan.  Hän väheksyy itseään  ja sanoo, että hän vain uskottelee olevansa  runoilija.  Joko  hän potee huijarisyndroomaa tai pahaa masennusta.  Hän    syö mielialalääkkeitä ja on jatkuvasti joko pilvessä tai  humalassa. Hän selittää käyttävänsä hasista  kirkastaakseen näkymää.   Minun kokemukseni mukaan näkymä  kyllä kirkastuu hetkeksi,  mutta hasis  on  kehno lääke   masennukseen. 


Hänellä  on  projekti. Sen ensimmäisessä vaiheessa hän opiskelee  espanjaa kielikoulussa ja  tekee  tutkimusta   espanjalaisesta elämäntyylistä sekä   Madridista  -  mitä siellä kuuluu tehdä. Hänen mukaansa: edetä  baarista toiseen yhä kovempaan känniin hakeutuen, saapua  monikerroksiseen discotecaan tanssimaan hirvittävän teknon tahdissa, jos tanssiminen edes on oikea sana, kiehnätä jotakuta vasten tuntikausia, mennä sitten  syömään chocolate con churrosia ja kompuroida kotiin aamunkoitteessa. Ilmeisesti tämä kuului  huomattavan monen ikäryhmän rutiineihin, ainakin useamman sukupolven edustajat olivat ulkona hyvin myöhään: lapset leikkivät aukioilla vielä keskiyöllä, myöhäiskeski-ikäiset ryyppäsivät  aamuun  asti.

Arkiaamuisin  Adam   kiipeää  asuintalonsa katolle  juomaan espressoa ja polttamaan  hasissätkää, minkä jälkeen hän käy suihkussa, suorittaa muut aamuaskareet ja   pakkaa laukkuunsa pillereiden ja  sätkien lisäksi  Lorcan Kootut runot.  Sitten  hän lähtee Pradon taidemuseoon, jonne  pääsee opiskelijakortilla ilmaiseksi,  ja    asettuu   seisomaan Rogier van der Waydenin (1400-1464) Kristuksen ristiltäoton   edustalle

Eräänä aamuna Adamin  rituaali menee  rikki.   Hänen paikallaan  van der Waydenin maalauksen edessä seisoo joku mies, joka  puhkeaa yllättäen  kyyneliin  kouristuksenomaisesti henkeä haukkoen.  Adam  ihmettelee, että       kumpuaako  miehen itku  syvällisestä taidekokemuksesta? Hän  arvelee olevansa kykenemätön syvällisiin taidekokemuksiin eikä usko että kukaan, ainakaan kukaan  hänen tuntemansa  ihminen olisi ollut altis sellaiselle. Hän epäilee jokaista joka väittää runon, maalauksen tai musiikkikappaleen  "muuttaneen" elämänsä. 

 Hän seuraa miestä  salista toiseen.  Salissa 57 mies nyyhkäisee  San Leocadion ( 1447 -1520) surullisen näköisen Kristuksen  edessä niin, että  salinvalvoja  hätkähtää ja  valpastuu. Salissa 56  Bochin Maallisten ilojen puutarhan edessä mies  saa niin äänekkään itkukohtauksen, että naapurisalien valvojat ryntäävät paikalle. Adam ajattelee, että jospa  mies on taiteilija,  "jospa hän ei todella ei koekaan esittämiään tunnekuohuja, jospa hänen tuottamiensa kohtausten tarkoitus on pakottaa valvojien edustama instituutio kohtaamaan ristiriitaisuutensa." 




Kirjan kuvitusta. Yksityiskohta Kristuksen ristiltäotosta.  Kuvassa Joosef Arimantialaisen  kyynelöivät kasvot. Hän oli rikas juutalainen joka legendan mukaan hautasi  Kristuksen. Suurikokoisessa maalauksen keskiössä on    Kristuksen ruumis, jota  nostetaan ristiltä alas.  Hänen ruumiinsa ympärillä  seisoo yhdeksän  ihmistä ja kaikkien  silmistä valuvat kyynelet.

Adam  seuraa  miestä ulos museosta ja jatkaa matkaa El Retiroon,  kaupungin keskuspuistoon, jonne   hänellä oli tapana  mennä  joka päivä Pradossa käynnin jälkeen   kääntämään Lorcan runoja, mutta tuona päivänä hän ei pystynyt  avaamaan kirjaa. Hänen olonsa  oli kauhea, tuntui samalta kuin lapsena, kun hän oli joutunut lähtemään
kesäleirille: "hänen sydämensä vaikutti samanaikaisesti sekä hakkaavan yhä lujemmin että olevan pysähtymässä, hänen hengityksensä jumittui, litistyi, jumiutui, särkyi kuin kymmenentuhannen korkeudessa olisi rikkoutunut ikkuna."   Hän sai vaivoin kaivettua laukusta esiin rauhoittavien pillereiden purkin. 

Lerner  ei   selitä  mikä  Adamille tuli,   hän  antaa   lukijalle vapauden  tulkita mikä aiheutti  ahdistus- tai paniikkikohtauksen.     Minä tulkitsen että  se   liittyy torjuttuun suruun.   Hän kesti  van der Waydenin maalauksen taiteeksi etäännytettyä surua, se veti häntä puoleensa, mutta  hän  ei  kestänyt museossa itkijän  todellista, etten sanoisi raadollista surua. Se tunki niin liki, että hän  sai voimakkaan  ahdistuskohtauksen ja  luuli  tulevansa  hulluksi.  Tuon  päivän kokemusta hän  sanoo  käännekohdaksi. Hän ei sen  jälkeen  mennyt  enää  Pradoon.  Alkoi hänen  stipendivuotensa toinen vaihe, jolle  taustana  on   avainkohtaus Pradossa aivan kirjan alussa.

Kirjan  loppupuolella Adam  menee  taas museoon, mutta ei  Pradoon, vaan  Picasso-museoon Barcelonassa.   Adam on omimillaan  yksin museossa. Hänellä ei ole sosiaalisia paineita eikä  hänen tarvitse   teeskennellä, valehdella eikä esittää olevansa  joku muu kuin on.  Hän   oli   lähtenyt Teresan  kanssa  Barcelonaan Atochan asemalta   Madridin  terrori-iskun jälkeen. Siitä on  niin vähän aikaa, että  asemahalli on täynnä punaisia  muistokynttilöitä. Teresa on runoilija ja  kääntäjä, johon Adamilla on platoninen  rakkaussuhde. Hän kyllä toivoo, että suhde olisi vähän lihallisempi.

Aamulla hän lähtee ostamaan kahvia Teresalle,  eksyy Barcelonan kujille, ei löydä  hotellia eikä muista sen nimeä ja millä kadulla se on.  Minä  samastun häneen,   koskan olen   kerran itsekin hukannut hotellin. Se tapahtui Pariisissa. Mutta ei siitä nyt tämän enempää.  Adam näkee kadulla Isabellan näköisen  naisen. Isabella oli  itkevä nainen,  johon hänellä oli   suhde ja  joka hylkäsi hänet ja muutti Barcelonaan sulhasensa luo.  Nainen ei ole  Isabella,  vaan  harhanäky.  Minä olin jo  huolestua, mutta onneksi Lerner ei  sorru  bestselleristien keinoihin.

Iltapäivällä Adam löytää  Picasso-museon ja   ajattelee että Teresa  voi olla siellä, koska oli  sanonut  haluavansa näyttää museon hänelle.  Hän miettii miten häänen projektinsa olisi eronnut nykyisestä, jos hän olisi tullut  Madridin sijasta Barcelonaan. Hän toteaa, että miettimisen tarkoitus oli välttyä ajattelemasta Teresaa. "Jos Teresa olisi ollut paikalla, olisin kysynyt  häneltä:  minkä maalauksen edessä  mieluiten  seisoisit tunti tunnin, päivä toisensa jälkeen? Se ei  ollut sama kysymys kuin mikä olisi lempimaalauksesi."    Se  oli tärkeä kysymys,  kysymys itselle.  Ehkä Adamille on valkenemassa,  miksi hän    oli seissyt  van der  Waydenin maalauksen edessä päivästä toiseen.  Lerner  antaa jälleen lukijalle  vapauden  tulkita  Adamia.  Minä pidän Lerneristä.

Adam lähti  taas etsimään  hotellia ja Teresaa,  alkoi sataa, olo tuntui sekavalta. Hän  meni pitämään sadetta pelihalliin,  istui autonmuotoisen pelikoneen sisään, nojasi  päätään rattiin  ja  tunsi häpeänsä koko  voiman. "En kyennyt hakemaan kahvia tässä maassa, puhumattakaan sen sisällissodan ymmärtämisestä. En ollut nähnyt Alhambraa. Olin väkivaltainen, maanisdepressiivinen, patologinen valehtelija. Olin todellinen amerikkalainen. [...] Olin  pössyttelijä, ehkä alkoholisti.  Historian herätessä henkiin nukuin Ritzissä."

Adam voisi olla  melkein  mistä tahansa ja   kuka  tahansa epävarma  nuori mies, joka  polttaa pilveä, ryyppää, valehtelee, sekoilee ja hölmöilee, mutta   Adam  sanoo olevansa  todellinen amerikkalainen.   Olen  nyt  lukenut  kolmen amerikkalaisen  kirjailijan  Wallacen, Tarttin ja Lernerin  kirjoja peräjälkeen  ( ja kirjoittanut niistä tähän  blogiin).  Niissä  kaikissa on ollut  todellisia amerikkalaisia, jotka potevat masennusta ja  polttavat pilveä.  Jossain  yhteydessä Wallace  on kirjoittanut amerikkalaisen viihdekulttuurin vaikutuksesta. Voi  olla että se yhteys on Infinite Jest,   jonka olen  aloittanut, mutta lukeminen ei ole edistynyt alkua pitemmälle. Yritän  ymmärtää miksi  amerikkalaiset  käyttävät   paljon  Prozacia  ynnä muita  masennus- ja mielialalääkkeitä sekä huumeita.   Amerikkalaisen unelman   synkeän kääntöpuolen  täytyy olla   masennus.






  

4 kommenttia:

Ripsa kirjoitti...

Jenkit ovat kyllä hitonmoinen riesa.

En usko että ovat masentuneita. He ovat sellaiseen noin yleisesti ottaen liian tietämättömiä. Eivät yleensä tajua mikä heihin iski, jos iski. Toisaalta he ovat suuria lapsia jotka todella voisivat kulkea hallista toiseen vetistelemässä.

Mutta koska heitä jollain lailla vain tuuli senkun kuljettaa, niin pysyvät kumminkin hengissä. Sade sitten välillä kastelee.

Masennusten sijaan heillä on todennäköisesti jatkuva persoonallisuushäiriö, koska eivät oikein kykene orientoitumaan. Olisi ollut ehkä parempi jos Amerigo Vespucci ei olisi keksinyt että tää on joku uusi maa. Mutta Amerigo oli Firenzestä ja sillä oli aika lailla oikeus ajatella niin kuin ajatteli. Sillä oli vuonna 1499 oma laivakin. Mutta se ei lähtenyt valloittamaan Brasiliaa. Joku muu sen sijaan rupesi siihen.

En ole varma siitä mikä on persoonallisuushäiriö. Mutta ehkä se on jotain sentapaista että pitää mennä näyttämölle mutta muistaa illan väärin ja on aivan toinen rooli kuin mikä siinä näytelmässä muilla on. Vaikeus orientoitumiseen johtuu siis sisäistetyistä rooleista, luulisin.

Anita Konkka kirjoitti...

Tuli mieleen , että Trump on kai sitten tiivistelmä amerikkalaisuudesta. Minä arveleven että ns. luova luokka voi hyvinkin potea masennusta, mutta se on alkanut jo paljon ennen Trumpia, Lernerin kirjassa eletään nuoremman Bushin aikaa. Jotain runsas masennus- ja mielialalääkkeiden käyttö indikoi eikä ole yksilön ongelma, vaan kansakunnan.

Tietenkään kolmen kirjan perusteella ei voi päätellä mikä on kansakunnan tila. Sama jos päättellisin luettuani kolme suomalaista romaania, joissa henkilöt ovat lestadiolaisia tai ovat olleet, että suomalaiset ovat lestadiolaisia ja potevat siitä johtuvia henkisiä ja hengellisiä ongelmia. Viime aikoinaa on ilmestynyt monta lestadiolaistaustaista romaania, ihmettelen mistä se johtuu. Ovatko lukijat/ kirjojen ostajat niin kiinnostuneita siitä aiheesta, että kustantajien kannattaa ksutantaa niitä.

Eilen sen jälkeen kun olin lähettänyt Lerner-jutun nettiin , rupesin lukemaan mitä muut lukijat, suomalaiset kriitikot ja bloggarit, ovat kirjoittaneet Lernerin esikoisromaanista. Ällistyin suuresti koska jutut olivat niin moralisoivia. Ne moralisoivat minäkertojan tapoja ja luonnetta ikään kuin minäkertoja olisi ollut todellinen ääliä ja retku. Joku ( taisi olla kriitikko) sentään älysi että se oli ns. epäluotettava kertoja.

Päähenkilön kai pitäisi orporaukka, kuten Tarttin Tiklissä, niin se saisi lukijoilta anteeksi, että se valehtelee, varastelee, vetää dullaa, pillereitä ja viinaa. Tarttin kirja on ilmestynyt kaksi vuotta myöhemmin kuin Lernerin kirja. Kumpikin kirja alkaa taidemuseosta, kummassakin kirjassa on terrori-isku, jossa kuolee ihmisiä, mutta Tarttin kirjan terrori-isku on kuviteltu, sitä ei ole koskaan (tai vielä) tapahtunut.

Ripsa kirjoitti...

Hmm. Jostain syystä en ole lukenut mitään noita kirjoja. Mutta et sinäkään varmaan ole lukenut sitä Infinite Jest-opusta vielä. Se vaikutti minusta paksultakin vielä.

Kyllähän masennuslääkkeiden syöminen antaa tietynlaisen kuvan. Mutta oletan, että masennusta kärsivät ovat vähän parempia ihmisiä. Siis "parempia", semmoisia joilla on rahaa maksaa sairausvakuutus. Paremmuus mitataan rahassa ja kyllä Ameriikassa on aivan yhtä köyhiä ihmisiä kuin missätahansa III maailman maissa. Sen lisäksi ne ihmiset ovat tavattoman tietämättömiä siitä, missä ne ylipäänsä asuvat ja elävät. Jos on nälkäinen niin aivot eivät saa myöskään ruokaa. Ehkä meidän pitäisi kehittää teoria siitä, että roskaruuan ahmiminen saa aivot voimaan huonosti?

Joka tapauksessa juuri on mitattu kuinka kauan ihmiset syövät vuorokauden mittaan, keskimäärin. Italiassa menee kauimman aikaa, puoltoista tuntia. Amerikassa lyhyiten, 20 minuuttia, siis ne vain tankkaavat. Sitten ne vielä lihovat sen päälle eikä sekään ole hyvä juttu aivoille. Enkä minä nyt puhu niistä "oikeista" sairauksista niin kuin perinnöllisistä jutuista, joille ihmiset eivät voi mitään.

Italialaiset ovat suht. pitkäikäistä porukkaa, mutta ennen kaikkea ne tykkäävät ruuasta. Silloin ei tarvitse pelätä edes lihomista, koska hilpeys on taatusti hyvä juttu ruuansulatukselle!

Siitä olen kyllä varma että Infinite Jest on älykäs kirja. David Foster Wallacessa on paljon sellaista selvänäköisyyden ja rajattoman pessimismin tuomaa älyä, että olisi voinut kuvitella sen tyypin menevän elämän läpi iloisesti viheltäen.

Sitten on toisenlaisia jenkkejä, prosaisteja (muistatko kun Markku Lahtela kuoli ja me varmaan istuttiin Vanhalla ja mietittiin että miksi se oli masentunut? Sinä sanoit että se johtuu pitkän proosan kirjoittamisesta!) jopa, niin kuin Thomas Pynchon, mutta se jotenkin on saanut sen sanottavansa niin rautaiseen järjestykseen ja kuriin, että se todennäköisesti kirjoittaa edelleen. Kyllä sen täytyy olla ainakin 80-vuotias nykyään.

En minä kestäisi semmoista hallintoa, joka Jenkeillä on. Ehkä sen kansan ongelma on ylipäänsä ratkaisujen yksinkertaisuus: "Jaa mitä? Eikös tämä ollutkaan tyhjä maa?" ja sitten osa ihmisistä onkin vähemmän tasa-arvoisia. Ainakin ei-valkoihoiset. Sitten valkoiset kehuvat että mepäs voitettiin, mutta eivät huomaa surevansa pahuutta ja pimeyttä sisällään. Jotain sellaista.

Jenkit on kivoja ihmisiä. Niitä on maailman huipulla koko ajan enemmän, ne voittavat kaikki Nobelit. Kuuntelen välillä Open Culture-sivuston luentoja. Siellä on kirjailijoita. Toni Morrison esimerkiksi on tosihyvä. Jossain youTubessa taitaa olla DFW:kin, sillä ei olisi tarvinnut olla kaikkea sitä eksistentiaalista surua. Se oli todella hyvä luennoitsija.

Ehkä pahuus ja pimeys ovat vanhanaikaisia käsitteitä. (En tunnu voivan kommentoida minnekään muualle kuin tänne enää. Ei aavistustakaan mitä voisi tehdä.)

Petra kirjoitti...

Oi, pidän tästä suuresti. Hienosti kirjoitettu.:)