Olen kahden blogin loukussa. Siitä seuraa huono omatunto ikään kuin olisin kahden miehen loukussa. Ei kukaan ei voi palvella kahta herraa, sanotaan Sanassa. Jos palvelee toista, laiminlyö toista. Jos kirjoitan tähän blogiin, laiminlyön Kirjailijan päiväkirjaa, joka syntyi ennen Sanat-blogia. Ensi helmikuussa siitä tulee täysikäinen. Se täyttää 18 vuotta. En raaski luopua siitä, vaikka kirjoitan siihen niin harvoin, että lukijat ovat kaikonneet tiehensä. ( Samoin käy jos kirjamarkkinoilla, jos julkaisee kirjan harvemmin kuin kahden, kolmen vuoden välein.) Kirjailijan päiväkirja on muuttunut salaiseksi päiväkirjaksi.
Kahden vuoden tauon jälkeen päivitin Kirjailijan päiväkirjaa vihdoin viimein. Kirjoitin jutun David Foster Wallacen elämäkerrasta, koska Siltala julkaisee hänen Infinite Jest -romaaninsa ensi tai sitä seuraavana vuonna. Infinite Jest on niin tärkeä nykyklassikko, että jaan tämän blogin lukijoille otteita Kirjailijan päiväkirjaan kirjoittamastani jutusta. Sen voi lukea kokonaisuudessaan täältä.
Esikoisromaani
Wallace oli 24-vuotias, kun hänen esikoisromaanina Broom of the System ( Systeemin luuta, ei suomennettu) ilmestyi. Hän oli työstänyt käsikirjoitusta kolme vuotta, ensin Amherstin collegen ja sitten Arizonan yliopiston luovan kirjoittamisen opinto-ohjelmassa. Kirjan julkaisupäivä oli tammikuun 6. päivä vuonna 1987. Arvostelu kirjasta oli ilmestynyt edellisen vuoden puolella, joulukuun 27. päivä New York Timesissa. Neljän palstan juttu kuvan kera, - se jokaisen esikoiskirjailijan unelma! Arvostelija oli New York Timesin pääkriitikko Ms. Michiko Kakutani, joka ei pitänyt postmodernismista. Arvostelu haavoitti Wallacea, hän purskahti itkuun luettuaan sen ja sulkeutui kahdeksi päiväksi huoneeseensa hautomaan juttua. Mutta ei se huono arvostelu ollut. Kriitikko antoi kyllä risuja, mutta kiitteli Wallacen kielellistä lahjakkuutta, mielikuvitusta sekä tarinan kertomisen kykyä ja vertasi kirjaa Thomas Pynchonin esikoisteokseen.
Wallace oli 24-vuotias, kun hänen esikoisromaanina Broom of the System ( Systeemin luuta, ei suomennettu) ilmestyi. Hän oli työstänyt käsikirjoitusta kolme vuotta, ensin Amherstin collegen ja sitten Arizonan yliopiston luovan kirjoittamisen opinto-ohjelmassa. Kirjan julkaisupäivä oli tammikuun 6. päivä vuonna 1987. Arvostelu kirjasta oli ilmestynyt edellisen vuoden puolella, joulukuun 27. päivä New York Timesissa. Neljän palstan juttu kuvan kera, - se jokaisen esikoiskirjailijan unelma! Arvostelija oli New York Timesin pääkriitikko Ms. Michiko Kakutani, joka ei pitänyt postmodernismista. Arvostelu haavoitti Wallacea, hän purskahti itkuun luettuaan sen ja sulkeutui kahdeksi päiväksi huoneeseensa hautomaan juttua. Mutta ei se huono arvostelu ollut. Kriitikko antoi kyllä risuja, mutta kiitteli Wallacen kielellistä lahjakkuutta, mielikuvitusta sekä tarinan kertomisen kykyä ja vertasi kirjaa Thomas Pynchonin esikoisteokseen.
Wallace sai heti alkuun ilmaa siipiensä alle. Hänen kirjastaan otettiin neljäntoistatuhannen (14 000) pokkaripainos, eräs filmiyhtiö osti option kirjaan 10 000 dollarilla ja Wall Street Journal teki Wallacesta profiilijutun, mikä oli merkki kirjan arvostetusta asemasta markkinoilla. Sekä Paris Review ja Playboy ostivat häneltä novellin ja Viking Penguin teki sopimuksen novellikokoelmasta.
Girl with a Curious Hair novellikokoelman (Kummatukkainen tyttö. Suom. Juhani Lindholm. Siltala 2016) ilmestyä kesällä 1988, vedokset olivat jo painettu, kun tuli takapakkia. Joku viestitti Penguiniin, että Wallace on "plagioinnut" David Letterman - televisioshown repliikkejä novellissa "Appearence" (jota ei ole suomennettu). Penguinin lakimiehet pantiin asialle. Wallacen oli selvitettävä heille kappale kappaleelta novelliensa lähteet ja faktat. Mahdoton tehtävä, miten voi muistaa kaksi kolme vuotta sitten kirjoitettujen juttujen lähteitä! Hän myönsi, että oli käyttänyt Appearence -novellissa näyttelijä Susan Saint Jamesin repliikkejä, jotka oli löyttänyt Lettermanin showsta. Hänen kustannustoimittajansa puolusti häntä sanomalla, että se oli vain postmodernistista pilaa, mutta Penguin ei uskaltanut ottaa riskiä ja veti kokoelman pois kustannusohjelmasta.
Julkaisemisen peruuntuminen oli fiasko Wallacelle. Kustantajan lakimiesten kanssa käydystä kamppailusta hän sai sen verran puhtia, että kirjoitti kolmekymmentäsivuisen esseen "Fictional Futures and and the Conspicuously Young", löytyy kokoelmasta Both Flesh and Not).
Esseen kirjoittamisen jälkeen hän vaipui yhä syvenevään depressioon. Hän lopetti masennuslääke Nardilin käytön, jota oli käyttänyt neljä vuotta. Hän uskoi että se lääke, salpasi hänen kirjoituskykynsä. Lokakuussa 1988 hän yritti itsemurhaa yliannostuksella unilääkkeitä ja joutui psykiatriseen sairaalaan, jossa sai sähköhoitoa, ja alkoi toipua.
Wallacen kustannustoimittaja vaihtoi työpaikkaa vuoden 1987 lopussa ja sai siirrettyä Wallacen kustannusoikeudet 25 000 dollarilla Penguinilta uudelle työnantajalleen Nortonin kustantamolle. Girl with a Curious Hair ilmestyi elokuussa 1989. Mediaa kirja ei kiinnostanut, arvosteluja ilmestyi vähän eikä kokoelma ollut esillä kirjakaupoissa, vain harva kauppa oli ottanut sen myyntiin. Wallace oli pettynyt vastaanottoon, kuten useimmat toisen kirjansa kirjoittaneet. Hän kirjoitti ystävälleen, että hänen kirjansa oli kuollut.
Wallacen toisella romaanilla oli pitkä syntyhistoria. Kun eräs kirjallisuuskriitikko kysyi vuonna 2002 häneltä, milloin hän aloittiInfinite Jestin kirjoittamisen, hän sanoi aloittaneensa sen monta kertaa vuosina 86, 88,89, mutta mikään aluista ei toiminut. Ja sitten yhtäkkiä 91-92 kaikki alkoi toimia." Tuttu tilanne useimmille kirjailijoille - monien turhauttavien yritysten jälkeen kirjoitus alkaakin vetää.
Elämäkerturin mukaan Wallace oli aloittanut vuonna 1986 osan, joka käsitteli kanadalaista terroristijärjestöä. Seuraavan vuonna hän kehitteli Yaddossa (amerikkalaisten kirjailijoiden ja taiteilijoiden luovassa residenssissa) rinnan Westward-kertomuksen kanssa Infinite Jestintoista osiota: häiriintynyttä Incandenzan tennisperhettä. Westaward-kertomus vei kuitenkin voiton Incandenzan perheestä ja ilmestyi kahden vuoden kuluttua Wallacen esikoisnovellikokoelmassa Girl with a Curious Hair. (Sitä kertomusta ei ole suomennetussa laitoksessa). Vuonna 1989 Wallace alkoi luonnostella osaa, joka kuvasi Ennet House -nimistä alkoholi- ja huumeaddiktien parantolaa. Sen esikuva oli Granada House, jossa Wallace oli ollut vieroitushoidossa.
Läpimurto tapahtui vuoden 1991 loppupuolella, jolloin hän oivalsi, että hänen sairautensa ei ole henkilökohtainen asia, vaan se on Amerikan yhteiskunnan tila. Hänelle valkeni mitä ja miten hänen on kirjoitettava. Hän sanoutui irti postmodernistisesta ironiasta, joka palveli yksinomaan negatiivisia tarkoituksia. Hänen mukaansa ironialle on käyttöä vain hätätilanteessa - se on ansassa olevan ääni.
Huhtikuussa 1992 hän lähetti agentin kautta kustantajalle 250 sivua tulevaa romaania ja pyysi sopimusta sekä ennakkoa. Kustantaja tarjosi 35 000 dollaria, mutta se oli liian vähän, että hän olisi voinut irroittautua apulaisopettajan työstä. Esikoisnovellikokoelma oli myynyt huonosti eikä konservatiivinen kustantaja uskonut hänen romaanihankkeeseensa. Wallacen agentti löysi pian uuden kustantajan, joka halusi julkaista Infinite Jestin ja tarjosi etumaksuna 80 000 dollaria. Raha ratkaisi. Wallace valitsi Little, Brownin kustantamon.
Kirjoitustyö sujui. Vuoden kuluttua oli valmiina 750 sivua eli kaksi kolmasosaa romaanista. Wallace postitti toukokuussa sivut uudelle kustannustoimittajalleen Michael Pietschille, joka lähetti innostunutta palautetta: "huikean kuohuva kertomus addiktiosta ja paranemisesta, addiktien kulttuurista ja kielestä ja luonteista, salattu maailma joka käy ilmi, kun ihmiset tulevat [puolitien taloon] ja kertovat tarinansa.
Vuosi 1993 oli Wallacelle hyvä vuosi. Infinite Jestista alkoi ilmestyä otteita kirjallisuuslehdissä. Keväällä hän sai työtarjouksen Illinoisin yliopistosta, otti tarjouksen vastaan, muutti Bloomingtoniin ja aloitti luovan kirjoittamisen opettajana syksyllä. Se oli hänen ensimmäinen vakituinen työpaikkansa. Wallace oli 31-vuotias. Opetustyö oli mieluisaa eikä häirinnyt kirjoittamista. Myrskyisä suhde Mary Karriin päättyi. Wallace kirjoitti ystävälleen Jonathan Franzenille: "Ehkä olen synnynnäisesti kykenemätön ylläpitämään läheistä suhdetta tyttöön, mikä merkitsee että olen joko kauhean pinnallinen tai henkisesti sairas tai molempia."
Hän otti naisen tilalle koiranpennun. Kouluttamattomana siitä oli paljon riesaa. Se haukkui ja häiritsi kirjoitustyötä niin että hermot olivat mennä. Dalkey Archive Pressin johtaja John O'Brien, tuttu mies muutamalla suomalaiselle kustantajalle ja kirjailijalle (myös minulle), vieraili hänen luonaan ja koiraongelma ratkesi. O'Brien oli koiraihminen, hänellä oli 13 koiraa. Hän otti Wallacen koiran koulutettavakseen, ja rauha taloon palasi.
Vuoden 1993 lopussa käsikirjoitus oli melkein valmis. Hän kävi kirjeenvaihtoa kustannustoimittajansa kanssa ja teki korjauksia tämän ehdotusten mukaan. Käsikirjoituksen luovutuspäiväksi sovittiin huhtikuun 15. päivä 1994. Deadline meni ohitse. Kesäkuussa Wallace lähetti käsikirjoituksen kustantajalle. Käsikirjoitus oli kasvanut 12 000 sivuiseksi.
Kului kuukausia, Wallace odotti palautetta. Sillä aikaa kustannustoimittaja Pietsch luki käsikirjoitusta ja pohti mitä sille voisi tehdä. Rakenne oli hajanainen, loppu oli huono ja käsikirjoitus oli aivan liian pitkä. Siitä tulisi niin kallis kirja, että kukaan ei ostaisi sitä. Lokakuussa kustannustoimittaja kirjoitti ahdistuneelle kirjailijalle, että hän rakastaa tätä monsteria, mutta käsikirjoitusta on lyhennettävä huomattavasti. Joulukuun lopussa hän lähetti käsikirjoituksen korjaus- ja lyhennysehdotuksineen Wallacelle. Helmikuussa 1995 Wallace palautti korjatun käsikirjoituksen kustantajalle. Pietsch editoi ja huhtikuussa käsikirjoitus palasi jälleen Wallacen työpöydälle Hän kirjoitti kustannustoimittajalleen, että hänestä "on epämukavaa tehdä leikkauksia kaupallisista syistä - se tuntuu lutkamaiselta..."
Käsikirjoitus kulki edestakaisin kirjailijan ja kustannustoimittajan välillä lähes koko vuoden. Lokakuussa tulivat kirjan ensimmäiset vedokset ja Wallace kirjoitti elävänsä korjauslukuhelvetin 8. piirissä. Joulukuussa hän kirjoitti löytäneensä 47 000 painovirhettä sidotusta vedoksesta. Hän antoi vedoksen sisarelleen luettavaksi. Sisar kysyi: "Onko tämä ainoa tapa käsitellä vihaa äitiä kohtaan." Wallace lähetti kopion äidilleen, mutta äiti ei vastannut.
Kustantaja lanseerasi Infinite Jestiä tulevan vuoden suurimpana kirjallisena tapahtuna ja lähetti 4000 postikorttia lehdille, arvostelijoille, tuottajille ja kirjakauppojen omistajille. Kirjan markkinointi oli Wallacelle liikaa " the fucking, fucking nightmare" ( vitun, vitun painajaisuni), kuten hän kirjoitti ja pyysi kustantajaa lopettamaan mainoskamppanjan. Ilmestymispäivä lähestyi ja Wallace tunsi, ettei hän eikä kirja ollut valmis siihen.
Infinite Jest ilmestyi helmikuussa 1996 lähes neljä vuotta sen jälkeen kun Wallace oli tehnyt kirjasta kustannussopimuksen Little, Brown and Companyn kanssa.
Lopullisessa teoksessa oli 1079 sivua. Kirjan kovakantisesta laitoksesta otettiin vuoden aikana kuusi painosta ja kirjaa myytiin 45 000 kappaletta. Kustantajan mainoskamppanja oli kannattanut. Kirjasta tuli ilmiö. Arvostelut olivat yleensä myönteisiä, vaikkakin hieman ambivalentteja. Yhdestä kirja oli "haastava ja provokatiivinen," toisesta "röyhkeästi hauska ja aidosti liikuttava," kolmannesta " kolossaalisen häiritsevä ja mahtavan hyvä, neljännestä Wallace oli "sukupolvensa hauskin kirjailija." Kaikki pitivät kirjaa merkittävänä teoksena lukuunottamatta New York Timesin Michiko Kakutania, jonka mielestä "kirja on kirjoitettu ja editoitu( tai ei editoitu) sillä periaatteella, että mitä isompi, sitä parempi."
Kuuluisuuden kirous
Infinite Jest oli suuri menestys. Valtamedia kiinnostui Wallacesta, mitä ei ollut tapahtunut ennen. Lehdet tekivät juttuja hänestä ja hän esiintyi televisiossa. Hänestä tuli kuuluisuus ( jokaisen kirjailijan toive). Mutta hän oli liian introvertti ja depressiivinen viihtyäkseen siinä roolissa. Häntä hämmensi, kun ihmiset tulivat kertomaan hänelle, että he rakastivat hänen kirjaansa. Hän ei tiennyt, olivatko he edes lukeneet kirjaa, vai rakastivatko he vain hänen mainettaan. Hän ei luottanut heihin.
Hän kiersi kaksi kuukautta pitkin Yhdysvaltoja markkinoimassa kirjaa. Satoja ihmisiä jonotti hänen lukutilaisuuksiinsa kirjakaupoissa ja kirjastoissa. Hän oli kuin rocktähti, myös ulkonäöltään. Naiset ja tytöt (jopa alaikäiset) halusivat tulla hänen hyväksikäyttämäkseen. Hän käytti tilaisuutta hyväkseen ja ihmetteli sitten Jonathan Franzenille, oliko hänen ainoa tarkoituksensa maan päällä panna peniksensä niin moneen vaginaan kuin mahdollista. Hänellä oli ollut paljon naissuhteita college-vuosista lähtien, mutta kuuluisuus lisäsi hänen promiskuiteettiaan huomattavasti. Hänestä tuli omien sanojensa mukaan sarja-Romeo. Se huolestutti häntä.
Kustantamo takoi, kun rauta oli kuuma. Seuraavana vuonna ilmestyi Wallacen lehtiartikkeleista koottu A Supposedly Fun I'll Never Do Again ( suomeksi: Hauskaa mutta ei koskaan enää. Suom. Juhani Lindholm, Siltala 2012.) Esseekokoelma oli menestys, arvostelijat ylistivät ja se nousi bestseller-listojen kärkeen. Esseet olivat helppolukuisempia kuin Wallacen romaanit. Kokoelmaa myytiin 15 000 kovakantista kappaletta ensimmäisenä vuonna.
Kahden vuoden kuluttua toukokuussa 1999 ilmestyi Wallacen toinen novellikokoelma Brief Interviews With Hideous Men ( Vastenmielisten tyyppien lyhyitä haastatteluja, suom. Juhani Lindholm, Siltala 2014). Wallace kuvasi Vastenmielisissä tyypeissä omia vastenmielisiä piirteitään niin itseironisen terävästi ja hauskasti, että minä naurahtelin monin paikoin mielihyvästä. Tyypit olivat etupäässä ällöttävän itsekeskeisiä, tunneköyhiä, itseriittoisia ja narsistisia naistenviettelijöitä, jotka rehvastelivat seksikokemuksillaan - niitähän Wallacelle oli kertynyt paljon kuuluisaksi tulonsa jälkeen. Ajattelin, että jos nainen kuvaisi miehiä samalla tavalla, niin hänet vaiennettaisiin julkisella lynkkauksella.
Kokoelmaa myytiin hyvin ja kriitikot kehuivat novelleja. Paitsi Michoko Kakutani, joka teilasi taas Wallacen teoksen. Hänestä se oli tylsä kuin jonkin feministin kirjoittama kirja. Kakutani pysyi johdonmukaisena loppuun asti. Viiden vuoden kuluttua hän haukkui myös Wallacen viimeiseksi jääneen novellikokoelman Oblivionin, joka ilmestyi vuonna 2004. Wallace oli outo lintu hänelle. Hänen mielikirjailijoitaan olivat Toni Morrison, Donna Tart ja Don DeLillo. Johtavana kriitikkona hän ilmeisesti halusi tai katsoi velvollisuudekseen arvostella kaikkien merkittävien amerikkalaiskirjailijoiden teokset, olivat kirjailijat hänelle mieleen tai eivät.
Lisää Wallacesta ja Vastenmielisistä tyypeistä jutussaToksinen maskuliinisuus.
Infinite Jest oli suuri menestys. Valtamedia kiinnostui Wallacesta, mitä ei ollut tapahtunut ennen. Lehdet tekivät juttuja hänestä ja hän esiintyi televisiossa. Hänestä tuli kuuluisuus ( jokaisen kirjailijan toive). Mutta hän oli liian introvertti ja depressiivinen viihtyäkseen siinä roolissa. Häntä hämmensi, kun ihmiset tulivat kertomaan hänelle, että he rakastivat hänen kirjaansa. Hän ei tiennyt, olivatko he edes lukeneet kirjaa, vai rakastivatko he vain hänen mainettaan. Hän ei luottanut heihin.
Hän kiersi kaksi kuukautta pitkin Yhdysvaltoja markkinoimassa kirjaa. Satoja ihmisiä jonotti hänen lukutilaisuuksiinsa kirjakaupoissa ja kirjastoissa. Hän oli kuin rocktähti, myös ulkonäöltään. Naiset ja tytöt (jopa alaikäiset) halusivat tulla hänen hyväksikäyttämäkseen. Hän käytti tilaisuutta hyväkseen ja ihmetteli sitten Jonathan Franzenille, oliko hänen ainoa tarkoituksensa maan päällä panna peniksensä niin moneen vaginaan kuin mahdollista. Hänellä oli ollut paljon naissuhteita college-vuosista lähtien, mutta kuuluisuus lisäsi hänen promiskuiteettiaan huomattavasti. Hänestä tuli omien sanojensa mukaan sarja-Romeo. Se huolestutti häntä.
Kustantamo takoi, kun rauta oli kuuma. Seuraavana vuonna ilmestyi Wallacen lehtiartikkeleista koottu A Supposedly Fun I'll Never Do Again ( suomeksi: Hauskaa mutta ei koskaan enää. Suom. Juhani Lindholm, Siltala 2012.) Esseekokoelma oli menestys, arvostelijat ylistivät ja se nousi bestseller-listojen kärkeen. Esseet olivat helppolukuisempia kuin Wallacen romaanit. Kokoelmaa myytiin 15 000 kovakantista kappaletta ensimmäisenä vuonna.
Kahden vuoden kuluttua toukokuussa 1999 ilmestyi Wallacen toinen novellikokoelma Brief Interviews With Hideous Men ( Vastenmielisten tyyppien lyhyitä haastatteluja, suom. Juhani Lindholm, Siltala 2014). Wallace kuvasi Vastenmielisissä tyypeissä omia vastenmielisiä piirteitään niin itseironisen terävästi ja hauskasti, että minä naurahtelin monin paikoin mielihyvästä. Tyypit olivat etupäässä ällöttävän itsekeskeisiä, tunneköyhiä, itseriittoisia ja narsistisia naistenviettelijöitä, jotka rehvastelivat seksikokemuksillaan - niitähän Wallacelle oli kertynyt paljon kuuluisaksi tulonsa jälkeen. Ajattelin, että jos nainen kuvaisi miehiä samalla tavalla, niin hänet vaiennettaisiin julkisella lynkkauksella.
Kokoelmaa myytiin hyvin ja kriitikot kehuivat novelleja. Paitsi Michoko Kakutani, joka teilasi taas Wallacen teoksen. Hänestä se oli tylsä kuin jonkin feministin kirjoittama kirja. Kakutani pysyi johdonmukaisena loppuun asti. Viiden vuoden kuluttua hän haukkui myös Wallacen viimeiseksi jääneen novellikokoelman Oblivionin, joka ilmestyi vuonna 2004. Wallace oli outo lintu hänelle. Hänen mielikirjailijoitaan olivat Toni Morrison, Donna Tart ja Don DeLillo. Johtavana kriitikkona hän ilmeisesti halusi tai katsoi velvollisuudekseen arvostella kaikkien merkittävien amerikkalaiskirjailijoiden teokset, olivat kirjailijat hänelle mieleen tai eivät.
Lisää Wallacesta ja Vastenmielisistä tyypeistä jutussaToksinen maskuliinisuus.
2 kommenttia:
Hei Anita,
voisitko ottaa minuun yhteyttä?
Puh. 050-4078735
Hei Päivi,
Mistä mahtaa olla kysymys? Liittyykö se jotenkin tähän blogijuttuun Wallacesta? Minä olen Facebookissa, voisitko ottaa yhteyttä yksityisviestillä FB:n kautta. Minäkin voisin ottaa yhteyttä FB:n kautta, mutta siellä on kaksi Päivi Korkea-ahoa enkä tiedä kumpi olet.
Terv. Anita
Lähetä kommentti