Traumaattinen palautus

Arkistolaitoksen kuva  palautetusta inkeriläisnaisesta.  Hymy  näyttää pakotetulta.  En ihmettele,  varsinkin kun  taustalla on  Stalinin kuva ja ympärillä sotilaita  eikä  takasin kotiin ollut pääsyä. 

Viime päivinä viranomaisten toimet turvapaikanhakijoiden (mm. kahden lapsiperheen) karkottamiseksi Suomesta ovat  palauttaneet  mieleeni inkeriläisten palautukset sodan  jälkeen  Neuvostoliittoon.  Heidät höynäytettiin lähtemään lupaamalla, että he pääsevät takaisin kotiseudulleen.  Viranomaiset toimivat  yhdessä  valvontakomission ja   Valpon ( Valtiollisen poliisin) kanssa.  He antoivat valvontakomissiolle inkeriläisten nimilistan, jossa  oli yli  60 000 nimeä.

 Sodan  aikana    inkeriläisiä oli  tullut  Suomeen  kaiken kaikkiaan 63 032, joista  yli 15-vuotiaita miehiä oli 13 226, naisia  28 411 ja alle  15-vuotioita lapsia 21 385.  Tiedot isäni pikkuserkun sosiaalineuvos Eero Pitkäsen kirjasta Paimenpoika Inkeristä.  Hän toimi sodan aikana apulaispäällikkönä Hangon vastaanottoleirillä. (Vertailun vuoksi vuonna 2015 Suomeen tuli turvapaikanhakijoita 32 477). Viranomaiset tulkitsivat, että inkeriläiset ovat tulleet Suomeen vapaaehtoisina.   Vapaaehtoisuuden kanssa oli vähän niin ja näin.  Saksalaiset pakottivat heidät lähtemään  miehittämiltään alueilta  Länsi-Inkeristä ja Virosta.

 Sodan jälkeen   noin 55 000  inkeriläistä palautettiin Neuvostoliittoon, osa  lähti siinä hyvässä uskossa, että he pääsevät takaisin koteihinsa, osa  pakotettiin  lähtemään.  Viranomaiset toimivat tehokkaasti, he tiesivät, etteivät inkeriläiset pääse  takaisin kotiseudulleen, ja  ettei Neuvostoliitto ole turvallinen   valtio inkeriläisille, mutta heistä  oli päästävä nopeasti eroon. ”Suomi ei ollut valmis vastaanottamaan tällaista ansanpaljoutta,” kuten Eero Pitkänen toteaa.  Yleinen mielipide oli inkeriläisiä vastaan, he olivat ”ryssiä,”  he  eivät kuuluneet  tähän  maahan, heistä  oli pelkkää vaivaa ja vastusta: ”Kuka teitä täällä rupeaa elättämään, pelkkiä naisia ja repaleisia lapsia”, kuten eräs tullimies totesi inkeriläisille. ( Pitkänen s. 446).  Suomalaisilla  oli siihen aikaan tarpeeksi ongelmia   kotinsa ja maansa  menettäneiden karjalaisten asuttamisessa.

Miksi  nykyiset pakkopalautukset   koskettavat minua?

 Minun lapsuudentraumani oli inkeriläisen orpotytön katoaminen.   Saksalaiset lähettivät hänet Suomeen muiden inkeriläisten joukossa. Isäni otti hänet kasvattilapseksi.  Minä olin niin pieni, että minulla ei ole hänestä  selvää muistikuvaa, mutta muistan, että  kyselin   lapsena  vanhemmiltani, missä Niina on?  Ja vastaus oli aina: hänet on luovutettu Neuvostoliittoon.  En voinut käsittää, miksi hänet oli luovutettu, sellainen asia menee lapsen ymmärryskyvyn yli, siksi kysyin yhä uudestaan missä Niina on.  Jossain vaiheessa minulle valkeni, että hänet luovutettiin siksi, että hän oli inkeriläinen.   Aloin pelätä, että isäkin luovutetaan, koska hän on inkeriläinen, ja myös minut luovutetaan, koska olen puoleksi inkeriläinen.  Inkeriläisyydestä tuli minun kohtalonkysymykseni. Ehkä fobiani ja vieraudentunteeni ovat peräisin tuosta lapsuudentraumasta. En tiedä, mutta sen kanssa olen joutunut elämäni elämään. Parin viime vuoden aikana vieraudentunteeni tässä perussuomalaisessa  Suomessa on  vain  voimistunut.

Tähän lopetan  tilityksen ja palaan romaanin kirjoitushommiin. Blogi jatkuu, kunhan olen saanut kirjan valmiiksi. 

Blogi lomalla

Kerrottuja tulppaaneja  viljelypalstan reunalla,  alkoivat kukkia tänä vuonna vasta toukokuun lopulla.

En  ole aikoihin  ehtinyt  päivittää  blogia.  Syy: ryhdyin kirjoittamaan uutta  kirjaa huhtikuussa. Unennäkijän muistelmien jälkeen vannoin, että en  kirjoita enää  ikinä  kirjoja,   rupean  lukemaan  kirjoja ja kirjoittamaan niistä  täällä.  Mutta kuinkas  kävikään!  Kului kolmatta vuotta,  kirjoitussyyhy alkoi vaivata. Päätin  tehdä pienen kirjan, koska  Unennäkijä  oli  ollut  uuvuttava  urakka.  Liian paksukin siitä tuli.  Niin siinä käy kun yrittää sulloa koko elämän yksien kansien väliin.

Kun kirjoitan kirjaa, en  pysty  lukemaan  muiden kirjoja, on mahdotonta päästä  toisenlaiseen  sanamaailmaan sisään,  siksi minulla ei ole mitään  sanottavaa Sanat –blogissa. Tekeillä oleva kirja pitää otteessaan kuin mustasukkainen rakastaja.  Jos jossain välissä pääsen livahtamaan sen otteesta hetkesi, niin  yritän kirjoittaa lyhyen päivityksen  laiminlyömääni  Kirjailijan päiväkirjaan.   Palaan tähän blogiin  sitten kun  kirjasta alkaa tulla valmista. En osaa ennustaa  kuinka kauan  siihen menee.   Pienikin kirja vaatii aikaa syntyäkseen - joskus enemmän, joskus vähemmän kuin yhdeksän kuukautta.

Hyvää  kesää  kaikille lukijoille! 

Mtsenskin kihlakunnan Lady Macbeth

Ruutukaappaus   Dmitri     Šostakovitšin  Mtsenskin  kihlakunnan Lady Macbeth  –oopperasta, joka esitettiin suorana lähetyksenä  Yle  Areenalla 24.2.2017.  Esityksen  voi katsoa Areenalta   heinäkuun 2017 loppupuolelle asti.  http://areena.yle.fi/1-4010537?autoplay=true   

Kuvassa  Katerina (Svetlana  Sozdateleva)  kaipaa  rakkautta,    eikä   kulu aikaakaan, kun  paikalle  ilmestyy   naistenkaataja Sergei  (Alexey Kosaver),  joka  rakastelee Katerinan kanssa  turskaläjän  päällä.  Melkoisen  epäromanttinen paikka!    Mutta ei  se  mikään romanttinen ooppera olekaan , vaan  ” tragedia-satiiri” Šostakovitšin mukaan     Ohjaaja Ole  Anders Tandberg  ja lavastaja  Erlend  Birkeland ovat  korostaneet   oopperan    groteskeja   piirteitä, siksi turskat.     

 Libretosta   poiketen  tapahtumapaikkana   on  kalastajakylä  Lofooteilla.   Libretto,  jonka    Šostakovitš kirjoitti yhdessä Alexander Preisin kanssa,   perustuu   Nikolai  Leskovin kertomukseen.  Tragedian näyttämönä  oli  Tuskarin kaupunki  Kurskin kuvernementissa.  Katerina  oli varakkaan  viljakauppiaan nuori vaimo, joka  oli   tikahtua ikävään: …kun hän heräsi oli jälleen  edessä sama venäläinen ikävä, kauppiaskodin ikävä, josta  vapautuakseen ihminen  ilolla hirttäytyykin, niin kuin on tapana sanoa. ( suom. Juhani Konkka, 1962)

Vertailun  vuoksi   netistä  voi  katsoa  hollantilaisen  version  Mtsenskin Lady Macbethista.

http://www.theoperaplatform.eu/en/opera/shostakovich-lady-macbeth-mtsensk  Minusta alkukantainen kalastajakylä  sopii paremmin groteskien tapahtumien  näyttämöksi. Hollantilaisversiossa Katerina ikävystyy modernissa lasitalossa.   Hänen miehensä on  ehkä kenkäkauppias, ainakin  hänellä on kenkiä kuin  Romanian entisen  diktaattorin  Ceaușescun Elena-vaimolla. 

Šostakovitš  naisasiamiehenä

 Ohoh,  Šostakovitšhan  on feministi!  tuli mieleeni, kun  Katerina    seisoo  kalastajatalon portailla   ja julistaa joukkoraiskaajien joukolle: ”Luuletteko te,  että naiset ovat  vain teidän huvianne varten. Ettekö ole kuulleet naisista , jotka elättävät perheensä, naisista   jotka ovat   taistelleet vihollista vastaan,    naisista  jotka  ovat antaneet  hengen miehensä puolesta. Mutta se ei merkitse teille mitään.  Te ette tiedä mihin nainen pystyy.”

Libretto heijastelee kaksikymmentäluvun  edistyksellisiä  arvoja:   naisten tasa-arvoa       sekä taistelua lukutaidottomuutta  ja  uskonnon valtaaa vastaan.  Katerina  on sorrettu  lukutaidoton nainen,  ja  miehet  ovat hirviöitä, pappikin kourii   häissä  Katerinaa helmojen alta. Musiikissa  soi  aikakauden  avantgardismi  ja seksuaalinen    vapautuminen. 

Šostakovitš kasvoi   säveltäjäksi  tuon   Neuvostoliiton taiteen ja kirjallisuuden  kultakautena. Hän oli vain   26-vuotias, kun  hän  sävelsi  Mtsenskin Lady Macbethin. Nuoren  miehen  tunteiden     raju voima kuuluu  sävellyksessä.  

Oopperan   kantaesitys oli vuonna 1934  ja   suosio  oli valtava. Kahden vuoden aikana sitä  esitettiin noin   400 kertaa, kunnes   Stalin eräänä  tammikuun iltana  vuonna 1936 näki  oopperan ja  ”pöyristyi  oopperan modernistisesta sävelkielestä ja  seksuaalisesti värittyneistä kohtauksista” Wikipedian mukaan.  Kaksi päivää  Stalinin oopperavierailun  jälkeen Pravdassa ilmestyi nimetön  kritiikki ”Sekasotkua  musiikin  sijasta”, jota  arveltiin    Stalinin kirjoittamaksi, ja  ooppera katosi ohjelmistosta  saman tien. Myöhempi tutkimus on  osoittanut , että kirjoittaja   ei ollut Stalin.

Minun  ymmärrykseni mukaan    kolmekymmentäluvun  kulttuuripolitiikka  aiheutti Šostakovitšin  oopperan nuijimisen maanrakoon, ei niinkään Stalinin ”pöyristys.”   Kaksikymmentäluvun avantgardistit oli vaiennettu  pikkuporvarillisina formalisteina,   tilaa oli vain  niille  taiteilijoille , jotka  toteuttivat  töissään sosialistista realismia.  30-luvun loppupuolen suurissa puhdistuksissa taiteen ja kirjallisuuden  modernistit raivattiin lopullisesti pois tieltä,  kuka  telottiin, kuka  suljettiin keskitysleiriin, kuka  karkotettiin Siperiaan.   Oli ihme, että  Šostakovitš, Bulgakov,  Pasternak ja Ahmatova säilyttivät henkensä.  Šostakovitš kertoo Solomon Volkovin kokoamissa muistelmissa, että ”nimettömiä kirjeitä tuli ryöppyämällä: kauan et, kansanvihollinen, enää tallustele Neuvostoliiton maaperällä. Kohta leikataan näes aasinkorvasi irti. Ja saman tien myös pää.”

Millainen nainen Katerina  oikeastaan oli?

 Luin   Leskovin  kertomuksen  kuusikymmentäluvun  alussa, jolloin se ilmestyi ensi kertaa suomeksi,  ja mieleeni jäi vain se, että Katerina oli paha nainen.  Oopperan  jälkeen luin Leskovin  kertomuksen uudelleen   Hämmentävää, että   oopperan Katerina olikin  traaginen    rakkauden  uhri .   Šostakovitšin sympatiat  olivat selvästi hänen puolellaan. Tosin  Katerina tappoi sekä  appensa, aviomiehensä    että   rangaistusvanki  Sonetkan  ja itsensä   matkalla Siperian karkotukseen.   Olisi  mieluummin tappanut  petollisen  Sergein!

 Leskovin   kertomuksen  Katerina  ei   ollut lukutaidoton, hänellä ei vain  ollut lukuhaluja, eikä  kauppiaskodissa ollutkaan  kuin yksi kirja: Kiovan  pyhimysten elämäkerrasto.  Sorrettu nainen hän kyllä oli, tyrannimainen appi  alisti hänet valtansa alle ,   eikä vanhasta  aviomiehestä ollut  tukea  ja turvaa, ei  mitään iloa,  hän ei pystynyt edes panemaan  lasta alulle. 

 Katerina oli 23-vuotias,   iässä   jossa  fyysinen lapsenkaipuu  on väkevä. Taloon  palkattiin  komea  nuori  kauppa-apulainen  Sergei, ja   Katerinan   halu  mieheen syttyi.    Mutta   appiukko  oli suhteen tiellä, joten  Katerina  myrkyttää hänet.  Ja niin   Sergein ja  Katerinan välillä   ”alkoi  rakkaudentäyteinen elämä”,  jota  kylläkin  varjosti  appiukon haamu  kauhean kissan hahmossa.    Kun aviomies palasi   työmatkalla,     Sergei  ja  Katerina  raivaavat hänet  yksissä tuumin  tieltä pois ja rakkaudentäyteinen elämä jatkuu.  Sergei puhuu avioliitosta, hän   on kiipeämässä reittä pitkin kauppiassäätyyn, se kelmi! Rakkaudesta ei alunperinkään ollut   hänen kohdallaan ollut kysymys, mutta Katerina  oli intohimossaan umpisokea.

Katerina   tuli raskaaksi , mutta häitä ei tullut    niin kuin  oopperassa.  Sillä  ” sitten – hupsis, kohtasi arvaamaton yllätys,”  kuten Leskov   asian ilmaisee.   Taloon   saapui  vanha muori  pienen pojan kanssa.   Muori oli edesmenneen  appiukon sisar  ja poika  oli alaikäinen sukulainen ja kauppaliikkeen osaperillinen.  Sergei tajusi heti,  että siinä meni  hänen  mahdollisuutensa  päästä kauppiaaksi.   Hän  rupesi ”laulamaan virttä että tuon  Fedja Ljaminin [sukulaispojan] takia hänestä on tullut kaikkein  onnettomin ihminen, eikä hänellä ole mahdollisuutta nostaa häntä, Katerina Lvovnaa, koko muun kauppiaskunnan yläpuolelle.”  Sillä tavoin Sergei manipuloi Katerinan tappamaan sukulaispojan. Hän piteli poikaa jaloista, kun  Katerina  tukahdutti pojan tyynyllä. 

Lapsenmurhaa  ei  oopperassa  nähdä.   Šostakovitš  loivensi   Katerinan synkkää   tarinaa, joka Leskovin mukaan perustui hänen  lapsuudenmuistoonsa: Kerran eräälle naapurillemme,  seitsemänkymmentävuotiaalle ukolle, joka meni  kesäpäivänä levolle herukkapensaan  varjoon, kostonhimoinen miniä kaatoi korvaan kiehuvaa kirjelakkaa…

  

 Kuvassa Galina Višnevskaja elokuvassa Katerina Izmailova.   Kuusikymmentäluvulla  Šostakovitš   teki uuden version Mtsenkin Lady Macbethista.  Se oli paljon kesympi  versio kuin hänen nuoruudenteoksensa. Elokuvan voi katsoa Youtubesta  https://www.youtube.com/watch?v=lVbbRQgQalI

Lisäys 3.3. 2017

Mitä  Šostakovitš ajatteli Leskovin  Lady  Macbethista ja  rakkaudesta, Katerinasta  ja Sergeistä 

”Minä kuvasin Lady  Macbethissa hiljaista venäläistä perhettä. Perheen jäsenet lyövät ja myrkyttävät toisiaan. Kun katsoo ympärilleen, havaitsee,  etten liioitellut mitään. Sellainen vaatimaton  tarina suoraan luonnosta”,  Šostakovitš  sanoo Solomon Volkoville. (Dmitri Šostakovitšin muistelmat. Koonnut Solomon Volkov. Suomentanut Seppo  Heikinheimo, Otava  1980.    Seuraavat sitaatit ovat kaikki samasta kirjasta)

Šostakovitšin mukaan Leskovin kertomus  Lady Macbethista  ”hämmästyttää lukijaansa  epätavallisella  kirkkaudellaan ja rikkaudellaan. Ksymyksessä on mitä todellisin ja traagisin kuvaus lahjakkaan, viisaan ja  etevän naisen kohtalosta, joka tuhoutuu vallankumousta edeltäneen Venäjän painajamaissa olosuhteissa […]  Se on uskomattoman  voimakas kuvaus eräästä  esivallankumouksellisen Venäjän kaikkein synkimmästä ajasta. Säveltäjälle Lady Macbeth on kirjaimellisesti ottaen  aarre. Terävä henkiöiden luonnehdinta, romanttiset konfliktit – kaikki tämä innosti minua suuresti.”

Šostakovitš jatkaa: ”Jekaterina [ so. Katerina] Lvovna  on ylevä ja valoisa henkilö.” ( Hm, en ole samaa mieltä)  ”Hänen elämänsä on synkkää ja ikävää.” (Olen samaa mieltä).  ”Mutta sitten hänen elämäänsä ilmestyy rakkaus, voimakas veren veto. Ja käy ilmi, että tämä intohimo tekee rikoksen  kannattavaksi. Kaikki on samantekevää; millään muunlaisella elämällä ei ole mitään merkitystä […] Se joka  osaa rakastaa, omistaa samanlaisen lahjan kuin se joka osaa rakentajaa laivoja ja kirjoittaa romaaneja. Tässä suhteessa  Jekaterina Lvovna on nero. Hän on nerokas intohimossaan: rakkauden vuoksi hän on valmis mihin tahansa, myös murhaan.” ( Minä en ole  yhtä vakuuttunut  Katerinan neroudesta). 

Šostakovitš kertoo että hänen suhteensa  Lady Macbethin Sergeihin on  jolloin  tavoin monimutkainen: ” Hän tietenkin roisto. Mutta Sergei on myös komea mies. Ja ennen kaikkea naisten mielestä lumoava.  Samanaikaisesti  kun Jekaterina Lvovnan mies on pelkkä epäsikiö.” […]  ”Ja niinpä annoin Sergeille muutamia erään läheisen tuttavani ominaisuuksia. Hän ei tietenkään ole mikään Sergei, vaan erinomaisen intelligentti henkilö. Mutta  naisten suhteen häntä ei pidättele mikään, Tässä suhteessa ystäväni oli erinomaisen tarmokas. Hän puhui paljon ja kauniisti, ja naiset sulivat […] Kun  Sergei viettelee Jekaterina  Lvovnan, hänen äänenpainonsa ovat minun ystäväni. Mutta se on tehty niin, ettei hän huomannut mitään, vaikka olikin mitä herkkäkorvaisin muusikko."

Šostakovitš on sitä mieltä, että ”on erittäin tärkeää käyttää juonessa todellisia tapahtumia ja todellisia ihmisiä.”  ( Tästä olen samaa mieltä) ”Ja kun teimme Saša Preisin kanssa Lady Macbethin libreton ensimmäisiä luonnoksia, kirjoitimme kaikenlaista hölynpölyä tuttavapiirimme henkilöistä. Se oli erittäin hupaisaa. Ja auttoi suuresti  työtämme, kuten  sitten kävi ilmi."