Fiktion voimaa: Mihail Šiškinin Neidonhius

Mihail Šiškin  syntyi  vuonna  1961  Moskovassa.   Hän opiskeli    Moskovan valtiollisessa   pedagogisessa  instituutissa englantia ja   saksaa. Loppututkinnon jälkeen hän työskenteli   kadunlakaisijana, tietyöläisenä, opettajana,  toimittajana ja kääntäjänä.       Esikoisromaani  Всех ожидает одна ночь   (One Night Befalls Us All ,ei suomennettu) ilmestyi vuonna 1993.    Hän   muutti    vuonna 1995 Sveitsiin , jossa on  työskennellyt     pakolaisten vastaanottokeskuksen  tulkkina.   Syy maastamuuttoon  ei ollut poliittinen, kuten hän sanoo, vaan  avioliitto. Hän oli mennyt naimisiin  sveitsiläisen kääntäjänsä kanssa.   Hän on asunut  Sveitsissä  20 vuotta, mutta   ei ole vaihtanut kieltään eikä  luopunut   Venäjän kansalaisuudesta.  Hän  on  julkaissut  neljä romaania  ja lyhytproosaa.

Neidonhius ilmestyi  venäjäksi  vuonna  2005  ja  on saanut  kolme merkittävää kirjallisuuspalkintoa.    Se ei ole  helppo eikä  nopealukuinen kirja  ( sivuja   hakemistoineen 568). Se  on  sanasinfonia, niin   rikas teemoiltaan ja  tekstuuriltaan, että   se ei hahmotu  yhdellä  lukemisella .    Iloitsen, että    sellainen kirja  on ilmestynyt, käännetty ja  jopa  julkaistu   suomeksi. Se on harvinaista herkkua.  Kaikki  kiitos ja kunnia  WSOY:lle  ja   Vappu Orloville, joka on   kääntänyt  kirjan    nautinnolliselle  suomenkielelle. 

Neidonhiussaniainen työpöydällä

 Mihail  Šiškin vertaa   kirjallisuutta  verenkiertoon.     ” Lukijalla  ja kirjailijalla   pitää olla  sama veriryhmä, muuten  lukeminen on vaarallista    -  lukija  saa  vieraita sanoja verenkiertoonsa.   Minun kirjailijani  pelastivat  minut, kirjaimellisesti.  Ja ne  joita  en  pitänyt  ominani,   viralliset neuvostokirjailijat, joita  oli pakko lukea koulussa, myrkyttivät minut,”  hän     sanoo.   

  Hänen opettajiaan ovat olleet Ivan Bunin, joka  opetti  kompromissittomuutta  ja   uskoa  itseen ja     Tšehov, joka opetti     inhimillisyyttä.   Tolstoilta  hän oppi, että ei  kannata pelätä  naiiviutta,  ja  Ivan  Gontšarov paljasti hänelle  Oblomovissa   venäläisen   sielun rakenteen  Mutta kirjailijoista  läheisin hänelle   oli ja on edelleen  Nikolai  Gogol, joka   elää hänen  romaaniensa  sivuilla.   Neidonhius- romaanissa  hän   näkee Gogolin   Nenän   Colosseumin yläpuolella ,  Päällystakin  Akaki Akakijevitškin     vilahtaa   Rooman kaduilla.

 Minulla   taitaa olla sama  kirjallinen  veriryhmä  kuin  Šiškinillä.  Nuoruusvuosina   ahmin venäläisiä klassikoista.  Oblomovista olin  niin innoissani, että  tein  kirjasta  esitelmän   lukioluokilla.  Aivan yhtä innoissani  olen  nyt  Neidonhiuksesta.  Se kirja  on  palauttanut    uskoni  fiktion voimaan.   Olin pitkään ollut  samaa mieltä, kuin Karl Ove  Knausgård, ettei kertomuksella ole  enää mitään arvoa, koska elämämme on  totaalisesti fiktion ja kertomusten  miehittämiä.( Kts. Sanat 2012/12)

 Pääosassa tarinat

Nimettömät  turvapaikanhakijat    kertovat  sveitsiläisessä pakolaiskeskuksessa   elämäntarinoitaan.”Kauheita tarinoita. ”Muunlaisia  ei täällä kerrotakaan,”  nimetön  tulkki kirjoittaa pojalleen. Hän tulkkaa   hakijoiden tarinoita  kuulustelijalle,  joka tekee muistiinpanoja.  Kuulustelijan nimi on Peter Fischer,  Pietari Kalastaja.  Hän  on  Sveitsiksi  kutsutun paratiisin portinvartija,  kohtaloiden ratkaisija. Hän on kuullut  samat tarinat   satoja kertoja,  hän ei usko   mitään  eikä  päästä ketään paratiisiin. Eräälle turvapaikanhakijalle hän sanoo:

 ”Tarina  on käsi te olette lapanen. Tarinat vaihtavat  teitä kuin lapasia. Koettakaa tajuta: tarinat ovat eläviä olentoja.”

    Turvapaikanhakija vastaa:

   ”Puhujat saattavat  olla  fiktiiviä, mutta puhuttu on todellista. Totuus  on  vain siellä  missä se salataan.”

 Tärkeintä  on  tarina, ihmiset ovat sivuseikka. Tarinat  vaeltavat  ajasta, paikasta  ja henkilöstä toiseen,  myyteistä,  antiikin tarinoista ja  historiasta   takaisin  nykyhetkeen.  Kaikki  mikä  on kerran  tapahtunut,   tapahtuu   samankaltaisena yhä uudelleen, ikään kuin  ihmiskunnan kollektiivinen   piilotajunta  ei  ikinä  oppisi  mitään uutta.

Pääteema on Sana.  Muuan turvapaikanhakija  sanoo Pietarille, että vankileirillä  ruokaakin tärkeämpää  oli  Sana. Se oli kaikkein tärkein.    Hän  sanoo etsivänsä   turvapaikkaa nääntyneelle, haavoille isketylle sielulleen ja kertoo  münchausmaisen   tarinan tapahtumista , jotka pakottivat hänen pakenemaan Venäjältä.  Hän oli toiminut  menestyksekkään ja  toimittajan turvamiehenä. Toimittajalla oli ollut  hallussaan   diplomaattisalkku,  joka  sisälsi suuria salaisuuksia, jotka hän aikoi  paljastaa, mutta ei  ehtinyt, sillä hänen autoonsa oli  asennettu pommi joka  räjähti.  Turvamiestä  alettiin epäillä murhasta , ja hänen oli mentävä piiloon. Hän meni  armeijakaverinsa  luo,  kertoi  diplomaattisalkusta. Armeijakaveri lähti    toimittajan  entisen vaimon  luo  ottamaan selvää salkun  arvoituksesta.   Oman versionsa mukaan hän oli  löytänyt  vaimon tapettuna, mutta   oli ehtinyt lukea     ennen  pidätystä tietokoneen  ruudulta   sen asemalokeron  koodin jossa  salkkua  on säilössä, ja soittaa  tiedon entiselle turvamiehelle, joka  haki salkun  lokerosta ja lähti   tapaamaan tunnettua  filantrooppia  ja  oikeustaistelijaa  toivoen että tämä auttaisi häntä  tuomaan julki totuuden.    Toiveesta ei tullut  totta, sillä  oikeustaistelija  oli kadonnut  salaperäisesti työhuoneestaan.  Hänen ruumiinsa  löytyi viereisestä puistosta  puuhun ripustettuna.   Entinen turvamies lähti käymään  äitinsä  ja   sisarensa luona   Podlikissa, Moskovan esikaupungissa.  Asunnossa oli kaikki  mullin, mallin äiti ja  sisar olivat kadonneet,  heidät oli tapettu.   Entinen turvamies   pakeni  henkensä  edestä,  diplomaattisalkku kainalossa ,  tuli  joen rantaan ja lähti uimaan.

     ”Teidät pelasti kapteeni Nemo  Nautiluksellaan, ja kun  nousitte rantaan, olitte jo Romanshornissa [kaupunki Bodenjärven rannalla]. Sieltä te ostitte lipun ja istuitte Kreuzlingeen [kaupunki jossa pakolaiskeskus sijaitsee]  menevään junaan  […] Te nukahditte, ja sitten piti  jo  nousta  junasta, te  hyppäsitte laiturille ja äkkäsitte että teiltä jäi junaan diplomaattisalkku ja samalla kaikki henkilöpaperit, mutta  silloin  oli myöhäistä, juna meni jo. Tuliko oikein?  kysyy Pietari , joka  selostaa turvapaikanhakijalle pöytäkirjan sisältöä.    Tämä vastaa, että joo niin se taisi olla ja vakuuttaa, että ei ole keksinyt mitään.

Sanalla on maailma luotu

 Neidonhiuksen muoto on   monitahokas .  Kerrontaa kuljettaa eteenpäin  kaikkitietävä kertoja ja   nimetön tulkki. Rakenne koostuu   erilaisista   teksteistä.  Dialogimuodossa olevien  pakolaistarinoiden lisäksi  on  otteita Ksenofonin  Kyyroksen sotaretkestä,  joita  tulkki lukee joutohetkinään,     tulkin kirjeitä  pojalleen Nebukadnosaurukselle ,   metroon unohdetun muistikirjan  tekstiä,   kahden rakastavaisen dialogia,   kuuluisan  venäläisen romanssilaulajattaren ( Isabella Jurjevan) muistelmia ja päiväkirjoja ,  jotka    vuorottelevat  muun kerronnan lomassa.    Laulajattaren tekstiosuus hämmästytti  minua eniten.   Se on niin  jyrkässä kontrastissa  kirjan   kielimaailman kanssa – ikään kuin    sinfonian sekaan  olisi  postmoderniin tapaan läntätty  operetti.   Se on tylsää  luettavaa kuten   useimmat   muistelmat , jos   taustalla ei  ole ollut  ammattitaitoista  kirjoittajaa, joka  puhaltaa  latteaan kieleen hengen.    Teksti vaikuttaa aidolta readymade  -teokselta  (vrt. Marcel   Duchampin  pisuaari/suihkulähde),   eikä se ole kiinnostavaa , ellei  satu olemaan  Isabella Jurjevan ihailija.   Tulkin sanoin:  ” Vanha nainen oli todellakin kirjoittanut hyvin seikkaperäisesti jostain tarpeettomista ihmisistä, joilla oli mielenkiintoa vain hänelle, muistellut loputtomiin joitain joutavia  yksityiskohtia...”     Lukija voi  hyvällä omatunnolla hypätä  Bellan tekstiosuuksien yli.

  Tulkki  joka  ennen tulkiksi ryhtymistään oli ollut   siperialaisten  tunguusien ja  orotšien  opettaja, oli  saanut    kustantamolta  tehtäväkseen kirjoittaa  laulajattaren  elämäkerran,     jonka   idea   on   kustannustoimittajan mukaan ”ikään kuin haudasta nouseminen:  hän on tavallaan jo kuollut , kaikki ovat unohtaneet hänet, ja nyt te  sanotte hänelle: nouse ja käy!”   Nämä sanat liittyvät teemaan, johon  Šiškin    viittaa Neidonhiuksen motossa: ”Sillä    sanalla on maailma luotu,  ja sana herättää meidät  eloon.”        Šiškinin  mukaan ” kirjallisuus on kielelle kuin Kristus  Lasarukselle” ( kts. Harriman Magazinen haastattelu).    Mutta tulkki  ei    saa aikaiseksi  elämäkertaa,  teksteistä  ei tule kirjallisuutta  eikä  vanha laulajatar herää eloon.  

Teema ja muunnelmia

Rakkaus on  romaanin     kantava teema,  joka juoksee punaisena  lankana  alusta loppuun.   Teema toistuu  Bellan  päiväkirjamerkinnöissä,   Dafniksen ja  Khloen  tarinana   pakolaisdialogeissa,   tulkin    kertomuksessa   avioliitostaan Isolden kanssa, joka  rakastaa yhä  ensimmäistä miestään Tristania,  ja   kulminoituu    rakastavaisten   dialogiin.   Mies on kysyjä, nainen vastaaja.    He puhuvat  rakkaudesta,  nainen sanoo:  voiko sen  mitä tuntee muka koota yhteen ainoaan  ahtaaseen sanaan, niin kuin   suppiloon  […] Rakkaus – se on sellainen  erityinen  Jumalan kokoinen tuhatjalkainen, väsynyt kuin suojaa etsivä matkamies ja kaikkialla oleva , niin kuin siitepöly. Se  pukee meidät kaikki päälleen kuin sukan. Meidät  on  ommeltu sen jalan  mukaisiksi ja me  mukaudumme sen muotoon. Se kulkee meillä. Ja siinä tuhatjalkaisessa me olemme yhtä.”

Nainen ei usko  sanojen  voimaan. Hän sanoo miehelle, että yksi   ainoa tyynylle jäänyt hius on todellisempi kuin sinun sanasi.  Keitä mies  ja nainen ovat?    Onko sillä  merkitystä?  Nainen  kertoo dialogin   alussa zeniläisen tarinan    väsyneestä matkamiehestä, joka saapuu  Veli Huilun  mökin ovelle. Veli  Huilu  kysyy: Kuka siellä  Matkamies vastaa: Minä. Ovi avautuu vasta, kun matkamies osaa vastata oikein.  Oikea vastaus on: ”Sinä.”  Dialogin edetessä   selviää, että mies on kirjailija ja  nainen hänen nuoruudenrakastettunsa , joka  teki itsemurhan kauan sitten.   Kirjailija herättää  kuolleen  rakastettunsa  henkiin dialogissa. 

Ovatko  kirjailija ja tulkki  sama henkilö?   Tulkki näkee  merenrannalla Italiassa  naisen, joka  muistuttaa   hänen itsemurhan tehnyttä  nuoruudenrakastettuaan.  Minun  ymmärrykseni mukaan tulkki on    näkökulmahenkilö , jonka  tajunnan  kautta  romaanin  kaikki  tarinat ja henkilöt    sulautuvat     kokonaisuudeksi ,   poikkeuksena  vain   Bellan jälkeenjääneet  paperit,  materiaalikasa  jonka      työstäminen   ei ole   sujunut tulkki/kirjailijalta.   

Romaani  päättyy  Galpetran tarinaan,  jonka hän   puhuu   tajunnanvirtamonologina  tulkille.  Hän sanoo: ”Kaikki tapahtuu  aina samaan aikaan. Sinä  kirjoitat  nyt tätä riviä, ja minä luen sitä parhaillaan.”

Galina Petrovna eli Galpetra oli  kasvi- ja  eläinopin  opettaja   tulkin kouluvuosina, vieläkin  tärkeä  henkilö , koska  tulkki   näkee  hänestä painajaisunta.  Se mitä  unessa oli, on unohtunut, jäljellä on   vain koulussa tunnettu pelko.  Kaikki  luokalla olivat  vihanneet  Galpetraa.   Tulkki muistaa herättyään , että  Galina Petrovna oli   vienyt luokan  retkelle.  Ostakinoon, maaorjamuseoon. Retki oli  jäänyt hänen mieleensä, koska museossa joku oli  kertonut  hänelle että heidän Galpetransa oli raskaana.   Se oli tuntunut hänestä yli ymmärryksen menevältä, ”että meidän iätön ,  viiksekäs luokanvalvojamme voisi tulla raskaaksi, sillä sitä vartenhan oli pitänyt  tapahtua  sen mitä tapahtui miehen ja naisen välillä – naisen, ei meidän  Galpetramme!”

 Vuosia  myöhemmin Galpetra ilmestyy tulkille Roomassa.  Hänellä  on yhä sama violetti jakkupuku, valkoinen mohairmyssy, talvisaappaat joiden vetoketjut ovat auki , museotöppöset ja   selässä teipillä kiinnitetty paperilappu, se sama kuin  Ostakinossa.  Tulkki kysyy  häneltä  sen  mitä on  kaikki nämä vuodet halunnut tietää: Miksi he vihasivat  häntä, mutta hän  rakasti heitä. Galpetra vastaa:  Tekin  rakastitte minua, ette vain  tienneet sitä.  

  Galpetra  antaa viimeisen oppitunnin.   Hän  näyttää  tulkille sen mikä on kaikkein  tärkeintä.   Se on yltyleensä kasvava  kevyt ja kiharainen jumala.  ”Meillä se on  huonekasvi, se ei selviä muuten, ilman ihmisen lämpöä, mutta täällä se on rikkaruoho. No niin,  kuolleella kielellä, joka  tarkoittaa elävää, se on  Adiantum, capillus veneris. Nurmennukka  hiussaniaisten sukua. Venuksen hius, neidonhius. Elämän jumala. Värähtelee hiukan tuulessa. Ikään kuin nyökkäilee: niin, niin, näin se on, tämä on minun temppelini, minun maani, minun tuuleni, minun elämäni. Olen ruohojen ruoho. Kasvoin täällä ennen teidän ikuista kaupunkianne ja olen kasvava sen jälkeen […]siellä missä minua ei näy, ovat minun itiöni. Missä minua ei ole, siellä minä olen ollut ja olen oleva. Olen siellä missä tekin.”

Lisäys 8.4.2015.   Oivaltava  arvostelu kirjasta  Turun Sanomissa:  Tarinoiden tulkki

Nabokov, Kalvas hehku ja pošlost

Vladimir Nabokov syntyi Pietarissa  varakkaaseen yläluokan perheeseen    1800-luvun  viimeisen huhtikuun  22. päivä, mutta passin mukaan 23. päivä, joka on   William  Shakespearen syntymäpäivä.  Nabokovin  perhe  pakeni   lokakuun vallankumouksen jälkeen vuonna  1917   Krimille, Ukrainan  lyhytikäiseen   tasavaltaan, jonka  oikeusministeriksi tuli    Vladimirin  isä.  Kun  valkoinen  armeija  kärsi tappion  bolsevikkeja vastaan käydyssä sisällissodassa,   Nabokovit  emigroituivat   Länsi-Eurooppaan  vuonna 1919.   Heillä ei ollut  kieliongelmia Euroopassa.  He olivat  nelikielisiä, venäjän lisäksi he puhuivat  saksaa,  ranskaa ja  englantia. Vladimir  aloitti  kirjailijan uransa  kirjoittamalla venäjänkielisiä kertomuksia, joita   hän julkaisi Berliinin ja  Pariisin emigranttilehdissä Vladimir  Sirinin nimellä.  Hänen  esikoisromaaninsa Mašenka ( Maria) ilmestyi  vuonna  1926, kun hän  oli   27-vuotias. Hän julkaisi  venäjäksi  yhdeksän  romaania ja  pienoisromaania.  Vuonna  1940  hän    pakeni  Hitlerin vainoja  venäjänjuutalaisen vaimonsa Veran ja  poikansa  kanssa  Yhdysvaltoihin, jossa    hän vaihtoi kieltä  ja alkoi kirjoittaa englanniksi.  Hänen romaaniensa  päähenkilöt ovat yleensä   originelleja  yliopistomiehiä. Tunnetuin heistä  on  Humbert Humbert,  Lolitan rakastaja, sympaattisin    ikuisesti määräaikaisella  vakanssilla oleva venäjän kielen  apulaisprofessori Timofei Pnin ja vinksahtanein  Charles  Kinbote,   Kalvaan hehkun  päähenkilö.

Nabokovin  patsas  Monreuxissa

Kun opiskelin aikoinaan   kirjallisuustiedettä  Helsingin  yliopistossa,     opiskelijatoverini   ihailivat  Nabokovin   nokkeluutta ja tyylitaituruutta.   Elitistisimmät heistä  tosin irvistelivät   Lolitalle,  koska se oli suuren  yleisön suosikki, mutta  kyllä hekin Lolitansa  lukivat.   Kaikki mitä  Nabokovilta    ilmestyi luetettiin siihen aikaan  suurella  innolla  joko  suomeksi tai englanniksi kielitaidosta riippuen.  Minä yritin lukea  Pale Firea, mutta  se oli liian    koukeroista englantia, ja jäi  kesken.

Pale  Fire  ilmestyi   jo  vuonna  1962, mutta  suomeksi  vasta   53 vuotta myöhemmin, syksyllä 2014.  Kiitos kuuluu  suomentaja  Kristina Drewsille, joka  oli  tarttunut härkää  sarvista ja  kääntänyt   teoksen , jota on väitetty suomenkielelle kääntymättömäksi.  Hienoa suomenkieltä siitä  on tullut.

 Sain  Kalvaan hehkun kirjastosta  lainaksi ilman jonotusta, mikä hämmästytti minua. Kirja ja  sen  käännös oli saanut  useassa lehdessä loistavat  arvostelut, mutta   se  ei  ilmeisesti ole  kiinnostanut  nykyisiä  kirjallisuustieteen opiskelijoita. 

 Minun   lukuintoni   hyytyi   jo sivulla 35  John  Shaden    999-riviseen runoelmaan.    Miksi   Nabokov kirjoittaa   runoparodiaa,  jonka  alku on kuin  Robert Frost –pastissia?  minä ihmettelin.   Runoelmaa edelsi   esipuhe , jonka oli  kirjoittanut   tohtori   Charles Kinbote.  Hän  oli ottanut toimittaakseen ja  kommentoidakseen  runoelman.  Hänen lauseensa olivat kiehkuraisia  ja   puuteroituja   kuin rokokoon  peruukit.     Hän  tunsi ”musertavan  kaikennielevää kiintymistä”  Shaden  ”mestariteokseen.” Hän   sanoo   Shadea  ”rakkaaksi ystäväkseen”  ja  selittää  korusanaisesti että  ”on olemassa ystävyyssuhteita, jotka luovat  oman sisäisen kestonsa, oman läpikuultavan ajan muovaaman iäisyytensä,” ja että  ”tämä ystävyys  oli sitäkin   arvokkaampi, koska sen lämpö  pysyi  tarkoituksella  piilossa, varsinkin kun emme olleet kahden,   sen rosoisen  pinnan alla, joka kumpuaa niin sanoakseni sydämen  uljaudesta.”    Kerrassaan rasittava tyyppi, minä ajattelin.

  Kinboten ystävyys  Shaden kanssa on   pelkkää toiveajattelua ja  hänen puheensa sanahelinää.   Hän on  kuin   teini-ikäinen  fani, joka  uskottelee, että kaikki  kadehtivat  häntä, koska  kuuluisuus   ”arvostaa hänen seuraansa kaikkein eniten. ” Tosiasiassa kuuluisuus vähät välittää hänestä, ei kutsu  häntä   edes  syntymäpäiväjuhliinsa.

  Ei  epäilystäkään,  etteikö  Nabokovilla   olisi ollut  Yhdysvaltain kampuksilla     Lolitan  ilmestymisen jälkeen  liuta   kiusallisesti takertuvia faneja, jotka  kiikaroivat  ihailunkohteensa ikkunoita,  häiritsivät hänen kotirauhaansa ja takertuivat  häneen  kuin  takiaiset    -  tai kuin king-botet , sukupuuttoon kuolleen kärpäsen toukat, jotka pesivät aikoinaan mammuteissa (kts. Kalvaan hehkun hakemisto s.326). 

  Kenties  Nabokovin  innokkaat fanit  ovat olleet  malleina  Kinboten henkilöhahmolle? Lolita  oli tehnyt  Nabokovista  kuuluisan. Amerikkalaiset   ovat  siitä hankalia, että he palvovat kuuluisuuksia.  Lolita  oli tehnyt  hänestä myös  rikkaan, hänen  ei tarvinnut enää opettaa yliopistoissa  kirjallisuutta. Hän  muutti ( pakeni  sekä  ihailua  että paheksuntaa, minä oletan)   Sveitsiin  vuonna  1961 eikä palannut enää  Yhdysvaltoihin.

Kuka tappoi  runoilijan?

 Kalvaan  hehkun laina-aika  meni umpeen eikä minulle  selvinnyt Kinboten  henkilöhahmon  arvoitus.   Sekin  jäi epäselväksi  tappoiko  Kinbote  Shaden.   Kirjan  alussa Kinbote  sanoo, että hänen oli pakko poistua New  Wyesta ja   että   runoelman  kommentaarin kirjoittamista oli pakko lykätä kunnes  hän oli löytänyt itselleen uuden henkilöllisyyden, koska ”Shaden kuoleman syvyyspommi räjäytti sellaisen määrän salaisuuksia ja nosti pintaan niin paljon kuolleita kaloja.”    Kinbote väittää  tappajan olleen Gradus, joka Kinboten sijasta  tappoi Shaden  vahingossa.  Mutta Kinbote on niin epäluotettava kertoja, että hänen sanoihinsa on vaikea uskoa.

Nabokov   on onnistunut  rakentamaan  Kinbotesta henkilöhahmon, joka  on     aluksi ärsyttävän itsekeskeinen   ja   teeskentelevä tyyppi  , mutta  vähitellen  hänestä  kehittyy  myötätuntoa  herättävä   olento.  Nabokov ei ole  maanpaossa menettänyt  venäläisten  kirjailijoiden rakastettavaa   kykyä nähdä  vastenmielisissäkin  henkilöhahmoissa   (pedofiileissä,  raiskaajissa ja  murhamiehissä)  inhimillisiä ominaisuuksia.

 Kimbotea  kiusataan kampuksella, hänellä  ei ole  ystäviä, kollegat  väheksyvät häntä, tai inhoavat, ja opiskelijat pilkkaavat.  Hän on homoseksuaali ja traagisen yksinäinen hulluudessaan. Siksi  Shaden  ystävyys on hänelle  niin elintärkeä.     Kuten hyljeksityt lapset  hän on   luonut  itselleen   mielikuvitusmaailman, jonka  kuningas hän on -  tai oli ennen kuin  hänen kuningaskunnassaan tapahtui  vallankumous,  ja hän joutui   pakenemaan      pohjoisesta kotimaastaan  Zemblasta  kintereillään palkkamurhaaja  Gradus.  Varjot on  järjestö, joka  on palkannut Graduksen murhaamaan Kinboten  ( kts.  hakemisto s.336).   Sivumennen sanoen  Shade   tarkoittaa varjoa,  ja  Zembla  taas nimensä puolesta  muistuttaa  Novaja   Zemlaa, jossa  sijaitsee  Nabokovin isoisän  isän mukaan nimetty Nabokovin joki.  Nabokov rakastaa pieniä kuriositeetteja

 Kimbote kuvittelee, että     neliosainen runoelma  on  syntynyt   hänen  kertomustensa ja kokemustensa   inspiroimana.   Pettymys on katkera, kun  hän saa runoelman käsiinsä  Shaden  kuoltua ( hänen tappamaan?) eikä runoelmassa ole    sanakaan hänestä ja hänen kuningaskunnastaan Zemblasta, vaan   linnuista ja  luonnosta ja  Shaden  omaelämäkerrallisista  jutuista.

Jonkun  kirjallisuustutkijan mukaan  John  Shaden runoelman  kommentaattori ei olekaan  tohtori  Kinbote, vaan   professori Vseslav Botkin,  venäläinen   mielipuoli, joka    opetti samassa yliopistossa kuin Kinbote ja   Shade.    Eikä Shadea tappanut   Gradus,  vaan vankimielisairaalasta karannut  John Gray, joka luuli  Shadea tuomari  Goldsworthiksi.  Entä  jos  John Greytakaan ei ollut olemassa, vaan hän oli  professori Botkinin  mielikuvituksen tuotetta – ja   todellinen tappaja olikin   Botkinin , joka  kadehti ( tavallista yliopistomaailmassa)  ja  halusi omia  Shaden runoelman  keinolla  millä hyvänsä?   Olenko minä  jättänyt huomaamatta tärkeitä yksi  yksityiskohtia  ja lukenut kirjan täysin  väärin?

Pošlost

 Kun  googlasin tietoja   Kalvaasta hehkusta,     löysin  Nabokovin haastattelun    The ParisReviewin no.40:sta    haastattelunvuodelta 1967 .   Haastattelija  Herbet   Gold  oli lähettänyt  kysymykset etukäteen  ja  Nabokov    vastannut .  Kysymykset  Kinbotesta hän  ohitti , aihe ei ollut  hänelle enää  ajankohtainen,  ja ärähti      Goldin   kysymykselle,   mikä  on tyypillisintä    pošlostia  (englanniksi poshlost) nykyajan  kirjallisuudessa, ja  oliko  Nabokov  itse  koskaan tuntenut houkutusta langeta  pošlostin   syntiin.  Nabokov vastasi, että  kun häneltä kysytään  tuollaista, niin ilmeisesti   hän ei   ole   kuvannut pienessä  kirjassaan  Nikolai Gogolista kyllin selkeästi  millaista  pošlost   on.  Ja sitten  hän antoi   tulla täydeltä laidalta, että  se on valetta ja feikkiä,  poroporvallisuutta ja   kornia roskaa,  vulgaareja  kliseitä, jäljennösten jäljennöksiä,    epäaitoa syvällisyyttä, älytöntä ja  epärehellistä pseudo-kirjallisuutta,  koinsyömiä mytologioita ja  freudilaista symbolismia.   No niin, tulihan se sieltä!    Nabokovin  on joka käänteessä   potkaistava  ohimennen   Freudia.  Hänen  listansa on pitkä   ja ylimalkainen  ( sen voi käydä  lukemassa klikkaamalla  yllä olevaa linkkiä).  Mutta jos  haluaa  tutustua  pošlostin   syvempään  olemukseen, on  luettava  Nabokovin monografia  Nikolai  Gogol  (suom. Eila Pennanen ja Juhani Jaskari, Gummerus 1963) Se löytyy ainakin viidestä HelMetin kirjastosta.

Nabokovin mielestä  pošlostia   ei voi  kääntää  millekään  kielelle, niin venäläinen ilmaisu ( ominaisuus?)  se on.   Minusta se  voisi  kääntää  suomeksi vaikkapa  sanalla potaska.  Jokainen suomalainen tietää, mitä tarkoittaa   puhua potaskaa.  Mutta  Nabokovin mukaan: ”se  mitä venäläiset  tarkoittavat   sanalla  pošlost  on kauniin ajatonta ja niin taitavasti  suojaväreillä  maalattua, että sen olemassaolo ( kirjassa,  sielussa, instituutiossa, tuhannessa muussa) jää usein  huomaamatta  […] ja  ”vain todellinen  perivenäläinen  pystyy myöntämään, että Goethen Faustin lävitse kulkee  kaamea  pošlostin juonne.”

 Kirjallisuus  on  yksi  parhaista pošlostin  sikiämispaikkoja, Nabokovin sanoo ja     luettelee  joukon  kirjallisuuden henkilöitä , jotka  personifioivat   pošlostia.   Heitä ovat muun muassa Hamletin Polonius, Flaubertin Rodolphe, Mauppasantin Bel Ami ja   Joycen  Marion  Bloom. Hän  nimittää miespuolisia  henkilöitä   pošljakeiksi ja naispuolisia  pošljatškeiksi.   Ylitse  kaikkien muiden  on Gogolin  legendaarinen  pošljaki ,   herra   Tšitšikov, jolle  Nabokov omistaa  monografiassa kokonaisen luvun.

Heureka,  olen löytänyt avainsanan!  minä riemuitsin.    Tohtori  Charles  Kinboten arvoitus   on   ratkennut , hän on  Tšitšikovin   perillinen ja  selvääkin  selvempi  pošljaki,    mistä johtuu   hänen  siirappinen  kirjoitustyylinsä   Sekä  hänen  esipuheensa  että kommentaarinsa  ovat silkkaa  pošlostia,   ja  niin  on myöskin  Shaden runoelma!

 Otaksun, että Nabokov  parodioi  yliopiston  pseudomaailmaa,  pseudotutkimuksia  ja  - tutkijoita.   Siltä  kantilta minun   pitäisi  lukea  Kalvas  hehku  uudelleen.    Mutta kun  yritän  uusia lainan, jonossa on  yllättäen  jo 34  varausta .  Hesarin  nosto -  koko sivun mittainen artikkeli   Kalvaasta hehkusta  -    on  tuonut varaajat   jonoon.  Kestää   ehkä toista kuukautta ellei enemmänkin ennen kuin pääsen  tutkimaan  onko  teesini   oikea.   Silloin kevät  on jo niin pitkällä, että  puutarhahommat vievät  aikani ja mielenkiintoni.