sunnuntaina, tammikuuta 18, 2015

Sekaisin kirjasta

Niin sekaisin olin, että en tiennyt eilen onko lauantai vai sunnuntai.  Väitin kivenkovaan metrossa tapaamalleni kollegalle, että on sunnuntai, mutta hän väitti että on lauantai. Niin olikin.  Terveyskeskuksen muistikokeessa olisin varmaan saanut dementiapisteet.

Olin valvonut kolmena yönä peräkkäin kolmeen asti ja lukenut  Jussi Valtosen romaania He eivät tiedä mitä tekevät, noin  186 sivua per yö.  Alussa oli vaikea päästä kirjaan sisälle. Niin minulle käy monesti,  siksi aloitan   romaani usein vasta toisesta tai kolmannesta luvusta ja palaan ensimmäiseen  lukuun myöhemmin.

Tarina alkaa vetää sivun 70 paikkeilla, kun niin kutsutut ekoterroristit ottavat kohteekseen neurobiologian professori Joe Chayefskin, joka käyttää uraauurtavissa tutkimuksissaan koe-eläimiä.  He käyvät yliopistolla tuhoamassa aluksi hänen työhuoneensa. Myöhemmin he vievät hänen pihamaalleen sianruhon ja häiriköivät hänen perhettään heittämällä tiiliskiven ikkunan lävitse, huudattavat aidan takana sumutorvea ja huutavat megafoniin: ”Shame on on you! Shame on in you!”  Aika vanhanaikaisia menetelmiä, minä ajattelin tässä vaiheessa.

 Joen vainoojat osaavat myös kyberterrorismin alkeet.  He perustavat  hänen tutkimustyölleen omistettuja vihafoorumeja.  Ne nostavat hakutulosten ensimmäiselle sivulle kirjoituksia, joissa panetellaan häntä ja hänen tutkimustuloksiaan.   Kun yliopistolla aletaan vihjailla että negatiiviset hakutulokset tekevät hallaa neurobiologian tutkimusyksikölle, Joen on pieni pakko kääntyä digitaalisen maineenhallintayrityksen puoleen ja ostaa 4000:lla dollarilla  ”massiivinen robotisoitu  operaatio, jossa hänen nimeään haettaisiin  tuhansia kertoja päivässä esimerkiksi yhdistelmillä  Joseph Chayefski arvostettu, Joseph Chayefski tutkija,  Chayefski tiedepalkinto, Chayefski Nobel-ehdokas,” jotta hakukoneiden etusivun  roskalinkit saataisiin  pudotettua alemmaksi.

Tulevaisuuden lapset

Joen kaksi teini-ikäistä tytärtä viettävät aikaa digitaalisessa verkostossa ja aiheuttavat hänelle harmaita hiuksia kuten kaikki teini-ikäiset lapset  vanhemmilleen   aina  ja kaikkialla. Joe yllättää 11-vuotiaan Danielle -tyttärensä lähettämässä matkapuhelimella alastonkuvaa poikaystävälleen.  Sitten hän löytää 15-vuotiaalta Rebecca-tyttäreltään läpinäkyvän design-käsilaukun, joka sisältää hieromasauvan näköisen tyylikkään vempaimen ja lääkepakkauksen, joka sisältää ALTIUS –nimisiä tabletteja ”painesidonnaisiin vuorovaikutusongelmiin, tilannesidonnaiseen stressiin ja sosiaalisiin liitännäisoireisiin.”  Seuraa tyypillinen vanhempien ja murrosikäisen tyttären välinen konflikti.  Vanhemmat tivaavat mistä laukku sisältöineen on peräisin.

Selviää että hieromasauvan näköinen vempain on iAm, Minä olen –kokemuslaitteen prototyyppi. Se on langaton, käyttöliittymätön katselulaite, jolla pystyy selaamaan nettiä, katselemaan videoita ja elokuvia, kuuntelemaan musiikkia, päivittämään yhteisöviestimiensä sivuja jne. Suuryrityksen markkinointiosasto on lahjonut Rebeccan lähettämään laukusta ja sen sisällöstä kuvia yhteisöviestimiin ja kantamaan sitä aina mukanaan, koska markkinointi on huomannut, että hän on mielipidevaikuttaja, hänellä on yli 4000 seuraajaa yhteisviestimissä.   Ainoa mitä Rebecca on luvannut suuren markkinointiyhtiön edustajille, on että hän pitäisi iAm-laitettaan aina auki.    Tyttärestä isä on täysi kalkkis, kun tämä ei hyväksy iAmia eikä sitä tyttö on myynyt elämänsä jollekin markkinointiyritykselle.   Mutta ei kulu aikaakaan, kun iAmista tulee niin mediaseksikäs, että kaikki haluavat sellaisen, jopa nuoremmat työtoverit Joen  tutkimusyksikössä.

Joella on Suomessa poika, Samuel, jota hän ei ole tavannut pariinkymmeneen vuoteen. Eräänä päivänä hänen työhuoneeseensa yliopistolle ilmaantuu kaksi FBI:n agenttia, jotka kyselevät missä hänen suomalainen poikansa on, kenen kanssa hän liikkuu, mitä hän tekee, onko pojalla jotain isäänsä vastaan? Joe ei ole pitänyt poikaansa yhteyttä eikä osaa vastata agenttien kysymyksiin.

Kun Joen tyttärille lähetetään neulapommi, tilanne kotona kärjistyy (onneksi pommi ei sentään lauennut) ja hän ottaa yhteyttä digitaaliseen vartiointipalveluun.   Johtava tietopalveluasiantuntija selvittää mistä päin vaara uhkaa, eikä kulu aikaakaan kun hän latoo faktat Joelle.   Samuel on eläinaktivisti, yksi niistä jotka kutsuvat Joeta Hitleriksi ja sylkevät hänen selkäänsä, tietopalveluasiantuntijaan mukaan: ”syrjäytynyt nuori mies, periaatteessa älykäs, lahjakaskin ehkä, surullisesti heittänyt hukkaan mahdollisuutensa, saamattomuuttaan tai mielenterveysongelmiensa vuoksi, tullut tyttöystävänsä  jättämäksi ja tästä  katkeroitunut niin että syyttää siitä muita ja haluaa kostaa koko yhteiskunnalle.” Joesta tuntuu, että kysymys on väärinkäsityksestä, hätäisesti vedetyistä johtopäätöksistä, onnettomien yhteensattumien summasta.  Joen tunne  on oikea, mutta suuri pyörä on  jo kierähtänyt käyntiin.  Pelko valtaa hänen mielensä ja vie kohti tragediaa.

Dystopia

En ole dystooppisen  kaunokirjallisuuden harrastaja.   Minua  eivät  kiehdo  synkeät  tulevaisuudenkuvitelmat.  Olen lukenut  vain  kolme  dystopiaa kauan sitten. Ne ovat: Eugen Samjatinin Me,   Aldous Huxleyn Uljas uusi maailma ja  George  Orwellin Vuonna 1984.  Anthony Burgessin  Kellopeliappelsiinia yritin kerran lukea, mutta se oli niin  vaikeata kieltä, että jäi kesken.

Lukemissani dystopioissa joidenkin aina onnistui vapautua totalitarismin kynsistä, ruveta ajattelemaan omilla aivoillaan ja jopa rakastua. Uljaassa uudessa maailmassa muistaakseni joku onnellinen löysi Shakespearen teokset hengenravinnokseen -  hänen varhaiskasvatuksessaan oli ilmeisesti tapahtunut jokin virhe.  Siinä maailmassa ihmisten elämän tarkoitus oli kuluttaminen. He söivät soma-tabletteja ja olivat onnellisia.  Valtosen kirjan  ALTUIS- tabletit lienevät  soman sukulastuotteita.  Mutta Valtosen kirjasta en löytänyt toivonpilkahdusta, päinvastoin, toivo tapetaan lopussa.

Dystooppinen lähitulevaisuus on jo täällä.  Demokratia tekee kuolemaa, suuryhtiöt ja totalitääriset markkinavoimat hallitsevat maailma taloutta.  Markkinointiyritykset manipuloivat ihmisten tajuntaa, että ihmiset kuluttaisivat ja ostaisivat jatkuvasti uusia vempaimia   jotta talouden pyörät pyörisivät.  Minäkin näpräilen muiden mukana metrossa älypuhelinta, vaikutteille altis kun olen. iPhonesta  sentään onnistuin luopumaan, ja iMacia   en ole koskaan omistanutkaan, vaikka  ne ovatkin  mediaseksikkäitä kapineita.  

Valtosen kirja  oli painava   ulkoisesti,  ja  niin raskas  sisäisesti,  että sen jälkeen   piti  lukea jotain kirkasta,  kevyttä  ja selkeää, että saisin unta. Otin hyllystä zenmunkki Ryookanin  Suuren hupsun (suom.  Kai Nieminen) ja luin sattumanvaraisesti  muutaman runon,  joista yksi oli seuraava:

Pimeän  yön unet
ja valveilla todellisuus
-         kumpi vie voiton?
Pannaan ne kilpailemaan  turhanpäiväisyydestä.

Mutta eräs kysymys jäi vielä vaivaamaan mieltä ja esti unentulon:  Miksi  Finlandia-kilpailussa voittajan saa  valita vain yksi henkilö, sehän on  epädemokraattista ja  väärin muita  kirjaehdokkaita kohtaan?   





13 kommenttia:

Liisu kirjoitti...

Anita, olet tullut lähelle, istut silmieni edessä niin toden tuntuisena kuin se täällä virtuaalimaailmassa on mahdollista.

Olen nyt lukenut kirjasi kokonaan. Jopa nimiluetteloa myöten (se onkin aika mielenkiintoinen, siinä on monta tuttua nimeä ja joitakin jotka ovat hyvänpäivän tuttuja, siis ihmisiä, joita olen oikeasti tavannut.)

Koko elämäsi olet pannut esille. Myös elämääsi vaikuttaneet ihmiset, ja huomasin ilokseni, että olimme vierailleet tai oleskelleet matkoilla samoissa paikoissa, tosin eri aikoina. Näistä esimerkkinä Villa Lante, jossa olen samoin kuin sinä kuunnellut alapuolella olevan vankilan ja siellä asustavien vankien ja heidän omaistensa huutoja, käynyt kaupungilla ehkä samoissa trattoreissa ja historillaisilla paikoilla tuhansien muiden joukossa.

Mutta lisäksi laajensit maailmaa ympäri eurooppaa ja muihinkin maanosiin, joissa kaikissa en ole käynyt.
Ja elämäsi.
Se on se suurin juttu, joka toi sinut lähelle. Kerrot siitä lämpimästi mutta totuudenmukaisesti, niin että kuvasta, jonka luot itsestäsi tulee esiin ihminen, eikä pelkkä kuva.

Luin ehkä enemmän romaanina kuin elämänkertana kirjaasi. Se johtuu kielestä, jota käytät. Se on kirjailijalle ominaista kuvailevaa kieltä. Mitä pitemmälle kirja edistyi, sitä mielenkiintoisemmaksi se muuttui. Erikoisesti kiinnosti isäsi ja äitisi elämä, joita loppupuolella kerroit yksilöinä. Jopa sukuhistoriasi oli mielenkiintoista, ja kuvat, joita olit laittanut esille täydensivät ja kaikkein kauemmin katselin kuvaa Idasta. Hänen elämäänsä kuvittelin mielessäni. Ihailen häntä ja hänen kokemuksiaan ja ratkaisujaan, joita hän pystyi tekemään. Ja että hän kulki pystypäin ja selvisi elämästään, koettelemuksista huolimatta. Siinä sinulla, Anita, olisi hyvä kirjoittamisen kohde, tiedät hänestä suuntaviivat joita voisit rikastuttaa mielikuvituksella. Tai ehkä olet jo häntä kuvannut jossain kirjassasi. En tiedä. Houkutteleva aihe.

Se, mitä olen lukenut arvosteluja tästä unikirjastasi, ovat olleet myönteisiä, enkä sitä ihmettele.

Tästä kirjasta, josta kerrot tässä postauksessasi muutama sana.

Minulla on se ebookina. Olen maistellut sitä. Alku, jota luin pitempään, ei aluksi oikein vetäissyt mukaansa, se tuntui tahmealta, mutta vähän myöhemmin se alkoikin kiinnostaa. Nyt annoin sen levätä ja paneudun siihen vasta sitten kun olen ensin kukenut loppuun kaksi muuta kirjaa. Huomaan kirjoituksestasi, että minulla varsinainen kirja on vasta edessäpäin, lukematta.

Kirjoitin tämän vähän kiireessä. Nyt mun on lähdettävä (hoputetaan). Hei!

KIITOS KIRJASTA!!!


Anita Konkka kirjoitti...

Liisu, ei siihen kirjana koko elämäni mahtunut. Jos olisin kirjoittanut kaiken, olisi tullut toista tuhatta paksu kirja. Paljon piti karsia tekstiä.

Idasta olen kirjoittanut enemmän kirjassa Rakkaus, kestävä kiusaus.

Liisu kirjoitti...

Käymme vain kerran viikossa pari päivää kaupungissa, mutta huomenna menemme ja käyn kirjastossa, lainaan sieltä pari kirjaasi. Haluan lukea uudelleen sen, jolla sait valtionpalkinnon ja tämän, mistä mainitsit.

Olihan siinä kirjassa minusta tarpeeksi asiaa. Olen sitä ihmislajia, jolla on tuntopiikkejä joka puolella ihossa (nyt myös kengänpohjissa :) Luen myös rivien väleistä. Jotenkin vaistoan, ettet pidä tavasta, jolla kirjoitin kirjastasi. Mutta siltä minusta tuntui, eikä ollut tarkoituskaan leikkiä kriitikkoa. Mutta olen iloinen puolestasi, että kirjasi on otettu hyvin vastaan. Hesaria en enää lue, eikä meille tule muitakaan lehtiä, meillä ei ole edes postilaatikkoa. Kerran viikossa käymme yleensä kaupungissa, ja siellä on kokonainen vuori postia odottamassa, pääosin mainoksia ja ilmaisjakelulehtiä ja laskuja.

Hei, mutta mehän ollaan kavereita Facebookissa. Sielläkin Aleksis Salusjärvi mainosti kirjaasi (taisin jo kertoa). Kun viimeksi kävin siellä kurkistamassa, A.S. oli nostanut esille sen kirjan , mikä on tämän bloggauksesi aiheena. Minusta Kiiltomato on nostanut tasoaan sen jälkeen kun siellä on alettu tehdä muutoksia, jotka vielä kuulema jatkuvat.
(ei kai se häiritse blogiasi, että puhun täällä muitakin asioita kuin siitä mistä täällä kirjoitat?)

Aina päätän ja päätän etten käy blogeissa ihmisiä häiritsemässä tyhjänpäiväisillä kommenteillani. Kun joskus huomaan jotain, mitä olen kirjoittanut, tekee mieli poistaa se. Joskus poistankin. Nolottaa sitten sekin.

Anita Konkka kirjoitti...

Hei Liisu,

En suosittele rivien välien lukemista. Vaistosit väärin, kun arvelit, että en pidä tavasta jolla kirjoitit muistelmista. Mulla ei vaan ollut siihen mitään lisättävää. Olen niin suomalainen että en osaa ottaa kiitoksia vastaan vaivaantumatta. Tiedät varmaan tyypin, kun sen uutta mekkoa/ käsilaukkua/ takkia yms kehutaan nätiksi, niin se sanoo: Tää on vanha, mä ostin tän alennusmyynnistä kauan sitten.

Liisu kirjoitti...

Tiedän joo. Itsekin olen sellainen. :)

(minulla on geeneissä huonon itsetunnon syndrooma)

-rh kirjoitti...

Niin dystooppinen lähitulevaisuus on jo täällä - tai oli.
Entinen alaiseni 1980-luvun työpaikasta vaihtoi alaa, ja kouluttautui 1990-luvulla koe-eläinteknikoksi.
Hän vaihtoi alalta pois, juuri tuon takia; hänen lapsiaan oli jossakin yöllisessä puhelinsoitossa uhattu "samanlaisella kidutuksella" ym. ym.
Kaikki muukin on kai jo passe
Valtosen kirjassa muuten mm. syvällinen analyyttisyys kohteesta johon toi ”tietopalvelu” muka kykenee kummastuttaa.
Muutenkin aivan liian valmista ja loogista.

Anita Konkka kirjoitti...

Varmaan "tietopalvelu" oli Valtosen mielikuvitusta. Kirjailijoilla on tapana liioitella ja keksiä kaikenlaista omasta päästään. Mua kiehtoi kokemuslaite iAm. Jumala sanoi Raamatussa Moosekselle tai jollekin muulle profeetalle Minä olen. Kirjassa oli muitakin raamatullisia viitteitä.

-rh kirjoitti...

Jag finns.

siinä pyhässä kirjassa on paljon sellaista joka kuulostaa toki hyvältä mutten muuten ymmärrä siitä höykäisen pöläystä.
Tällaisiahan on runoudessa ja lyriikassa;
"Rakkauden hinta on nimensä veroinen."
?
Dingo - levoton tuhkimo

Toki!
sometimes words have two meanings, IAW zeb's stairway to heaven.

Anonyymi kirjoitti...
Blogin hallinnoija on poistanut tämän kommentin.
Anita Konkka kirjoitti...

Anonyymi, kommentisi on ad hominem eli argumentaatiovirhe. Sillä ei ole merkitystä keskutelun kannalta, joten poistan sen.

Liisu kirjoitti...
Kirjoittaja on poistanut tämän kommentin.
Anita Konkka kirjoitti...

Liisu, et ehkä huomannut että poistin epäasiallisen kommentin aamupäivällä , kun näin sen postilaatikossani.

Liisu kirjoitti...

Liisu on poistanut kommenttinsa vastattuaan epäasialliseen ja provosoivaan Anonyymin kommenttiin.

Kiitos Anitalle, että hän poisti Anonyymin kommentin. Ja Liisu puolestaan pahoittelee siitä aiheutunutta häiriötä.