Aloitin unimuistelmien kirjoittamisen
vuonna 2001 Uzèsissa, pienessä eteläranskalaisessa kaupungissa. Näin siellä paljon unia elämäni tärkeistä
ihmisistä: isoäidistä, isästä. äidistä, lapsistani, ystävistäni, rakastetuistani,
jotka esiintyivät usein unissani. Kun
kolmen kuukauden päästä palasin Suomeen, torjunta iski päälle: en voinut kirjoittaa
henkilöistä heidän oikeilla nimillään, sillä eiväthän unihenkilöt ole todellisia
ihmisiä, vaan mielikuvitukseni tuotteita. Niinpä rupesin kirjoittamaan fiktiota
heistä. Kirjoitin vuosikausia, mutta romaani
ei ottanut onnistuakseen. Lopulta nostin käteni pystyyn: hyvä on, kirjoitan unennäkijän
muistelmat, kuten alun perin olin Uzésissa ajatellutkin. Kolmentoista vuoden
kuluttua muistelmat ilmestyivät Teokselta (surukseni olin joutunut jättämään
vanhan kustantajani Tammen). Tässä muistelmien kansikuva:
Kuvassa on äitini, hänen
pienoisfreskonsa ”Taiteilija ja hänen kissansa” ja minä sylissäni äidin malli kissa
Piu.
Kirjan ilmestymisen jälkeiset pari
kolme kuukautta ovat piinallista aikaa kirjailijalle, ”sielun helvetintiloja”,
kuten sanon muistelmissani. Jos kirja
on romaani, sitä odottaa että se pääsee Finlandia-ehdokkaaksi. Kun ei pääse, niin
pettyy ja tuntee olevansa epäonnistunut kirjailija.
Minun ei tarvinnut pettyä tänä vuonna, koska kirjani
on luokiteltu tietokirjaksi, vaikkei siinä mitään tietoa olekaan. Kirjailijan muistelmat
ovat fiktiota, koska hänen muistinsa toimii fiktiivisesti, toisin kuin poliitikkojen
muisti, joka on täynnä ”tosiasioita”. Tosin epäilen vahvasti että heidänkin ”tosiasiansa” ovat
yhtä fiktiivisiä kuin kirjailijan muistin ”tosiasiat.”
Unennäkijän muistelmat tuli kirjakauppoihin vähän toista kuukautta sitten.
Kirjasta on ilmestynyt tähän
mennessä vain yksi arvostelu Ylen Lapin uutisissa. Lapin miehellä (kirjallisuuden harrastajalla)
on ollut pieniä lukuvaikeuksia. Hän sanoo, että kirja on ”sekava, mutta runsas”.
On se silti kulttuurihistoriallisesti
tärkeä teos hänen mielestään. Hän
moittii, että suhteeni Hannu Salamaan on kuin Hertta-sarjasta. En ole lukenut
Hertta-sarjan kirjoja, joten en tiedä onko Lapinmies oikeassa.
Lapinmiestä oli järkyttänyt
kertomukseni Raija Siekkisen kohtalosta. ”Konkka
kertoo miten tärkeinä sekä hän itse mutta erityisesti Raija Siekkinen kokivat
Helsingin Sanomien kirja-arvostelut. Niitä odotettiin pelokkaina mutta
toiveikkaina. Raija Siekkisen viimeisen kirjan arvostelu Helsingin Sanomissa
ilmestyi vasta kuukausia kirjan ilmestymisen jälkeen samassa lehdessä
muistokirjoituksen kanssa.”
Niistä ajoista, jolloin Raija
odotti Hesarin arvostelua, on kulunut kymmenen vuotta. Yhä harvempi kaunokirjailija ja runoilija saa
nykyään kirjastaan arvostelun Hesarissa. Poliitikkojen ja populaarimuusikkojen kirjat
lienevät tärkeämpiä, koska ne kiinnostavat suurta yleisöä enemmän kuin runot ja
kaunokirjat. Yhä me kirjailijat, kuten Raija Siekkinen aikoinaan, odotamme
pelokkaina ja toiveikkaina, sydän vavisten Hesarin arvosteluja. Niistä riippuu niin paljon toimeentulomme:
apurahoitus, myynti ja ja kirjastolainaukset. Kirjoitin Raija Siekkisen kuolemasta Kirjailijan päiväkirjassa, Sanat-blogin edeltäjässä, vuoden 2004 helmikuussa.
Lisäys 21.1.2015
Lapin miehen jälkeen on tullut naisnäkökulmaakin muistelmiin.
http://www.hs.fi/arviot/Kirja/a1418014655663
" Muistelmien suuri kaari on tärkeä perhehistoriallinen näkökulma luovan työn maailmaan. Anita Konkka avaa kaunistelematta kulttuurikodin reunaehtoja 1940-luvulta tähän päivää," Mervi Kantokorpi kirjoittaa Helsingin Sanomissa:
Annelin kirjoissa
Sydänlehti
Kirjasta kirjaan
http://www.kiiltomato.net/anita-konkka-unennakijan-muistelmat/
"Suomen Simone de Beauvoir yksissä kansissa!" Päivi Kosonen kirjoittaa Kiiltomadossa.
16 kommenttia:
Anita,
aika vähän arvosteluita julkaistaan enää missään. Suuri osa ennen säännöllisesti kirjoittavista arvostelijoista on nyt työtön. Lehdet eivät tarvitse arvosteluja, ilmeisesti niitä on luettu liian vähän. Eikä arvosteluja ole Hesarissakaan enää niin kuin ennen oli. Siitä siis johtuu se, että YLE painaa sivulleen kemijärveläisen kirjallisuuden harrastajan tekstin.
Ripsa, niinhän se on, todella surullista! YLE säästää ja panee toimittajia pihalle. Hoitavatko harrastajat kohta toimittajienkin työt kuten on käynyt kriitikoiden työlle.
Ripsa, Hesarin painoarvo kritiikkien suhteen
on kasvanut liian suureksi, kun maakuntalehdet ovat ajaneet kirjallisuuskritiikin alas.
Anita,
osa kriitikoista on alkanut miettiä semmoistakin asiaa kuin kritiikin uudistaminen, kai vastaamaan lukijoiden tarvetta löytää uusia ja "erilaisia" tapoja ilmaista esimerkiksi suhdetta kirjoihin. En ole aivan selvillä siitä, mitä sellainen pitäisi sisällään.
Ja tulee mieleen oma mietiskelysi siitä, mitä oma kirjasi edusti. Se EI ole tietokirja, mutta se EI ole fiktiota. Unennäkijä ei ehkä kirjoita tietokirjaa, mutta jostain syystä järjestelmä ei lue muistalma-sanan sisältämää otsikkoa fiktioksikaan!
Olen itse monta kertaa ajatellut historiankirjoittajien hurja mielikuvitusta, esimerkiksi lukiessani Grimbergin "Kansojen historiaa" löytää mitä mielikuvituksellisimpia salaliittoja ja jounitteluja asioista, joiden piti olla kansallisia strategioita. Siis äärettömän rationaallisia.
Mistä johduin miettimään nais- ja miesnäkökulmaa esimerkiksi kritiikissä. Kyllä niissä varmaan on eroa. Mutta syytä eroihin on vaikea sanoa. Mielipiteestä ei voi olla kyse? Kritiikissä on syytä sanoa oma mielipiteensä?
Ripsa,
Ehkä syynä on yksinkertaisesti se pieni ero.
Anita:
"Hesarin painoarvo kritiikkien suhteen
on kasvanut liian suureksi,"
Aika totta.
esim. Återträffen nähdäkseni tyrmättiin Suomessa myötäillen Hesarin ekana jukaisemaa mielestäni ala-arvoista kritiikkiä.
Sain nyt joulunpyhinä vasta tilaisuuden lukea tätä uutta kirjaasi jota olen todella odottanut. Nyt se on minulla. Olen mielissäni.
Tosin luen nyt neljää "paksua " kirjaa rinnatusten, Se onnistuu, kun ne ovat aivan erilaisia (tietysti). Ensiksi sain lahjaksi Donna Tarttin Tiklin,
Sitä seurasi Michael Cunninghamin Lumikuningatar, ja kirjastosta sain kauan odotettuani viime viikolla Ulla-Lena Lundbergin Jään, ja nyt sitten ennen joulua tämän Unennäkijän muistelmat.
Tavallisesti luen vain yhden kirjan kerrallaan, mutta nämä ovat kaikki niin mielenkiintoisia, että en ole millään malttanut olla aloittamatta niitä kaikkia.
Ja ihme kyllä olen huomannut, että mikään näistä kirjoista ei häiritse toisten lukemista. Ne ovat jotenkin tasavertaisia kiinnostavuudessaan.
On kuin matkustelisi niissä. Ne tulevat lähelle itseäni. Ainoa, jota luen kuin olisin vieraassa maassa on Jää.
Tikli on kuin kävisin naapurissa, ja Lumikuningatar on kuin kävisin ystävän perheessä, joka jäsenet ovat oudon tuttuja, sinun kirjasi on kuin olisin kotona. Luen sitä kuin itseäni. Vertaan sen perheen ja oman laajennetun perheeni väkeä. Äitisi on kuin minulta suoraan lainattu tätini, joka kirjoitti ja maalasi käsineet kädessä ullakolla, jonne hän salaa kiipesi pakoon perheensä melskettä.
Isäsi on kuin enoni, joka rakasti perhettään, mutta ei osannut sitä eläessään mitenkään ilmaista. Minä pidin hänestä, ymmärsimme toisiamme ja olin hänestä ylpeä. Tähän tapaan kaikki sinun "väkesi" kertautuu aina jossain muodossa johonkin lähisukulaisuuteen, josta osa on jo kuollut, joita muistelen niin kuin sinä kirjassasi. Ja kaikki he sijoittautuvat lapsuuteeni. Niin kuin sinullakin. Jotain samaa täytyy meissäkin, sinussa ja minussa olla. Tunnut niin läheiseltä, vaikka emme tunne yhtään toisiamme. Ja minun perheeni nykyisin on jotain ihan muuta. Mutta jotain ihan samaa siinäkin. Ehkä ilmapiirissä on jotain erilaista, tähän hetkeen kuuluvaa, jokainen on oma itsensä, mutta yhteenkuuluvuuden tunne sitoo meitä. On riitoja, jotka mitätöityvät aina pian. On välittämistä jne. Musiikki, kuvataide ja kirjallisuus yhdistää meitä.
Mutta tämä sinun kirjasi, siitä pitää nyt puhua. Se kiehtoo. Sen, mitä olen ennättänyt lukea on juuri sitä, mitä toivon ja olen siltä odottanut.
Olen iloinen siitä, että vaikka olisit voinut vääntää tämän fiktiiviseksi romaaniksi, jolla olisi todellisuuspohja, et tehnyt sitä, vaan annoit todellisuuden tunteen säilyä käsin kosketeltavana ja aitona, vaikkakin unen siivilöimänä.
Tämä on arvokas kirja. (Olen lukenut kaikki käsiini saamani kirjoittamasi kirjat, ja se lisää läheisyyden tuntua.)
Saat ajan elämään tässä ja nyt. Kaikki menneet tapahtumat syntyvät tässä uudelleen. Tuoreina ja kirkkaina, tai sameina ja surullisina, niin kuin elävässä elämässä tapahtuu, eri suuntia ja vaihdoksia.
Pidän selkeästä ja positiivisen yksinkertaisesta tekstissäsi missä ei ole haetun tuntuista rönsyilyä ja asiaan kuulumattomia vertauskuvia, ei sanahelinää, kaikki on elämää, jota eletään eikä jäädä mitään yksityiskohtaa jauhamaan. Elämä virtaa tässä kirjassa koko ajan. Jotain töyssyjä ja pulpahduksia, mitä kuuluukin olla, saa tämän kirjan tuntumaan kirjoittajan ilmaisulta ja kohottaa sen aivan tavallisen, vähän tylsän arjen yläpuolelle. Voi puhua kirjoittamisen taiteesta ja taidosta.
Mutta vasta sitten kun olen lukenut tämän kokonaan, voin sanoa mielipiteeni kokonaisuudesta (jos mielipiteelläni on yleensä ottaen mitään arvoa, en ole kriitikko vaan pelkkä lukija.)
Se, että hyppelen näiden mainitsemieni kirjojen välillä, joita kaikkia pidän hyvinä, eikä tämä sinun kirjasi poikkea mitenkään tasoltaan ja sanankäytöltään yhdestäkään niistä, puhuu jo puolestasi, Anita Konkka (jotenkin minulla on sellainen tunne, että näissä taideasioissa puhutellaan tekijää kokonaisella nimellä tai, niin kuin usein kuulee, pelkällä sukunimellä).
Kiitos Liisu palauteestasi,
Toivottavasti loppu ei tuota pettymystä sitten kun olet loppuun asti päässyt.
Tunnustan
, että monta vuotta yritin tehdä muistelmista fiktiota, mutta ei se onnistunut, ja niin kirjasta tuli omaelämäkerta.
Anita,
jos et ole sattunut huomaamaan, niin tuolla sivupalkissasi sijaitsee bloggaaja nimeltä Preivi, joka kirjoitti Unnenäkijän muistelmista. Ja käsittääkseni aivan äskettäin.
Kiinnostava juttu.
Ripsa, kiitos vinkistä. Linkitin kirjoituksen Preivissä sekä tänne että Facebookiin.
Kirjasi arvosteluja päivystävä assistenttisi ilmoittaa: Kiiltomadossa on uusi arvio!
Luulisi että ainakin tuolla arvioiden määrällä alkaisi jo kirjaa nökyä edes Akateemisessa...
Anita,
nyt olen jo loppusuoralla tässä kirjassasi.
Huomasin äsken Facebookista, että Kiiltomato-lehdessä on arvio kirjastasi. Aleksis Salusjärvi siitä ilmoitti!
Huomasin senkin, että olet Sinäkin Facebookissa. Mahtaisitko suostua kaverikseni, jos lähettäisin pyynnön. Olen siellä nimellä Liisu Liisukainen. Varjelen minuuttani sen kun pystyn. Omana itsenä on paljon helpompi olla, jos ei ole omalla nimellä. Sen olen huomannut. Ei tule hölmöyksillään loukanneeksi toisia. :) Toivon mukaan.
Kirjoitin kommentin kirjastasi sinne Aleksiksen jutun alle. Siellä on muitakin kommentteja.
Ripsa,
En ole käynyt Akateemisessa, mutta Suomalaisessa sitä kirjaa oli paljon.
HelMetin ( Helsingin seudun) kirjastoissa sitä on vain 15 kpl ja jonossa on varaajia 183. Siellä eivät ole huomanneet, että ihmiset sitä kirjaa.
Kiitos Liisu, rupean kyllä kaveriksesi, mikäli lähetät pyynnön. Voin minäkin sen pyynnön lähettää. Kumpi ehtii ensiksi? Huomasin Aleksis Salusjärven linkin, ja näin kommenttisi. Ajattelin, että mahdatko olla Blogistanin Liisu.
Olen Blogistanin Liisu.
Käynpä Facebookissa katsomassa tilannetta. Kip kap kip kap!
Lähetä kommentti