perjantaina, lokakuuta 12, 2012

Venäläisiä kertojia

Syksyä  Siperiassa.        Tuntematon mies kissansa kanssa 
 siperilaiskylän raitilla. Kuvasin  hänet  vuonna 2004, jolloin 
osallistuin suomalais-ugrilaisten kirjailijoiden  kokoukseen 
Hanti-Mansiassa. (Klikkaa kuva isommaksi)

 Jevgeni  Griškovets: Joet

 Jevgeni Griškovetsilta  on  ilmestynyt suomeksi  viime keväänä  mainio pieni   kirja  Joet  (Suom. Saija Aarros. Kampus Kustannus, Jyväskylä 2012).  Griškovets on  syntynyt,  kasvanut ja käynyt koulunsa   Siperiassa. Nykyään hän asuu Kaliningradissa.  Hän on kotimaassaan   suosittu näytelmäkirjailija, ohjaaja  ja näyttelijä,  Venäjän Woody Alleniksi sanottu.  Griškovetsin   kirja kannattaa lukea, vaikkei olisi ikinä Siperiassa käynyt.

"Minulla ei ole mitään käsitystä siperialaisesta eksotiikasta, minä en ole sitä kokenut", 
sanoo kirjan   nimetön  kertoja.  Hän  tunnustaa, että on nähnyt karhun  kerran, ei    ole ikinä pitänyt joesta uimisesta,   ja     taigassakin  käynyt  vain  kerran,    "ollut  siellä  hyttysten syötävänä, nuuhkaissut  vähän sen ilmaa, nähnyt jotain.  En käsittänyt siitä mitään ja...palasin kaupunkiin." 

Kertojaminän Siperia ei ole synkkä paikka, vaikka  hänen  kaupunginosansa rajalla olikin  vankila nro 5, jonka muurit ja  valonheittimet  pelottivat  häntä  lapsena.  Mutta vielä enemmän häntä pelottivat  järvien  iilimadot. Hän pelkäsi  niitä kuollakseen. Hän  kertoo   lempeällä ironialla   poikavuosistaan  Siperiassa, jossa elämä  oli ihan tavallista. "Kun koulutunnit peruuttiin pakkasten takia, me juoksimme elokuviin tai ihan vain  pihalle leikkimään. Alaskassa oli koiravaljakoita ja oikea kuolettava  pakkanen. Mutta meillä oli ihan  tavallinen pakkanen. Aivan tavallinen!" Kertoja on lukenut  Jack Londonin kuvauksia Alaskan pakkasista ja koiravaljakoista, ja häneen on tehnyt  suuren vaikutuksen se, että kun siellä sylkäisee, niin sylki jäätyy ennen kuin se ehtii pudota maahan.

Tunnistan itseni kertojan  kuvaillessa, miten  hämmästyneitä ulkomaalaiset ovat kun he saapuvat ensi kertaa Siperiaan. He hämmästelevät mm. Fuji- tai Kodak-kyltillä varustettuja valokuvausliikkeitä,  koska  ovat tuoneet kotimaastaan  filmirullakasan "saadakseen itsestään  kuvia paikallisten asukkaiden, porojen ja karhujen kanssa ja, luonnollisesti, ikuistaakseen kuuluisat siperialaiset  vankilat ja pakkotyöleirit.  He ovat  hämmästyneempiä kuin ensimmäiset Kuun pinnalle astuneet ihmiset olisivat olleet, jos olisivat löytäneet  sieltä  vaikkapa muurahais- tai mehiläispesän."  Minä   hämmästelin ensimmäisellä Siperian matkallani  Whiskas-kissanruokapurkkeja,  joita näin Nenetsian  niemimaalla  olevassa kaupassa. 

 Lisää Venäjän nykykirjllisuudesta Kiiltomadossa, Kristina  Rotkirchin  kirjoitus: Vapaus ja pluralismi. Muutama sana Venäjän nykykirjallisuudesta. 


Andrei Makine: Ikuisen rakkauden  kosketuksia

Andreï Makine   on   syntynyt  Siperiassa, mutta kasvanut  Penzassa, joka on  Udmurtian  naapurissa. Hän   lähti kolmenkymmenen vuoden iässä   Ranskaan, vaihtoi kieltä  ja ryhtyi  ranskalaiseksi kirjailijaksi, joka kirjoittaa  Venäjästä.   Ranskalaisia  Venäjä on  aina   kiinnostanut , joten  ei  ole   ole ihme , että  Makine  on  suosittu kirjailija  Ranskassa. Näyttää olevan myös Suomessa,   koska  hänen  kirjoistaan on ilmestynyt kymmenen suomennosta. Olen  lukenut   kauan sitten  Makinen  Ranskalaisen testamentin,  hänen  läpimurtoteoksensa, joka  sai kiitosta, ylistystä ja   kirjallisuuspalkintoja, eikä  se  hullumpi  kirja ollutkaan.

 Ikuisen rakkauden kosketuksia ( Le  livre des brèves amours éternelles)  ilmestyi  Ranskassa viime  vuonna ja tänä  vuonna  suomeksi. ( Suom. Annikki Suni, WSOY 2012).   Kun näin  Makinen  uutuuskirjansa  pikalainahyllyssä, tartuin siihen  siihen  innokkaana uudistamaan  vuosien takaisen  tuttavuuden,   vasitenkin  kun  kirjan  nimi viittasi rakkauteen,  joka on  kiinnostanut minua varhaisteini-iästä  asti.  

 En tiedä    oliko  vika minussa vai kirjassa, että  lukukokemus  oli pettymys. En saanut  kontaktia  orpokodissa kasvaneeseen    kertojaan  sen enempää kuin  kirjailijaankaan.   Minusta  tuntui  kaiken aikaa, että  sanoista ja niiden väleistä tiuhkui  epämääräistä  negatiivisuutta, jota vierastin. 

 Kirja  alkaa kohtaamisesta.  Kertoja   lähtee saattamaan  kotiin  Dmitri Ressiä, toisinajattelijaa,  jonka  vankileirikierre oli  alkanut parikymppisenä.  Ress  oli   silloin liimannut jonkin  viraston seinään julisteen, jossa  luki " Eläköön suuri sikakumous".   Erään puiston portilla he pysähtyvät. Kertoja  näkee  tuntemattoman kaunottaren , joka nousee autosta ja  kulkee ohitse lapsensa kanssa ja jättää jälkeensä kitkerän ja kylmän hajuveden   hulvahduksen.   "Nuoruudesta lähtien  on sen kohtaamisen muisto palannut  ajoittain mieleeni. Se on  piinannut ja paennut kuin  arvoitus, jonka ratkaisun ihminen toivoo edelleen löytävänsä."

 Kummallinen  yhteensattuma jäi pitkäksi  aikaa vaille vastausta,    kertoja sanoo.  Hän   unohtaa Dmitri  Reissin ja   siirtyy  muistelemaan   lyhyitä  kohtaamisiaan  ikuisen  rakkauden kanssa.  Usein   kohtaamisessa on taustalla  jokin   poliittinen kulissi  - Brežnevin suuri naamakuva tai   paraatikoroke, jonka alla olevaan terästankojen  alla olevaan labyrinttiin kertoja eksyy.   Neuvostojärjestelmä  ei suosinut rakkautta,  kertojan mukaan: "Vapaiden  rakastavaisten  asema vertautui irtolaisiin, varkaisiin ja toisinajattelijoihin. Mikä ei  tavallaan  ollutkaan väärin: rakkaus on  olemukseltaan kumouksellista." 

 Viimeisessä    kertomuksessa   tuntemattoman kaunottaren arvoitus   selviää.  Kertoja näkee   nizzalaisessa ravintolassa naisen, jota Ress oli rakastanut   "ylimaallisella rakkaudella niin kuin Dante    Beatricea."  Nainen ei ollut  enää kaunotar, hänestä  oli tullut  "nomenklatuuramuija,"  kuten  kertoja luonnehtii,   kaiken  lisäksi nainen on tuhonnut Ressin elämän.   Siinä vaiheessa  minulle     selviää,    mikä  vierottaa minua   Makinen  kirjasta.   Siinä on liikaa  osoittelevaa  tendenssiä.     Ymmärrän   kyllä orpokodissa kasvaneen ja Afganistanin  sodassa palovammoja  saaneen  kertojan  katkeruuden, mutta miksi  menestynyt   kirjailijakin on katkera, ja   miksi  hän  kirjoittaa yleviä,  ilmeisesti  syvällisiksi tarkoitettuja lauseita,  esimerkiksi: " Me  ihmiset  erehdymme kohtalokkaasti, kun haluamme löytää pysyviä paratiiseja."  Monikon  ensimmäinen  persoona toistui  niin  usein,   että    minusta alkoi   tuntua   kuin    Makine   jättäisi sanomatta    jotain  henkilökohtaisesti  kipeätä ja  merkitsevää,  ja piiloutuisi   mahtipontisen me-kulissin taakse 


 Sergei Dovlatov:  Meikäläiset

 Sergei  Dovlatov on  minulle  uusi tuttavuus   Griškovetsin tavoin.   Ja miten  riemastuttava     kohtaaminen   Makinen jälkeen!  Wikipedian tietojen mukaan  Dovlatov opiskeli suomea  Leningradin yliopistossa. Hän    syntyi Ufassa 1941 ja kuoli  New Yorkissa 1990.  Hän  joutui  emigroitumaan  Yhdysvaltoihin vuonna  1979.  Syy:  neuvostokriittisten  kertomusten julkaiseminen samizdatissa.  Hänen  viisitoista teosta käsittävästä  ja 25:lle kielelle käännetystä  tuotannostaan on ilmestynyt suomeksi vain  Meikäläiset  ( Suom.  Pauli Tapio. Idiootti 2012).  Sivumennen sanoen pienkustantajat tekevät  nykyään kulttuuritekoja, joihin suurilla kustantajilla ei ole varaa. 

Meikäläiset  on Dovlatovin  suvun tarina. "Toivoakseni se on varsin tavallinen", hän  sanoo kirjan lopussa. Ainakin  se on hauska, vaikkei  suomalaisesta  näkökulmasta  kovin  tavallinen.   Dovlatov  osaa  anekdoottien  kertomisen taidon parhaaseen  venäläiseen  tyyliin.  Hän  on   hulvaton tarinaniskijä. Hän   liioittelee,  kärjistää, pelkistää, karrikoi.   En  hetkeäkään  epäile, etteivätkö hänen  tarinansa sedistä, tädeistä,  enoista ja serkuista   olisi  totta.

 Sergein   isoisä Isaak oli käsityöläinen,  entinen  kaartilainen, atleetti ja elostelija. Hänellä oli  kolme poikaa, joihin  hän suhtautui  jokseenkin halveksivasti.  Yksi kirjoitti runoja ( Mihail-setä). Toinen  näytteli  (Sergein isä Donat).   "Tomerimmaksi  ja käytännöllisimmäksi osoittautui  nuori Leopold. Kahdeksantoistavuotiaana hän karkasi  kotoa iäksi." Hänestä tuli huijari ja hän  päätyi  Shanghain kautta Belgiaan, josta  lähetti    tuttavansa  mukana  isoisälle smokin ja  "valtavan puhallettavan  kirahvin, joka sittemmin osoittautui hattutelineeksi." Isoisä pidätettiin belgilaisena vakoojana. Hän sai kymmenen vuotta ilman  kirjeenvaihto-oikeutta, mikä merkitsi teloitusta.  

Tuohon  aikaan  ihmisiä  alkoi katoilla  arvaamattomasti.   Sergein  äiti  kirosi  Stalinia, mutta isä kunnioitti Stalinia ja  arvioi tilanteen toisin.  Näyttelijä kun oli  hän näki tapahtumat  draamana, jossa  paheesta rangaistiin, kunnes isoisä pidätettiin. Isoisähän  oli hyvä ihminen! "Isä hämmentyi. Hän ymmärsi , että kuolema  kulkee jossakin lähistöllä. Että sankari on vaarassa kuten Shakespearen  tragedioissa."  Isä erotettiin teatterista, koska hän oli juutalainen,    hänen isänsä  oli  teloitettu ja  veli oli ulkomailla.  Siis aivan tavallinen tarina  entisessä Neuvostoliitossa.

 Sergeistä  kasvoi   toisinajattelija, "aloitteleva dissidentti", kuten hän sanoo.  Kuusivuotiaana hän tiesi, että Stalin tappoi isoisän. Ja koulun päättyessä hän  oli perillä aivan kaikesta."Tiesin että  sanomalehdissä kirjoitetaan valheita. Tiesin että ulkomailla  ihmiset  elävät paremmin ja onnellisemmin. Tiesin että on häpeällistä mutta  hyödyllistä olla kommunisti." 

 Myös  Sergein  ystävät olivat aloittelevia dissidenttejä,  parrakkaita, arvoituksellisia ja synkeitä.  He joivat  terästettyä viiniä ja pitivät toisiaan neroina. He kirjoittivat kuten Sergeikin, mutta  heitäkään ei julkaistu. Sergein äiti tunsi myötuntoa  hänen ystäviään kohtaan ja ruokki heitä, mutta  siihen että ystävät  eivät pesseet käsiään   vessassakäynnin jälkeen, äiti suhtautui  melkein yhtä ankarasti kuin  yhdyssanavirheisiin.  Hänestä oli äärimmäisen  moraalisen rappion merkki, jos  esimerkiksi sana "ylipäänsä"  kirjoitettiin "yli   päänsä".   Äiti oli   oikolukija, se oli vastuullista työtä, kirjoitusvirheestä saattoi joutua vankilaan. "Kuten tiedetään, lehdissämme vain kirjoitusvirheet ovat totta", Dolvatov   irvailee.

Lukekaa ihmeessä Meikäläiset, sivuja on vain  147,   yksikään sivu ei ole tylsä,   eikä sivuilla ole  "syvällisiä" viisauksia à la Andreï Makine, luojan kiitos! 

6 kommenttia:

Ripsa kirjoitti...

En ole tainnut lukea mitään näistä kirjoista. Joten oli hyvä nähdä tämä esilukijan arvio.

Makine kuulostaa tutulta, mutta ehkä olen lukenut jonkun aiemman kirjan. Ranskalainen testamentti on ehkä ylittämätön, koska se oli Makinen ensimmäinen.

Tuossahan olisi listassasi hyvä kasa pitkille talvi-illoille. Mutta on minulla odottamassa myös Tolstoin Anna Karenina.

Anita Konkka kirjoitti...

Joet ja Meikäläiset ovat pieniä kirjoja, ne lukee yhdessä tai korkeintaan kahdessa talvi-illassa.

Makinen kirja sopii nuorille romantikoille. Ja Tolstoin Anna Karenina, huhhuh, jos et ole sitä nuorena lukenut, niin ei sitä enää kannata ruveta lukemaan.



Ripsa kirjoitti...

Anita,
on se kyllä jotenkin niin, että muutama paksu opus on otettava aina välillä käsittelyyn, varsinkin klassikko.

Olen nähnyt Anna Kareninan Tampereen Työväenteatterissa kerran, taisi olla melkein nelituntinen esitys, kamalan puuduttava. Se kyllä johtui ohjauksesta enemmän kuin mistään muusta. Näyttämölle panoa myöten.

Luulen että Tolstoin käsittely olisi ainakin yksinkertaisempi. Ei tarvitsisi katsoa kenenkään riuhtomista olemattomissa tunteissa, tai olemattomilta ne vaikuttivat siinä esityksessä.

Kirjallisuuden etu on se että lukija tekee kuvat itse.

Liisu kirjoitti...

Kiva kuulla nykyisistä venäläisistä kirjailijoista. Niistä ei paljon puhuta, en ole ainakaan huomannut.

Makine on minulle tuttu (kirjailijana). Olen lukenut useamman hänen teoksistaan, mutta suurimman vaikutuksen niistä on tehnyt muistaakseni pari vuotta sitten julkaistu Tuntemattoman miehen elämä. Se oli upein lukukokemus, joka minulla on ollut viime vuosina. Muistan sen vielä elävästi, vaikka monta sen jälkeen lukemaani on unohtunut. (Ei edes Sofi Oksanen ylittänyt sitä, päinvastoin en siitä erityisemmin pitänyt sen raakuuden takia.)

Myös Kesä Baden Badenissa (Leonid Tsypkin) lukeutuu mielikirjoihini, samoin J.M. Coetzee, joka ei ole venäläinen, vaan eteläafrikkalainen, mutta on kirjoittanut Pietarin Mestari -nimisen romaanin. Edellinen kertoo Dostojevskista ja hänen vaimostaan (siinä oli hassuja yhtymäkohtia omaan elämääni, ne nauratti), jälkimmäinen taas kuvaa Dostojevskia itseään, kun hän tulee tutkimaan Pietariin poikapuolensa kuolemaa. Tuo poikapuoli vilahteli tämän tästä Dostojevskin vaimon päiväkirjassa, ehkä vähän epämiellyttävänä henkilönä. Kaikki äidit eivät vaan tahdo tulla toimeen poikapuolien kanssa :), minkä sille mahtaa (on ehkä jonkinlainen kilpailuasetelma?)

Minua kiinnostaa venäläinen kirjallisuus ehkä myös siitä syystä, että sen klassikoita lukeneena on olemassa joitakin henkilökohtaisia sidonnaisuuksia nykyvenäläisiin. Kiva etsiä heistä samoja piirteitä kuin esim. Tolstoin kuvaamissa henkilöissä. Kyllä niitä löytyy. :)

Anita Konkka kirjoitti...

Liisu, täytyykin pistää korvan taakse tuo Tuntemattoman miehen elämä. Ja hakea se kirjastosta, kunhan olen lukenut yöpöydällä olevan pinon.

Anna Amnell kirjoitti...

Kiitos tästä kirjoituksesta, Anita. Kun luin Makinen Ranskalaisen Testamentin, ihmettelin, miksi hän ei ollut katkera vaikka hänen lapsuutensa ja nuoruutensa oli mennyt Neuvostoliitossa. Hän oli varmaankin silloin hurmiossa. kun oli päässyt Ranskaan. Ehkä katkeruus pääsee pinnalle nyt vanhempana.

Asuin melkein koko 1980-luvun Torontossa Neuvostoliitosta ja sen miehittämistä maista paenneiden ihmisten naapurina. He olivat surullisia tai katkeria. Ainoa toivo oli lapsissa ja lapsenlapsissa.

On varmaankin ihmisiä, joiden ammatti tai ideologia oli sellainen, että he eivät niin paljon kärsineet. Toisaalta olen ollut viime vuosina viikkokausia Kroatiassa ja Tsekissä. Kyllä ne ihmiset ovat kkaikki kärsineen näköisiä. Mutta nuorissa on nykyään valtavaa energiaa. Vanhemmissa ihmisissä näkee, että heiltä oli siivet leikattu nuoruudessa.

Mieleeni tulee eräs entisestä "Itä-Euroopasta" kotoisin oleva kirjailija, jonka kuulin laulavan 1980-luvulla Kanadassa toimittajien matkalla. Mitään toivoa ei vielä näyttänyt olevan. Hänen laulunsa oli niin kuin haavoitetun linnun huuto. (Hän oli kookas, harmaatukkainen komea mies, suku oli ollut korkeassa asemassa.)