maanantaina, huhtikuuta 09, 2012

Kirjailija ja naiset

 Mies   J.M. Coetzeen  romaanin kannessa. 



 Romaanin nimi on Kesä (suom. Markku Päkkilä), englanniksi Summertime.  En tiedä kuka on ottanut kuvan. Kirjaston  kirjassa  nimen peittää   tarralappu.  Mies kuvassa voisi olla  kolmikymppinen John Coetzee, joka  palasi 70-luvun alussa   Etelä-Afrikkaan, kun  ei  saanut   oleskelulupaa  Yhdysvalloista  syystä, että oli  osallistunut  Vietnamin sodan vastaisiin mielenosoituksiin. 


Kesä  on  kolmas ja minusta  hauskin   kirja J.M. Coetzeen  omaelämäkerrallisessa  sarjassa.  Ennen sitä  sarjassa on  ilmestynyt Lapsuus ja Nuoruus.  John  Coetzee ei ole  sama    mies kuin  J.M. Coetzee.   John on yksinäinen mies, hänellä ei ole vaimoa eikä lapsia, tai niitä ei mainita, ehkä ne jäivät  Yhdysvaltoihin.  John  saa  englanninkielen   apuopettajan paikan tyttökoulusta ja myöhemmin   hän työskentelee Kapkaupungin  yliopiston englanninkielen laitoksella.  Hänen  akateemisia  meriittejään ei kerrota.


 Kun  J.M.  Coetzee palasi Etelä-Afrikkaan , hänellä  oli vaimo ja kaksi lasta  sekä   tohtorin  tutkinto yhdysvaltalaisesta yliopistosta.   Hänen  väitöskirjansa  aiheena oli  Samuel  Beckettin  teosten  tietokoneavusteinen tyylianalyysi.  Paluumuuton  jälkeen hän  sai  englannin kirjallisuuden professuurin Kapkaupungin  yliopistosta. 


Kesä  kertoo  vuosien  1971-1977 välisestä    ajasta   nuoren Johnin  elämässä.   J.M.  Coetzee käyttää etäännyttämiskeinona  näkökulmatekniikkaa ja    elämäkerturia, joka   haastattelee    Johnin tunteneita ihmisiä.  Haastateltavat  ovat  etupäässä  naisia,  joukkoon  mahtuu vain yksi  mies, joka on hyvin niukkasanainen.   Naisten  haastattelut  tekevät   kirjasta  hauskan.   He  eivät  kainostele  kertoa, miten  kurja  rakastaja  John oli.   Varsinkin  brasilialainen  tanssinopettaja Adriana  antaa palaa.   Hänestä John oli  kuin  mies,  joka oli  ollut koko elämänsä pappina, menettänyt miehuuteensa  ja tullut  kyvyttömäksi naisten kanssa. 


 Kaikki   elämäkerturin   haastattelemat  naiset  ovat sitä mieltä että,  että Johnilta  puuttui  lämpö ja kyky rakastaa, ja että   hän   ei rakastanut heitä, vaan Naisen ideaa,  jonkinlaista   mielikuvitusolentoa, jonka  oli luonut päässään.


 Eräs naisista sanoo, että Johnilla oli seksitoimintatila, johon hän siirtyi riisuttuaan vaatteensa.  " Siinä tilassa hän suoriutui miehen tehtävistä täysin tyydyttävästi - tyydyttävästi, pätevästi, mutta - minun makuuni - liian persoonattomasti. Minusta ei tuntunut kertaakaan, että hän olisi ollut minun kanssani, kokonaan minun todellisuudessani." Sama nainen on pettynyt, koska  John ei koskaan kirjoittanut hänestä.  "Mikä tarkoittaa, etten koskaan puhjennut kukkaan hänen sisällään, en herännyt henkiin."


  Oli miten oli,  J.M. Coetzee on  ratkaissut mainiolla  itseironialla sen  omaelämäkerrallisuuden  ongelman, miten kirjoittaa  rakkaussuhteistaan  vaivaannuttamatta   lukijaa  liialla henkilökohtaisuudella. 






Kesän  jälkeen  luin uudelleen J.M Coetzeen Nuoruuden (suom. Seppo Loponen).  Pidin    paljon   kirjasta ensimmäisellä ja vielä enemmän toisella lukukerralla.    Hän käyttää   etäännyttämiskeinona kolmatta  persoonaa.    Tässä kirjassa John on  parikymppinen.   Hän lähtee Etelä-Afrikasta  Lontooseen 60-luvun alussa ja  havaitsee, että  liberaaleinakin pidetyt sanomalehdet - Guardian ja Observer - ovat  vihamielisiä sielunelämälle.  Hän pääse  IBM:lle   tietokoneohjelmoijaksi ja    pakenee  IBM:ää  elokuviin,  rakastuu Monica Vittiin. 


 Noinhan se oli  minunkin nuoruudessani. Pakenin elokuviin  ja kirjoihin  elämän  ankeaa  todellisuutta, mutta en muista  että olisin  rakastunut kehenkään elokuvanäyttelijään.  Rakastuin kirjojen henkilöihin. Jos olisin nuori, voisin rakastua  Johniin. Minä pidän  hänestä  hänen nörttiytensä takia, sosiaalisen kyvyttömyytensä takia ja Samuel Beckettin takia, jonka  romaanit hän löytää   Lontoossa.

John kirjoittaa runoja ja    tutkii runoilijoiden elämäkertoja, vertaa omaa elämäänsä   heidän  elämäänsä. Kukapa aloitteleva runoilija  ei olisi niin tehnyt.  Hän kaipaa naista, muusaa joka vapauttaisi hänen  runovirtansa,  mutta    ei löydä sellaista naista joka  "kirvottaisi hänen intohimolatauksensa. " Naissuhteet  epäonnistuvat surkeasti. Hän  on  liian nörtti, liian  introvertti ja liian nuori onnistuakseen  naisten kanssa.


Työ IBM:llä tympii häntä. Hän irtisanoo itsensä ja pääsee International Computersille  (ICL:lle) ohjelmoijaksi. Hän  käy testaamassa  tekemiään ohjelmia Cambridgen yliopiston   Atlas-tietokoneella. Hän ei enää lue runoja, vaan ratkoo shakkitehtäviä, eikä  ikävöi " sitä salaperäistä, kaunista, tuntematonta naista, joka kirvottaisi hänessä piilevän intohimon."    Kaipuun ja runouden ehtymisen välillä on yhteys, joka ei jää häneltä huomaamatta. 


Yön pitkinä tunteina kun John   käy testaamassa ohjelmiaan Atlas-koneella, hän panee koneen tulostamaan  Pablo  Nerudan  säkeitä.  Hän pohtii, että "ellei   hän juuri nyt pysty kirjoittamana sydämestä kumpuavaa runoutta [...] voiko hän ainakin harsia koneen luomista ilmaisuista kokoon pseudorunoutta. [...] Onko reilua  käyttää kirjoittamiseen mekaanisia apuvälineitä - reilua toisia runoilijoita kohtaan, reilua kuolleita mestareita kohtaan? Surrealistit kirjoittivat runoja paperilipuille, ravistivat niitä hatussa ja poimivat sitten sanoja umpimähkäisesti säkeiden rakennuspuiksi. William Burroughs leikkelee  testisivuja  silpuksi, sekoittaa palaset ja panee palaset yhteen. Eikö tämä ole samaa? Vai muuttavatko hänen suunnattomat resurssinsa - kenellä muulla  runoilijalla  Englannissa, maailmassa on tämänkokoinen kone  käytettävänään? - määrän laaduksi? "


John  kirjoittaa  valikoiman Nerudan runoihin perustuvaa tietokonerunoutta   ja  lähettää  sen ystävälleen Kapkaupunkiin. Paikallinen  sanomalehti julkaisee yhden tietokonerunon  pilkallisin kommentein, ja parin päivän ajan  hänet tunnetaan Kapkaupungissa barbaarina, joka haluaa  korvata Shakespearen koneella.   Tämä  tapahtui  60-luvun alkupuolella. Kenties John (  tai  J.M. Coetzee) oli maailman ensimmäinen tietokonerunoilija.  Nykyään  kaikilla  runoilijoilla on samat  resurssit käytössään.


Ensimmäisellä  lukukerralla  en huomannut J.M. Coetzeen  itseironiaa. Se ei ole yhtä hilpeää kuin Kesässä, vaan  alakuloisempaa, hiljaisempaa.     Hän ei   ole myyvä kirjailija,    suuren yleisön kirjailija,  koska  ei kirjoita   "sydämestä kumpuavia" romaaneja. Hienoa, että häntä silti suomennetaan,  ja on suomennettu jo ennen kuin hän sai Nobel-palkinnon. Hän on yksi  vielä  elävistä  mielikirjailijoistani, vaikken  ole  ihan kaikesta hänen kirjoittamastaan aina  pitänytkään.


PS. Hei lukijat, vaihdoin   dynaamisesta näkymästä tähän perinteelliseen malliin, jossa näkyy  blogroll.  Kertokaa  jos tämä  latautuu hitaasti, niin  vaihdan takaisin dynaamiseen näkymään. Se lautatuu nopeasti,  minun käsittääkseni.





12 kommenttia:

Ripsa kirjoitti...

Luin Coetzeen Nuoruuden kauan sitten, kun se oli juuri ilmestynyt (olen kai kertonut että meillä on aika hyvä englanninkielinen osasto kirjastossa!). Niinpä tuo toinen jäi lukematta.

En tiedä miksi se ei mitenkään viehättänyt silloin. Tuntui että olin täynnä noita nuoren miehen angstisia kirjoja siinä vaiheessa. Nyt en muista vuotta.

Aika kiitää, ja koko ajan tulee hirveästi lisää kirjoja. On vaikea pysyä mukana ja ne ajat, kun saattoi palata takaisin johonkin kirjaan, tuntuvat jäävän kauas taa.

Kaikenlainen kiire, nopeus kaikessa kasvussa, kehittymisessäkin, alkaa olla kyllä lakipisteessä.

No, on muita Coetzeen kirjoja jotka kyllä ovat sitten osuneet.

Voi olla että pidin Nuoruutta jonkinmoisena vanhojen päiväkirjojen otteena. Tuli tunne että päiväkirjoja ei oltu käyty läpi, editoitu tarpeeksi.

Anita Konkka kirjoitti...

Minä luin Nuooruuden alkukielellä ( englanniksi) ensimäisellä kertaa ja ostin sen itselleni, kun se oli minusta se oli niin hieno kirja.
Samaistuin Johniin. Tuttua ahdistusta, yksinäisyyttä, epäonnistuneita suhteita, sosiaalista kömpelyyttä. Ei se ollut pelkkää nuoren miehen angstia. Se kertoi tulevan kirjailijan hapuilusta.

Ensimmäisellä kerralla en huomannut itseironaa, koska luin vieraalla kielellä.

Ripsa kirjoitti...

Aha. Minä en huomannut kirjailjan hapuilua. Olen kai ajatellut että ihmiset ylipäänsä kirjoittavat nuorena paljon, olivat he sitten miehiä tai naisia.

Siis siinä tapauksessa että kirjoittaminen on omiaan kullekin ihmiselle. En tiedä kuinka paljon heitä on. Mutta sen tiedän, että kun olen tavannut vanhoja opiskelukavereita tai luokkakavereita, niin moni on lopettanut kirjoittamisen haihatteluna.

Monta kertaa syynä on voinut olla sitten perhe, ja varsinkin nähtävästi aviomiehen asenne kirjoittelevaa vaimoa kohtaan. Kyllä sellaista oli 60-luvulla vielä paljon.

Avioliitto saattoi tappaa alkuunsa hapuilun. Ja luulisin että useimmiten nainen oli se kohde. En tiedä kuinka moni mies on joutunut vaimonsa jyräämäksi.

Onkohan tätä muuten ikinä tutkittu? Ei varmaan. Eihän kai avioeron syyksi Suomessa hyväksytä "henkistä julmuutta"?

Anita Konkka kirjoitti...

Kuinka moni nainen on kirjoittanut uransa alkuvaiheista, siitä miten hänestä tuli kirjailija/ taiteilija jne. Pitäisi kai lukea enemmän elämäkeroja, niin se asia selviäisi. Doris Lessing rupesi kirjoittamaan, kun jätti ensimmäisen miehensä ja lapsensa Afrikkaan ja muutti Englantiin.

-rh kirjoitti...

Joo, siis ei jätkä ole itkupilli mutta voi se olla, ja on onhan se sama "sun täytyy muuttuu" joka toimii puolin ja toisin.

Se että nämä karmalliset (pari)suhteet ovat niinkin kovia ja elämää jäytäviä, yhdistän sen jotenkin kaappifasistiseen menneisyyteemme kansakuntana.
Tulee tuosta jakautumisesta mieleen; kummallisen elämän läpi käynyt, nyt siitä vähin kirjoittava, lapsuuden ystäväni; hän on asekätkijä-isän ja punavankileirillä kuolleen miehen tyttären lapsi.

Liisu kirjoitti...

Hei!

Bolgroll näkyy ja ilmeisesti liikkuu, sillä tuntimäärät vaihtelevat pienemmästä suurempaan päin.

Jostain kummallisesta syystä pidän kovasti J.M. Coetzeesta niiden kahden kirjan verran, jotka olen lukenut. Toinen on Elizabeth Costello. Toinen Pietarin mestari.

Ensimmäinen on tasaista rauhallista kerrontaa (tai sitten itsellä oli tasainen ja rauhallinen kausi menossa.

Toisesta pidin kyllä selvästi enemmän. Siinä esiintyy n. 50-vuotias Dostojevski, joka palaa Pietariin tutkimaan poikapuolensa Pavelin kuolemaa. Pavelista muistelen olleen hänelle harmia, vai oliko sitä Annan päiväkirjan mukaan vain Annalle, sillä muistelen hänen kirjoittaneen, että Pavel osasi liehakoida isäpuoltaan, mutta häneen, Annaan, hänellä oli viileät välit.

Ostin kirjan parilla eurolla kirjaston poistomyynnistä, ja se, miten vähän sitä oli luettu, näkyi sen hyvästä kunnosta.

Meillä on "suhteita" muutamaan pietarilaiseen, jotka ovat kirjallisuudesta kiinnostunutta väkeä, mutta kun olosuhteet ovat siellä nykyisin aivan toiset kuin aiemmin, vaikuttaa, että he ovat tajunneet materian merkityksen ja uhraavat paljon rahaa matkoihin ja ostoksiin Pariisissa ja Italiassa. Aiemmin olivat kirjat heille tärkeintä ravintoa.

Raha saattaa muuttaa tärkeysjärjestystä ihmisen elämässä parempaan tai huonompaan suuntaan. Riippuu mitä arvostaa, tietenkin. Ja ihminen arvostaa kai sitä, mitä häneltä puuttuu. Ainakin jonkin aikaa. Mutta pian yleensä huomaa, miten vähän rahalla on merkitystä. Ja että kaikkein hienoimmat asiat ovat ilmaisia (tai ovatkohan? En ole varma.) Minulta ei kai puutu mitään. Mutta silti... Olenko edes tyytyväinen? En osaa vastata omaan kysymykseeni.

Luen pitkäjänteisesti Tolstoin vaimon päiväkirjaa, ja osaan kyllä samaistua häneen kun tuntuu, että hän on joka toinen päivä juoksemassa järveen. Juoksen perässä ja yritän pelastaa hänet hukkumasta, mutta hänen oma perheväkensä on minua joutuisampia, he raahaavat äitiään ja ovat jo tulossa rannasta, kun minä olen vasta lähtöaikeissa. :)

Anita Konkka kirjoitti...

Olen lukenut Tolstoin vaimon päiväkirjan, ajatellut että oli tosi rankkaa olla suurkirjailijan vaimo. Se oli varmaankin karmallinen suhde. Luettuani Sofian päiväkirjan aloin pitää vähemmän Tolstoista.

Anna Dostojevskaja ainakin päiväkirjansa perusteella oli suuri sielu, kun jaksoi antaa niin paljon anteeksi uhkarapelurimiehelleen.

Mutta ei pelkästään kirjailijan vaimoilla ole rankkaa, vaikeata oli myös Virginia Woolfin miehellä, mutta hän kantoi taakkansa miehuullisesti.

Ripsa kirjoitti...

Eikös se ole niin taakkojen suhteen, että naiset itkevät ja miehet purevat hammasta ja kuolevat?

Suhtautuminen luomisen esteisiin on yksi esimerkki. Sitten tulevat vielä erilaiset persoonallisuudet. Niiden merkitys on ehkä suurin.

Persoonallisuus kun perustuu geeneihin ja varhaisiin vaikutuksiin, joita ihminen itse ei ehkä edes tiedosta. Oli sitten mies tai nainen.

-rh kirjoitti...

En tiedä, onko se niin. Joku terapeutti (ei liene aivan akateemista tasoa) kirjoittaa HS:n Vieraskynässä: "Pojilta poistetaan yhä herkkyyttä kasvatuksen avulla."

Jokainen meistä on saanut kasvatuksensa, koti- ja koulu-sellaisen.
Vanhemmiten olen ajatellut että ne jotenkin täydensivät toisiaan. Himassa kertoilivat oikeasti elämästä, erityisesti kaappi-krisnamurtilainen mutsi. Mutta myös kallista kevyesti diggaillut faija, vaikka oli ollut nyrkkeilijäkin, olisi se tänään ns. kukkahattu.
Sitten taas koulu oli aivan jotain muuta, se kasvatus tähtäsi pohjimmiltaan siihen, että kipukynnys nousee, ja se nousi.
tietenkin siinä koulu-kontekstissa siedätyksen käyttöä pohjustettiin ajatellen het´pian uudelleen puhkeavaa jatkosodan-jatkosotaa, jossa Neuvosliitto hävitetään maailmankartalta. Nevermind.
Olivat myös ne varhaiset Saksan mallin shokkiterapiat, karskeja: toisessa taulussa näytettiin alkoholistin (pultsarin) sisäelimet, ja toisessa verrokkina terveet: jäi pysyvä myönteinen trauma, josta olen ollut kiitollinen kun näen nyt miten kuningas A niittää satoaan ikäluokassani.
Nykyisin henkinen shokki on taas vedetty esiin koska ne metodit toimivat, niissä toimii ja kognitiivinen ulottuvuus kun vähän lisätään substanssia, ja tossa esimerkissä vaikutti joku sellainen jota myös `totuusvoimaksi´ voitaneen kutsua.
ja kyse on jostain samasta kuin fyysisessä kipukynnyksessä - psyykessä ja hengessä kehittyvä paineen kesto. Ei itsesäälinsekaista itkua.

-rh kirjoitti...

En tiedä, onko se niin. Joku terapeutti (ei liene aivan akateemista tasoa) kirjoittaa HS:n Vieraskynässä: "Pojilta poistetaan yhä herkkyyttä kasvatuksen avulla."

Jokainen meistä on saanut kasvatuksensa, koti- ja koulu-sellaisen.
Vanhemmiten olen ajatellut että ne jotenkin täydensivät toisiaan. Himassa kertoilivat oikeasti elämästä, erityisesti kaappi-krisnamurtilainen mutsi. Mutta myös kallista kevyesti diggaillut faija, vaikka oli ollut nyrkkeilijäkin, olisi se tänään ns. kukkahattu.
Sitten taas koulu oli aivan jotain muuta, se kasvatus tähtäsi pohjimmiltaan siihen, että kipukynnys nousee, ja se nousi.
tietenkin siinä koulu-kontekstissa siedätyksen käyttöä pohjustettiin ajatellen het´pian uudelleen puhkeavaa jatkosodan-jatkosotaa, jossa Neuvosliitto hävitetään maailmankartalta. Nevermind.
Olivat myös ne varhaiset Saksan mallin shokkiterapiat, karskeja: toisessa taulussa näytettiin alkoholistin (pultsarin) sisäelimet, ja toisessa verrokkina terveet: jäi pysyvä myönteinen trauma, josta olen ollut kiitollinen kun näen nyt miten kuningas A niittää satoaan ikäluokassani.
Nykyisin henkinen shokki on taas vedetty esiin koska ne metodit toimivat, niissä toimii ja kognitiivinen ulottuvuus kun vähän lisätään substanssia, ja tossa esimerkissä vaikutti joku sellainen jota myös `totuusvoimaksi´ voitaneen kutsua.
ja kyse on jostain samasta kuin fyysisessä kipukynnyksessä - psyykessä ja hengessä kehittyvä paineen kesto. Ei itsesäälinsekaista itkua.

Anna Amnell kirjoitti...

Anita,
Täysin sama kokemus Tolstoin vaimon elämäkerran lukemisesta. Vaimo oli myös loistava "kustannustoimittaja", joten riitauduttuaan vaimonsa kanssa Tolstoi ei enää kirjoittanut yhtä hyvin. Vai oliko hän vain dementoitunut, ja kaikki johtui siitä?

Kirjailijoiden oman lapsuuden ja nuoruuden kuvaukset ovat usein parasta, mitä heillä on.

Timo Montonen kirjoitti...

Luin Kesän ja pidin siitä ironiasta, jolla päähenkilöön suhtaudutaan. Se oli jotenkin vapauttavaa, myös suhteessa lukijan omiin kokemuksiin.