Mies J.M. Coetzeen romaanin kannessa.
Romaanin nimi on Kesä (suom. Markku Päkkilä), englanniksi Summertime. En tiedä kuka on ottanut kuvan. Kirjaston kirjassa nimen peittää tarralappu. Mies kuvassa voisi olla kolmikymppinen John Coetzee, joka palasi 70-luvun alussa Etelä-Afrikkaan, kun ei saanut oleskelulupaa Yhdysvalloista syystä, että oli osallistunut Vietnamin sodan vastaisiin mielenosoituksiin.
Kesä on kolmas ja minusta hauskin kirja J.M. Coetzeen omaelämäkerrallisessa sarjassa. Ennen sitä sarjassa on ilmestynyt Lapsuus ja Nuoruus. John Coetzee ei ole sama mies kuin J.M. Coetzee. John on yksinäinen mies, hänellä ei ole vaimoa eikä lapsia, tai niitä ei mainita, ehkä ne jäivät Yhdysvaltoihin. John saa englanninkielen apuopettajan paikan tyttökoulusta ja myöhemmin hän työskentelee Kapkaupungin yliopiston englanninkielen laitoksella. Hänen akateemisia meriittejään ei kerrota.
Kun J.M. Coetzee palasi Etelä-Afrikkaan , hänellä oli vaimo ja kaksi lasta sekä tohtorin tutkinto yhdysvaltalaisesta yliopistosta. Hänen väitöskirjansa aiheena oli Samuel Beckettin teosten tietokoneavusteinen tyylianalyysi. Paluumuuton jälkeen hän sai englannin kirjallisuuden professuurin Kapkaupungin yliopistosta.
Kesä kertoo vuosien 1971-1977 välisestä ajasta nuoren Johnin elämässä. J.M. Coetzee käyttää etäännyttämiskeinona näkökulmatekniikkaa ja elämäkerturia, joka haastattelee Johnin tunteneita ihmisiä. Haastateltavat ovat etupäässä naisia, joukkoon mahtuu vain yksi mies, joka on hyvin niukkasanainen. Naisten haastattelut tekevät kirjasta hauskan. He eivät kainostele kertoa, miten kurja rakastaja John oli. Varsinkin brasilialainen tanssinopettaja Adriana antaa palaa. Hänestä John oli kuin mies, joka oli ollut koko elämänsä pappina, menettänyt miehuuteensa ja tullut kyvyttömäksi naisten kanssa.
Kaikki elämäkerturin haastattelemat naiset ovat sitä mieltä että, että Johnilta puuttui lämpö ja kyky rakastaa, ja että hän ei rakastanut heitä, vaan Naisen ideaa, jonkinlaista mielikuvitusolentoa, jonka oli luonut päässään.
Eräs naisista sanoo, että Johnilla oli seksitoimintatila, johon hän siirtyi riisuttuaan vaatteensa. " Siinä tilassa hän suoriutui miehen tehtävistä täysin tyydyttävästi - tyydyttävästi, pätevästi, mutta - minun makuuni - liian persoonattomasti. Minusta ei tuntunut kertaakaan, että hän olisi ollut minun kanssani, kokonaan minun todellisuudessani." Sama nainen on pettynyt, koska John ei koskaan kirjoittanut hänestä. "Mikä tarkoittaa, etten koskaan puhjennut kukkaan hänen sisällään, en herännyt henkiin."
Oli miten oli, J.M. Coetzee on ratkaissut mainiolla itseironialla sen omaelämäkerrallisuuden ongelman, miten kirjoittaa rakkaussuhteistaan vaivaannuttamatta lukijaa liialla henkilökohtaisuudella.
Kesän jälkeen luin uudelleen J.M Coetzeen Nuoruuden (suom. Seppo Loponen). Pidin paljon kirjasta ensimmäisellä ja vielä enemmän toisella lukukerralla. Hän käyttää etäännyttämiskeinona kolmatta persoonaa. Tässä kirjassa John on parikymppinen. Hän lähtee Etelä-Afrikasta Lontooseen 60-luvun alussa ja havaitsee, että liberaaleinakin pidetyt sanomalehdet - Guardian ja Observer - ovat vihamielisiä sielunelämälle. Hän pääse IBM:lle tietokoneohjelmoijaksi ja pakenee IBM:ää elokuviin, rakastuu Monica Vittiin.
Noinhan se oli minunkin nuoruudessani. Pakenin elokuviin ja kirjoihin elämän ankeaa todellisuutta, mutta en muista että olisin rakastunut kehenkään elokuvanäyttelijään. Rakastuin kirjojen henkilöihin. Jos olisin nuori, voisin rakastua Johniin. Minä pidän hänestä hänen nörttiytensä takia, sosiaalisen kyvyttömyytensä takia ja Samuel Beckettin takia, jonka romaanit hän löytää Lontoossa.
John kirjoittaa runoja ja tutkii runoilijoiden elämäkertoja, vertaa omaa elämäänsä heidän elämäänsä. Kukapa aloitteleva runoilija ei olisi niin tehnyt. Hän kaipaa naista, muusaa joka vapauttaisi hänen runovirtansa, mutta ei löydä sellaista naista joka "kirvottaisi hänen intohimolatauksensa. " Naissuhteet epäonnistuvat surkeasti. Hän on liian nörtti, liian introvertti ja liian nuori onnistuakseen naisten kanssa.
Työ IBM:llä tympii häntä. Hän irtisanoo itsensä ja pääsee International Computersille (ICL:lle) ohjelmoijaksi. Hän käy testaamassa tekemiään ohjelmia Cambridgen yliopiston Atlas-tietokoneella. Hän ei enää lue runoja, vaan ratkoo shakkitehtäviä, eikä ikävöi " sitä salaperäistä, kaunista, tuntematonta naista, joka kirvottaisi hänessä piilevän intohimon." Kaipuun ja runouden ehtymisen välillä on yhteys, joka ei jää häneltä huomaamatta.
Yön pitkinä tunteina kun John käy testaamassa ohjelmiaan Atlas-koneella, hän panee koneen tulostamaan Pablo Nerudan säkeitä. Hän pohtii, että "ellei hän juuri nyt pysty kirjoittamana sydämestä kumpuavaa runoutta [...] voiko hän ainakin harsia koneen luomista ilmaisuista kokoon pseudorunoutta. [...] Onko reilua käyttää kirjoittamiseen mekaanisia apuvälineitä - reilua toisia runoilijoita kohtaan, reilua kuolleita mestareita kohtaan? Surrealistit kirjoittivat runoja paperilipuille, ravistivat niitä hatussa ja poimivat sitten sanoja umpimähkäisesti säkeiden rakennuspuiksi. William Burroughs leikkelee testisivuja silpuksi, sekoittaa palaset ja panee palaset yhteen. Eikö tämä ole samaa? Vai muuttavatko hänen suunnattomat resurssinsa - kenellä muulla runoilijalla Englannissa, maailmassa on tämänkokoinen kone käytettävänään? - määrän laaduksi? "
John kirjoittaa valikoiman Nerudan runoihin perustuvaa tietokonerunoutta ja lähettää sen ystävälleen Kapkaupunkiin. Paikallinen sanomalehti julkaisee yhden tietokonerunon pilkallisin kommentein, ja parin päivän ajan hänet tunnetaan Kapkaupungissa barbaarina, joka haluaa korvata Shakespearen koneella. Tämä tapahtui 60-luvun alkupuolella. Kenties John ( tai J.M. Coetzee) oli maailman ensimmäinen tietokonerunoilija. Nykyään kaikilla runoilijoilla on samat resurssit käytössään.
Ensimmäisellä lukukerralla en huomannut J.M. Coetzeen itseironiaa. Se ei ole yhtä hilpeää kuin Kesässä, vaan alakuloisempaa, hiljaisempaa. Hän ei ole myyvä kirjailija, suuren yleisön kirjailija, koska ei kirjoita "sydämestä kumpuavia" romaaneja. Hienoa, että häntä silti suomennetaan, ja on suomennettu jo ennen kuin hän sai Nobel-palkinnon. Hän on yksi vielä elävistä mielikirjailijoistani, vaikken ole ihan kaikesta hänen kirjoittamastaan aina pitänytkään.
PS. Hei lukijat, vaihdoin dynaamisesta näkymästä tähän perinteelliseen malliin, jossa näkyy blogroll. Kertokaa jos tämä latautuu hitaasti, niin vaihdan takaisin dynaamiseen näkymään. Se lautatuu nopeasti, minun käsittääkseni.
12 kommenttia:
Luin Coetzeen Nuoruuden kauan sitten, kun se oli juuri ilmestynyt (olen kai kertonut että meillä on aika hyvä englanninkielinen osasto kirjastossa!). Niinpä tuo toinen jäi lukematta.
En tiedä miksi se ei mitenkään viehättänyt silloin. Tuntui että olin täynnä noita nuoren miehen angstisia kirjoja siinä vaiheessa. Nyt en muista vuotta.
Aika kiitää, ja koko ajan tulee hirveästi lisää kirjoja. On vaikea pysyä mukana ja ne ajat, kun saattoi palata takaisin johonkin kirjaan, tuntuvat jäävän kauas taa.
Kaikenlainen kiire, nopeus kaikessa kasvussa, kehittymisessäkin, alkaa olla kyllä lakipisteessä.
No, on muita Coetzeen kirjoja jotka kyllä ovat sitten osuneet.
Voi olla että pidin Nuoruutta jonkinmoisena vanhojen päiväkirjojen otteena. Tuli tunne että päiväkirjoja ei oltu käyty läpi, editoitu tarpeeksi.
Minä luin Nuooruuden alkukielellä ( englanniksi) ensimäisellä kertaa ja ostin sen itselleni, kun se oli minusta se oli niin hieno kirja.
Samaistuin Johniin. Tuttua ahdistusta, yksinäisyyttä, epäonnistuneita suhteita, sosiaalista kömpelyyttä. Ei se ollut pelkkää nuoren miehen angstia. Se kertoi tulevan kirjailijan hapuilusta.
Ensimmäisellä kerralla en huomannut itseironaa, koska luin vieraalla kielellä.
Aha. Minä en huomannut kirjailjan hapuilua. Olen kai ajatellut että ihmiset ylipäänsä kirjoittavat nuorena paljon, olivat he sitten miehiä tai naisia.
Siis siinä tapauksessa että kirjoittaminen on omiaan kullekin ihmiselle. En tiedä kuinka paljon heitä on. Mutta sen tiedän, että kun olen tavannut vanhoja opiskelukavereita tai luokkakavereita, niin moni on lopettanut kirjoittamisen haihatteluna.
Monta kertaa syynä on voinut olla sitten perhe, ja varsinkin nähtävästi aviomiehen asenne kirjoittelevaa vaimoa kohtaan. Kyllä sellaista oli 60-luvulla vielä paljon.
Avioliitto saattoi tappaa alkuunsa hapuilun. Ja luulisin että useimmiten nainen oli se kohde. En tiedä kuinka moni mies on joutunut vaimonsa jyräämäksi.
Onkohan tätä muuten ikinä tutkittu? Ei varmaan. Eihän kai avioeron syyksi Suomessa hyväksytä "henkistä julmuutta"?
Kuinka moni nainen on kirjoittanut uransa alkuvaiheista, siitä miten hänestä tuli kirjailija/ taiteilija jne. Pitäisi kai lukea enemmän elämäkeroja, niin se asia selviäisi. Doris Lessing rupesi kirjoittamaan, kun jätti ensimmäisen miehensä ja lapsensa Afrikkaan ja muutti Englantiin.
Joo, siis ei jätkä ole itkupilli mutta voi se olla, ja on onhan se sama "sun täytyy muuttuu" joka toimii puolin ja toisin.
Se että nämä karmalliset (pari)suhteet ovat niinkin kovia ja elämää jäytäviä, yhdistän sen jotenkin kaappifasistiseen menneisyyteemme kansakuntana.
Tulee tuosta jakautumisesta mieleen; kummallisen elämän läpi käynyt, nyt siitä vähin kirjoittava, lapsuuden ystäväni; hän on asekätkijä-isän ja punavankileirillä kuolleen miehen tyttären lapsi.
Hei!
Bolgroll näkyy ja ilmeisesti liikkuu, sillä tuntimäärät vaihtelevat pienemmästä suurempaan päin.
Jostain kummallisesta syystä pidän kovasti J.M. Coetzeesta niiden kahden kirjan verran, jotka olen lukenut. Toinen on Elizabeth Costello. Toinen Pietarin mestari.
Ensimmäinen on tasaista rauhallista kerrontaa (tai sitten itsellä oli tasainen ja rauhallinen kausi menossa.
Toisesta pidin kyllä selvästi enemmän. Siinä esiintyy n. 50-vuotias Dostojevski, joka palaa Pietariin tutkimaan poikapuolensa Pavelin kuolemaa. Pavelista muistelen olleen hänelle harmia, vai oliko sitä Annan päiväkirjan mukaan vain Annalle, sillä muistelen hänen kirjoittaneen, että Pavel osasi liehakoida isäpuoltaan, mutta häneen, Annaan, hänellä oli viileät välit.
Ostin kirjan parilla eurolla kirjaston poistomyynnistä, ja se, miten vähän sitä oli luettu, näkyi sen hyvästä kunnosta.
Meillä on "suhteita" muutamaan pietarilaiseen, jotka ovat kirjallisuudesta kiinnostunutta väkeä, mutta kun olosuhteet ovat siellä nykyisin aivan toiset kuin aiemmin, vaikuttaa, että he ovat tajunneet materian merkityksen ja uhraavat paljon rahaa matkoihin ja ostoksiin Pariisissa ja Italiassa. Aiemmin olivat kirjat heille tärkeintä ravintoa.
Raha saattaa muuttaa tärkeysjärjestystä ihmisen elämässä parempaan tai huonompaan suuntaan. Riippuu mitä arvostaa, tietenkin. Ja ihminen arvostaa kai sitä, mitä häneltä puuttuu. Ainakin jonkin aikaa. Mutta pian yleensä huomaa, miten vähän rahalla on merkitystä. Ja että kaikkein hienoimmat asiat ovat ilmaisia (tai ovatkohan? En ole varma.) Minulta ei kai puutu mitään. Mutta silti... Olenko edes tyytyväinen? En osaa vastata omaan kysymykseeni.
Luen pitkäjänteisesti Tolstoin vaimon päiväkirjaa, ja osaan kyllä samaistua häneen kun tuntuu, että hän on joka toinen päivä juoksemassa järveen. Juoksen perässä ja yritän pelastaa hänet hukkumasta, mutta hänen oma perheväkensä on minua joutuisampia, he raahaavat äitiään ja ovat jo tulossa rannasta, kun minä olen vasta lähtöaikeissa. :)
Olen lukenut Tolstoin vaimon päiväkirjan, ajatellut että oli tosi rankkaa olla suurkirjailijan vaimo. Se oli varmaankin karmallinen suhde. Luettuani Sofian päiväkirjan aloin pitää vähemmän Tolstoista.
Anna Dostojevskaja ainakin päiväkirjansa perusteella oli suuri sielu, kun jaksoi antaa niin paljon anteeksi uhkarapelurimiehelleen.
Mutta ei pelkästään kirjailijan vaimoilla ole rankkaa, vaikeata oli myös Virginia Woolfin miehellä, mutta hän kantoi taakkansa miehuullisesti.
Eikös se ole niin taakkojen suhteen, että naiset itkevät ja miehet purevat hammasta ja kuolevat?
Suhtautuminen luomisen esteisiin on yksi esimerkki. Sitten tulevat vielä erilaiset persoonallisuudet. Niiden merkitys on ehkä suurin.
Persoonallisuus kun perustuu geeneihin ja varhaisiin vaikutuksiin, joita ihminen itse ei ehkä edes tiedosta. Oli sitten mies tai nainen.
En tiedä, onko se niin. Joku terapeutti (ei liene aivan akateemista tasoa) kirjoittaa HS:n Vieraskynässä: "Pojilta poistetaan yhä herkkyyttä kasvatuksen avulla."
Jokainen meistä on saanut kasvatuksensa, koti- ja koulu-sellaisen.
Vanhemmiten olen ajatellut että ne jotenkin täydensivät toisiaan. Himassa kertoilivat oikeasti elämästä, erityisesti kaappi-krisnamurtilainen mutsi. Mutta myös kallista kevyesti diggaillut faija, vaikka oli ollut nyrkkeilijäkin, olisi se tänään ns. kukkahattu.
Sitten taas koulu oli aivan jotain muuta, se kasvatus tähtäsi pohjimmiltaan siihen, että kipukynnys nousee, ja se nousi.
tietenkin siinä koulu-kontekstissa siedätyksen käyttöä pohjustettiin ajatellen het´pian uudelleen puhkeavaa jatkosodan-jatkosotaa, jossa Neuvosliitto hävitetään maailmankartalta. Nevermind.
Olivat myös ne varhaiset Saksan mallin shokkiterapiat, karskeja: toisessa taulussa näytettiin alkoholistin (pultsarin) sisäelimet, ja toisessa verrokkina terveet: jäi pysyvä myönteinen trauma, josta olen ollut kiitollinen kun näen nyt miten kuningas A niittää satoaan ikäluokassani.
Nykyisin henkinen shokki on taas vedetty esiin koska ne metodit toimivat, niissä toimii ja kognitiivinen ulottuvuus kun vähän lisätään substanssia, ja tossa esimerkissä vaikutti joku sellainen jota myös `totuusvoimaksi´ voitaneen kutsua.
ja kyse on jostain samasta kuin fyysisessä kipukynnyksessä - psyykessä ja hengessä kehittyvä paineen kesto. Ei itsesäälinsekaista itkua.
En tiedä, onko se niin. Joku terapeutti (ei liene aivan akateemista tasoa) kirjoittaa HS:n Vieraskynässä: "Pojilta poistetaan yhä herkkyyttä kasvatuksen avulla."
Jokainen meistä on saanut kasvatuksensa, koti- ja koulu-sellaisen.
Vanhemmiten olen ajatellut että ne jotenkin täydensivät toisiaan. Himassa kertoilivat oikeasti elämästä, erityisesti kaappi-krisnamurtilainen mutsi. Mutta myös kallista kevyesti diggaillut faija, vaikka oli ollut nyrkkeilijäkin, olisi se tänään ns. kukkahattu.
Sitten taas koulu oli aivan jotain muuta, se kasvatus tähtäsi pohjimmiltaan siihen, että kipukynnys nousee, ja se nousi.
tietenkin siinä koulu-kontekstissa siedätyksen käyttöä pohjustettiin ajatellen het´pian uudelleen puhkeavaa jatkosodan-jatkosotaa, jossa Neuvosliitto hävitetään maailmankartalta. Nevermind.
Olivat myös ne varhaiset Saksan mallin shokkiterapiat, karskeja: toisessa taulussa näytettiin alkoholistin (pultsarin) sisäelimet, ja toisessa verrokkina terveet: jäi pysyvä myönteinen trauma, josta olen ollut kiitollinen kun näen nyt miten kuningas A niittää satoaan ikäluokassani.
Nykyisin henkinen shokki on taas vedetty esiin koska ne metodit toimivat, niissä toimii ja kognitiivinen ulottuvuus kun vähän lisätään substanssia, ja tossa esimerkissä vaikutti joku sellainen jota myös `totuusvoimaksi´ voitaneen kutsua.
ja kyse on jostain samasta kuin fyysisessä kipukynnyksessä - psyykessä ja hengessä kehittyvä paineen kesto. Ei itsesäälinsekaista itkua.
Anita,
Täysin sama kokemus Tolstoin vaimon elämäkerran lukemisesta. Vaimo oli myös loistava "kustannustoimittaja", joten riitauduttuaan vaimonsa kanssa Tolstoi ei enää kirjoittanut yhtä hyvin. Vai oliko hän vain dementoitunut, ja kaikki johtui siitä?
Kirjailijoiden oman lapsuuden ja nuoruuden kuvaukset ovat usein parasta, mitä heillä on.
Luin Kesän ja pidin siitä ironiasta, jolla päähenkilöön suhtaudutaan. Se oli jotenkin vapauttavaa, myös suhteessa lukijan omiin kokemuksiin.
Lähetä kommentti