lauantaina, kesäkuuta 04, 2011

Kalevi Seilonen R.I.P.

17.10.1937  - 30.5.2011

"Kuoltuani minä muutun historialliseksi henkilöksi ja minulle käy  samalla tavalla kuin Lallille, Jaakko Ilkalle ja Huugo Karjalaiselle. Historiantutkijoille on sanottava että en ole anarkisti, terroristi, kätyri enkä liberaali. Jos noista pitäisi valita, olisin kätyri. "  Sanoi   Metsäroisto  ( s. 72)


Minä sanoisin että  hän, Kalevi siis, ei  Metsäroisto, oli  Suomen harvoja   surrealistisia kirjailijoita.  Hän  aloitti  surrealistin uransa  21-vuotiaana  julkaisemalla omakustanteena   kokoelman Proosarunoja, jonka  takakannessa hän kirjoitti: "Alhaalta kohoaa myrskyn merkkejä: sokea näkee käsillään, uneksija päihtyy esineistä ja lokit purjehtivat laidan yli. Hetket kääntyvät akseleissaan vivuten esille kaikkea kummallista. Helsingissä 10.7.1959." 


Hänestä  tuli yhteiskunnallinen  surrealisti 60-luvulla.  Hänen "virallinen esikoisteoksensa" Tosiasioita minusta  ilmestyi vuonna  1965.  Hän oli nähnyt Olennon, josta hän kertoo mm. seuraavaa:


Se on sinun näköisesi. Sillä on harmaat aivot.
Se puhuu itsekseen ja hautoo päätään kylmässä vedessä.
Sillä on suunnitelma  poliittisten puolueiden varalle:
1. Sosiaalidemokraatit käyvät sisällissodan.
2. Kokoomus nitistetään verotuksella.
3. Kansanpuolue putoaa ikkunasta.
4. Ruotsalaiset muuttavat kauhuissaan Ruotsiin.
5. Pientalonpojat  nostetaan puuhun.
6. SKDL kielletään  meluntorjunta-asetuksella.
7. Maalaisliitto pannaan maahan.


Tämän vuoden  alussa hän  otti yhteyttä  Metsäroiston merkeissä, pyysi  muistelemaan mitä puhuttiin Huutotöyryssä.  Hän kertoi  kirjoittavansa Nuoreen Voimaan juttua kirjoistaan. En tiedä  saiko hän jutun valmiiksi ja  jos sai, niin   ilmestyikö se,  kun  minulle ei  tule Nuorta  Voimaa.  Hänen  viimeiseksi  jäänyt  teoksensa   Metsäroisto  ilmestyi vuonna  1986 ja  sai valtion kirjallisuuspalkinnon.    Ajatus   metsäroiston  omaelämäkerrasta syntyi  kesällä  1985  Huutotöyryssä,  "kun  irrottelimme mielikuvitusta..." kuten  kirjan omistuskirjoituksessa lukee.   Puhuimme  fiktiivisen  omaelämäkerran kirjoittamisesta  ja  siitä se lähti  liikkeelle.  Ehdotin kirjalle nimeksi Metsäroistoa.    Minusta  oli  hauskaa olla mukana   sen  kirjan syntyprosesissa.   Kirjasta tuli  hyvä  ja minä  olen ylpeä   muusan osastani.  


Kuva:  Olli Lyytikäisen piirros  Kalevista vuodelta 1969. 


Lisäys myöhemmin.  Muistelma Kalevista täällä:  Vanhan  vaiheilla.
    

7 kommenttia:

Ripsa kirjoitti...

Kalevin poismeno herätti henkiin muistoja 60-luvun nuoruudesta.

Kalevi säilyi hyvänä kaverina, vaikka sen jälkeen kun muutin pois maasta, tapaamiset olivat enää satunnaisia. Mutta edelleen, kun tulin takaisin, osasimme jatkaa jostain jutusta, johon olimme päätyneet edellisellä kerralla.

Miten mielellään sitä eläisikin yhdessä juuri niiden ihmisten kanssa, joiden seurassa on aloittanut n.k. aikuisen elämänsä! Ne olivat niin merkittäviä vuosia. Mutta Kalevilta jäi sentään tuotanto, mikä on ehdottomasti omanlaatuisensa.

Anonyymi kirjoitti...

Kalevin tapasin muutaman kerran. Kuuluin Nuoreen Voimaan, ja hän oli kannustajani, palkitsikin Kirjeenkantajan kilpailussa.
Kiitos Kaleville Outilta

Anonyymi kirjoitti...

Kalevi! Roisto! Vilahdit metsän siimekseen vaikka meidän piti tavata pitkästä aikaa. Nyt et voi estää kun kerron, miten tapasimme ensimmäistä kertaa:

Vuonna -97 minua lähestyi Zetorin baaritiskillä aurinkolasipäinen mies. Hän sanoi: "sulla on kiva tyyli, saanko ottaa sinusta kuvia?" Sovimme päivän ja matkasimme Kalevin asunnolle Vuosaareen. Otin kasan vaatteita mukaan ja pukeuduin milloin miksikin hahmoksi; pitkään iltapukuun, mustasilmäpunkkariksi, itkeväksi naiseksi jolla oli valuvat kasvot. Kuvista tuli hauskoja.

Kalevi lahjoitti minulle kirjansa Metsäroisto, josta otin laittomia kopioita lahjoiksi ihmisille, sillä kirjaa ei enää saanut kaupoista. Luin kirjasta pätkän radiossa vuosia myöhemmin. Onneksi ehdin kertoa siitä Kaleville, joka ilahtui kovasti.

Kalevi, jos voisin, piirtäisin tähän kukan. Pusu poskellesi!

Piia

Anita Konkka kirjoitti...

Ehkäpä Metsäroisto alias Kalevi lukee kuoltuaankin tätä blogia ja ilahtuu terveisistä ja pusuista poskelle.

Ripsa kirjoitti...

Kun taas me näemme vainajiemme vilahtavan näkökentän laidalla. Ehkä. Vaaleanviileä käsi pusikosta.

Hemmetin hyvä kuva ja ajatus, kiitos.

Olen yksin, Lidia näyttää näkevän samoja näkökentän laitojen ihmisiä, mutta voi olla luottavainen, koska ketään todella pahaa siellä ei ole.

Ellei se ajattele että Allu-sairaskissa oli sellainen. Ei ehkä kumminkaan.

Anita Konkka kirjoitti...

Ripsa, se kuva ja ajatus liittyy postaukseen Kesäkummitus, eikö niin?

Ripsa kirjoitti...

Anita, joo, ja toiseen ajankohtaiseen asiaa, eli harmaakaihiini, joka tuottaa kaikenlaista omituista näkökenttään ihan omia aikojaan.

Mutta Kesäkummitus sikäli, että nyt on valoa, jossa valoilmiöitä kuten ojentuvia käsiä, voi tapahtua. Sääliksi käy päiväntasaajan kaihipotilaita.