torstaina, tammikuuta 06, 2011

Loppiaisaatto




Shakespeare ja kumppanit.


Klassikkoja on hauska  lukea vanhoina  käännöksinä.  Minä luin  loppiaisaattona  Paavo Cajanderin  suomennoksen Shakespearen Loppiaisaatosta.   Näytelmässä  hassutellaan  väärillä  henkilöllisyyksillä ja rakkaudella.   Orsini rakastaa Oliviaa, mutta ei saa vastarakkautta,   sillä  Olivia on rakastunut   paashipojaksi pukeutuneeseen   Violaan, joka  puolestaan on  rakastunut Orsiniin. 


 Tekstissä ei viitata  sanallakaan  loppiaiseen, päivään jona  itämaantietäjät  toivat lahjoja  Jeesuslapselle.    Shakespearen  aikana   loppiainen oli   jonkinlainen  " väärän kuninkaan päivä" tai minikarnevaali, jolloin   huviteltiin, juopoteltiin ja  esiinnyttiin  toisina kuin todellisuudessa.   Näytelmän  kahdella  aatelisherralla on hassut nimet:  Antreas Kälppäinen ja Topias Räihä, englanniksi Andrew Aguecheek( Kuumeposki) ja Toby Belch ( Röyhtäys). He ovat  kännissä kun käet.  Olivian  hovimestari  Malvolio  moittii    heidän humalaista mesoamistaan ja sekös heitä harmittaa. Kostoksi   he  kehittelevät  Olivian  palvelustytön Marian  avustuksella häijyn  pilan.  Maria kirjoittaa  emäntänsä  nimissä rakkauskirjeen  Malvoliolle,  jonka  salaisena   toiveena  on   kohota  säärtä pitkin  palvelijasta herraksi.  Kirje  on pahimman luokan työpaikkakiusaamista.   Sen saatuaan Malvolio alkaa  käyttäytyä niin   omituisen  vihjailevasti, että  hänen emäntänsä luulee hänen tulleen hulluksi ja passittaa hänet  pimeään koppiin.  Sillä tavalla hulluja Shakespearen aikaan hoidettiin.


Kun kyseessä on romanttinen komedia, niin  loppu  päättyy  onnellisesti. Malvolio  pääsee  pimeästä kopista   " Pidelty hänt´on kovin ilkeästi," toteaa  Oliviakin, joka hänet koppiin toimitti.  Olivia  saa omakseen Violan hukkuneeksi  luullun kaksoisveljen,   Viola saa Orsinin ja   Maria  saa Topias Räihän.  


Näytelmässä on paljon menoa ja melskettä, pakollista  miekankalistelua myös, kuten  kaikissa Shakespearen näytelmissä, siksi   en pidä niistä -  näyttämöllä.  Luettuina  ne ovat  ylivertaisia, ja aina  mieltä virkistäviä,  ovat  ne sitten  komedioita taikka tragedioita. 




Kuvassa Orsini ja Viola keskustelmassa miehen ja naisen rakkauden välisistä eroista. Orsini sanoo:


Ei minkään naisen sydän saata kestää
Niin tuimaa lemmen tyrskyä, kuin mikä
Mun  povessani käy; ei naisen sydän
Voi sitä mahduttaa, se sit´ei kestä,
Ah, maittia se vaan on naisen lempi -
Ei maksan syttyä, vaan kitaisen -
Sit´inho, tyrtymys ja kyllyys vaivaa;
Mun lempeni on nälkäinen kuin meri
Ja yhtä huvettava. Rakkautta,
Jota nainen minuun tuntee, ällös vertaa
Mun lempeeni Oliviata kohtaan.



3 kommenttia:

Ripsa kirjoitti...

Anita,
veivätkö vanhempasi sinua teatteriin pienenä? Varmaan veivät, mutta veivätkö usein?

Minä nimittäin jouduin äidin kavaljeeriksi Tampereen teattereiden ensi-iltoihin, oli sitten näytelmä mikä tahtoo. Työväenteatterissa oli joka vuosi melkein ainakin yksi Shakespeare, siis silloin 1950-luvulla. Ja ne olivat juuri noita Kajanderin suomennoksia.

Muistan vieläkin sen suunnattoman ahaa-elämyksen kun huomasin ymmärtäväni mitä näyttelijät lausuivat. Silloinhan lausunta oli aika hölmön pateettista, mutta kun en muusta tiennyt niin otin lopulta runojuonen annettuna, niiden näyttelijöiden tavallaan minulle ääneen lukemana tarinana.

Eikä haitannut oliko kyseessä Loppiaisaatto vai Macbeth, yhtä lailla se oli minulle mieleen: tarina! Yksi tarina lisää siihen isoon kirjojen määrään jota ahmin niihin aikoihin.

Ainut ongelma oli äiti. Hän tahtoi aina ehdottomasti tietää mitä mieltä olin kustakin näytelmästä. Enkähän minä ole ikinä osannut suoraan sanoa jotain mielipidettä. Luulen että useimmiten minulla ei edes sellaista ollut, kunhan olin nauttinut vapaaillasta.

anitak kirjoitti...

Isän kanssa kävin usein teatterissa ja näin Shakespearet, Molieret, Ibsenit, suurin piirtein kaikki klassikot joita siihen aikaan Kansallisessa meni. Isä oli innokas teatteri ystävä, niin olin minäkin, äiti ei ollut. Mun kaksi suurinta teatterielämystä noin 12-13-vuotiaana olivat Strindbergin Uninäytelmä ja Tennessee Williamsin Lasinen eläintarha. Kun 12-vuotiaana aloittelin "kirjoittajanuraani" kirjoitin ensimmäisenä tragedian shakespearen hengessä, tosin se jäi kesken. Seuraava näytelmä oli maalaiskomedia, mutta sekin jäi kesken ja luovuin näytelmäkirjailijan urasta.

Ripsa kirjoitti...

Minä en yrittänyt kirjoittaa näytelmää. Sen sijaan pihan penskat näyttelivät roolileikkejä senkun ehtivät.

Minä saatoin tuoda jonkun roolin "oikeasta" teatterista, mutta aina niitä teatterirooleja ei hyväksytty.