Kesälukemista

(klik)

Pöydän kulmalla kasassa kirjat joita olen lukenut viimeksi kuluneen viikon aikana: Paul Austerin The Brooklyn Follies, Mohsin Hamidin Fundamentalisti vastoin tahtoaan, J.M.Coetzeen Hidas mies, Sybille Steinbacherin Auschwitz ja David Albaharin Syötti.

Austerin kanssa minulle käy kuten aina. Aloitan englanniksi mutta kirja jää kesken, ja luen sen loppuun sitten kun se ilmestyy suomeksi. The Brooklyn Follies-romaanin alussa mies palaa kuolemaan Brooklyniin. Hänen avioliittonsa on hajonnut ja hänellä remissiotilassa oleva keuhkosyöpä. Sen enempää en hänestä tiedä, mutta hän vaikuttaa hyvin austerimaiselta mieheltä.

Austerin jälkeen aloitin Auschwitzin ( suom. Tuomas Kauko) ja näin seuraavana yönä unta että sota alkoi. Saksalaiset passittivat ihmisiä keskitysleiriin, ja yksi sadistinen humalainen naisupseeri ammuskeli kadulla sattumanvaraisesti väkijoukkoa. Minäkin jouduin leiriin. Ne joilla ei ollut sukkia eikä kenkiä lähetettiin saman tien kaasukammioon. Minulla ei ollut.

"Puhtauden kautta vapauteen", luki kaasukammioon johtavan puku- tai pikemminkin riisuuntumishuoneen seinällä Auschwitzissa. Steinbacherin mukaan:"Joukkomurha ja kunniallisuus eivät olleet vastakohtia vaan tiiviissä yhteydessä toisiinsa. Massarikosten näkeminen sairaalloisten mielentilojen tuloksena vaikuttaa siksi yhtä epäuskottavalta kuin sen olettaminen, että tekijät olisi vallannut kollektiivinen jakomielisyys." Sirpa Kähkönen
yritti Mukkulassa virittää aiheesta keskustelua, mutta ranskalainen Patrick Beurard-Valdoye
veti kotikentälle ja piti niin pitkän puheenvuoron Dreyfusin jutusta, ettei kukaan sen jälkeen palannut Kähkösen teemaan.

J.M Coetzee ( kuva oikealla) kävi Mukkulassa alustamassa tasan 20 vuotta sitten. Osallistuin samaan kokoukseen- teemana oli Miten kirjallisuus paljastaa? - mutta en muista häntä. Sen sijaan muistan Juri Lotmanin ja Anne Garrétan, josta tuli myöhemmin Oulipo-ryhmän jäsen. Coetzee oli varmaankin niin vetäytyvä, että häntä oli vaikea havaita.

Pidän kovasti joistakin Coetzeen kirjoista, mutta Hidas mies ( suom. Seppo Loponen) ja miehen ongelmat eivät koskettaneet minua. Lukujärjestykseni oli väärä, olisi pitänyt lukea Coetzeen kirja ennen Auschwitzia. Alku oli kyllä lupaava: mies menettää toisen jalkansa polkupyöräonnettomuudessa. Luettuani alun pyöräilin pari päivää tavallista varovaisemmin, ettei minulle kävisi samoin kuin hitaalle miehelle.

Mies palkkasi kotisairaanhoitajaksi naimisissa olevan kroaattinaisen ja rakastui tietysti hoitajaansa. Minusta tuntui kuin Coetzee olisi pelästynyt tarinan tavanomaisuutta eikä olisi uskaltanut sukeltaa miehen tunteisiin, koskapa tuo tarinaan "apuminänsä" Elizabeth Costellon, joka alkaa häärätä miehen elämässä kuin Miss Marple. Costello ärsytti minua jo edellisessä Coetzeen romaanissa. Mutta häntäkin enemmän ärsyttää Coetzeen vihamielinen ja/tai ahdistunut suhtautuminen vanhuuteen. Hänen asenteessaan ei ole huumorin häivääkään. Hänelle suosittelisin Guyla Illyésin romaania Kharonin lautalla ja W.B.Yeatsin Hurjaa syntistä vanhusta ja muita vanhuuden runoja.

Mohsin Hamidin Fundamentalisti vastoin tahtoaan ( suom. Tero Valkonen) on kiinnostava aiheensa takia, mutta ei kirjallisesti. Se on yhden lukukerran romaani. Hamid ei kirjoita omalla äidinkielellään, vaan englanniksi, mikä vie kielestä vivahteet ja tekee kerronnasta sujuvaa lehtimiesproosaa, mutta ei sen enempää.

Nuori pakistanilaismies kertoo tarinaansa tuntemattomalle amerikkalaiselle lahorelaisessa ravintolassa. Nuori mies opiskellut amerikkalaisessa huippuyliopistossa Princetonissa ja saanut huipputyöpaikan hyvinmenestyvässä konsulttifirmassa. Hänen tyttöystävänsä on varakkaasta amerikkalaisperheestä. Hänestä on hienoa, kun hän on päässyt tyttöystävän myötä sisäpiireihin, New Yorkin "chiciin sydämeen." Hän on sisäistänyt amerikkalaiset arvot, mutta ne alkavat murentua syyskuun yhdennentoista päivän jälkeen. " Minusta tuntui silloin - ja jos rehellisiä ollaan niin tuntuu yhä - että Amerikka oli keskittynyt pelkkään esittämiseen. Teidän yhteiskuntanne kieltäytyi pohtimasta yhteistä tuskaa, jonka kautta olitte sidoksissa niihin, jotka olivat kimppuunne hyökänneet. Te vetäydyitte uskomuksiin omasta erilaisuudestanne, olettamuksiin omasta ylivertaisuudestanne. Ja te kävitte näiden uskomusten pohjalta toimiin koko maailman suuruisella näyttämöllä...," sanoo nuori mies tuntemattomalle amerikkalaiselle.

Jossain haastattelussa Hamid sanoi, että romaanissa on omaelämäkerrallisia aineksia. Kuten romaanin päähenkilö, hänkin on syntynyt Lahoressa, opiskellut Princetonissa ja työskennellyt hyvinmenestyvässä konsulttitoimistossa, mutta hän EI hymyillyt eikä hänen ensireaktionsa ollut "huomattava tyytyväisyys," kun hän näki televisiossa World Trade Centerin tornin romahtavan. Fiktion vapaus on siinä, että voi jakaa henkilöilleen kiellettyjä tunteitaan. Vähän kuin unissa: en minä vaan ne muut.

David Albehari

Sokeri pohjalla, sanotaan. Mutta ei David Albeharin Syötti makea ole. Se on viiden tähden kirja, minun makuuni, sivuja vain 141, mutta niin täynnä ajatuksia, että kirja ei tyhjene yhdellä eikä kahdella lukukerralla, vaan siihen siihen voi palata yhä uudelleen. Hinta-laatu-suhde on erinomainen. Sen on suomentanut ja kustantanut Kari Klemelä, joka antaa Suomentajan huomioita -blogissa vihjeen mitä kirjan monimielinen nimi merkitsee.

Kirja on yhtä ja samaa kappaletta, mutta ei se ole vaikealukuinen, minusta. Luin sen yhtenä yönä . Tarina vetää mukaansa. Vapaaehtoiseen maanpakoon lähtenyt serbimies kuuntelee magnetofoninauhoja, joilla hänen äitinsä kertoo elämäntarinaansa. Äidin ensimmäinen aviomies oli juutalainen, joka joutui vankileirille ja teloitettiin toisen maailmansodan aikana. Heidän kaksi lastaan kuolivat junaonnettomuudessa. Äidille ei jäänyt mitään, mutta hänestä ei tullut katkeraa. Hän sanoo: "Ihmisellä on vain yksi keino vastustaa pahaa, hänen täytyy löytää itsestään hitunen hyvyyttä. Jos aina etsii mielessään syyllisiä, tuhoaa kaikki itsessään olevat mahdollisuudet hyvyyteen."

Mies ei ottanut kotimaastaan mukaansa mitään muuta kuin magnetofoninauhat, joita hän alkaa kuunnella, kun ei ole puhunut äidinkieltään kahteen vuoteen. "Äidinkielestä luopuminen merkitsee vain yhtä erilaisista nopeista tavoista kuolla," hän yrittää tehdä selväksi Donaldille, kanadalaiselle kirjailijalle jolle hän kertoo äitinsä tarinaa. Donald ei ymmärrä Euroopan historiaa eikä eurooppalaisuutta. Donald on kuin kirjoituskurssin vetäjä, joka antaa kertojalle hyviä neuvoja miten äidin tarina pitäisi kirjoittaa. "Kertomuksen täytyy olla selkeä", Donald opastaa ja kertoja kirjoittaa ohjeen paperilapulle, jonka hän kiinnittää magneetilla jääkaapin oveen. Kertoja puolustaa omaa näkemystään: " Luonnossa ei ole mitään suoralinjaista, ja että parhaassakin tapauksessa kaikki tapahtumat ovat spiraalinmuotoisia."

Albehari ei ole taipunut pohjoisamerikkalaiseen suoraviivaisuuteen, vaan on kirjoittanut spiraalinmuotoisen kirjan. mikä tekee siitä niin nautittavan lukukokemuksen. Hänen ajatuksiaan kirjoittamisesta, kääntämisestä ja editoimisesta voi lukea englanniksi täältä.

Seuraava Albeharin lausuma kiinnosti minua erityisen paljon ja antoi avaimen hänen kirjaansa: "The I Ching was a great influence in my life. I realised you could apply the same principle in the regular life; if you understand what is going on inside the family, you will understand what is going on in the world. Patterns repeat themselves, only the scales are different."

Koska olen vaikutteille altis yksilö, menin heti Albeharin kirjan luettuani Tiimariin ja ostin magneetteja, joilla voin kiinnittää jääkaapin oveen lappuja. Ei siinä vielä kuin yksi lappu: muistutus siitä että huomenna pitää mennä hammaslääkäriin.

Juhannustanssit

(klik)

Valokuvatorstain tämän viikon haaste on tanssi. Otin kuvan juhannuksena viime vuosisadan/tuhannen loppupuolella Tatarstanissa lähellä Kazania, kylässä jonka nimeä en muista. Vierailin siellä virolaisten kirjailijoiden kanssa.

Juhannusta

Edit: juhannuksen jälkeen.
Hyvää juhannusta kaikille lukijoille Juhannusruusunkujalta. Täällä ei ole ruusuja, vaan tällaisia keltaisia kukkia. Älkää pudotko laiturilta juhannuksena.

Laituri Asikkalan Lehmonkärjessä

Edit 30.6.Annoin väärää todistusta Juhannusruusunkujalta. Ettei muka täällä ole juhannusruusuja. Meidän pihalla kasvaa ruusupuska hiekkalaatikon vieressä. mutta kun en ole käynyt laatikon reunalla istuskelemassa, niin en ole nähnyt puskaa. Tässä kuva puskasta:

Kooste kirjailijakokouksesta

Kokous alkaa. Kuvassa vasemmalta Madeleine Thien Kanadasta, Zoran Ancevski Makedoniasta sekä kokouksen puheenjohtajat Virpi Hämeen-Anttila ja Jarmo Papinniemi (klikkaa kuvat isommiksi). Kokouksen teema oli Kauneus ja kauheus ja motto John Keatsin runon säe: "Kauneus on totuutta, totuus kauneutta."

Madeleine Thien:
Dante kirjoitti Infernossaan “Minun kauttani pääsee surujen kaupunkiin. Minun kauttani voi liittyä kadonneiden ihmisten joukkoon.” Me kirjoitamme tietämättä onko kirjoittamallamme mitään arvoa. Kirjoitamme tietämättä olemmeko asettamiemme haasteiden arvoisia. Kun kirjoitamme väkivallasta, sodasta tai konflikteista, otamme riskin uskoessamme että kielemme on riittävä niille tarinoille, joita haluamme kertoa.

Zoran Ancevski:
Itse uskon vahvasti siihen, että kannattaa välttää päänsärkyä eikä edes yrittää ratkaista Keatsin yhtälöä täydellisestä mutta kauheasta kauneudesta. Minusta olisi parempi pitää mielessään John Cagen nokkelan selkeä kysymys jossa kysytään mistä kauneus alkaa ja mihin se loppuu ja vastataan että taiteilija aloittaa siitä mihin kauneus loppuu: “Where does beauty begin where does it end?” Where it ends is where the artist begins” (Silence, 1961).

Zoran Ancevskista enemmän Dionysoksen keväässä

Christine De Luca:
Runous valaisee: se näyttää meille kauneuden, jota emme olleet osanneet ajatella tai odottaa, välillä ihan pienimissäkin asioissa; se vihjaa totuudesta; se antaa meidän kokea ja tuntea.

David Albahari:
Kului monta päivää, ennen kuin tajusin, etten ajatellut kauneutta ja kauheutta, vaan Disney-elokuvaa Kaunotar ja hirviö. Vielä silloinkin, kun olin jo havainnut ajatusvirheeni, mieleeni nousi tiettyjä elokuvan kohtauksia, jotka muistuttivat siitä, kuinka helposti kohotamme – tai pikemminkin pudotamme - rumuuden kauheuden tasolle.

Albaharin romaani Syötti - hän itse kutsuu sitä proosarunoksi - on äsken ilmestynyt suomeksi Kari Klemelän kääntämänä. En ole vielä lukenut sitä. Albahari kirjoitti minulle omistuskirjoituksen: "This story about the sadness of departure."


Ilpo Tiihonen:
Louvren intendentin teknisellä osastolla kokoontuu joukko eri alojen asiantuntijoita tutustumaan suunnitelmiin asentaa yleisön kuljetushihna kulkemaan teosten lomitse kaikissa saleissa. CE-merkintä tälle tekniikalle on jo hankittu, nyt keskustellaan niin fysiologiselta kuin esteettiseltä kannalta katsoen siitä kuinka nopeasti hihna voisi kulkea. Kysytään suoraan kuinka lyhyessä ajassa ihminen voi omaksua kauneutta?

(Huomautus erehdysten välttämiseksi: Tämä oli ote fiktiivisestä tarinasta, jonka Tiihonen esitti kokousyleisölle)

Kauko Röyhkä:
Nähtyäni Umpikujan aloin tuntea vetoa kummallisiin elokuviin, kirjoihin ja musiikkiin - sellaiseen taiteeseen, josta tuli vieraantunut olo. Elokuvat ja romaanit, joissa oli sympaattiset ja oikeamieliset päähenkilöt eivät kiinnostaneet minua muuten kuin korkeintaan viihteenä.

Tuomas Kyrö:
On yksi paikka josta kaikki kauheus on hävitetty. Olen käynyt siellä, kutsun sitä helvetiksi. Se sijaitsee kolmekymmentä kilometriä Pariisista itään. Lapseni kutsuu sitä Euro Disneylandiksi.

Elvire Maurouard Ranskasta kuuntelee, kun miehet puhuvat

Tristan Hughes:
Mielestäni on mahdollista sanoa että Paris Hiltonin kauneus ei ehkä sopisi Keatsin Satakielen lauluihin. Kauneudesta on tullut kaupallinen tuote, tavoite, haluttu ominaisuus, se on saavutettavissa plastiikkakirurgin ja muotisuunnittelijan avulla.

Patrick Beurard-Valdoye:
On ollut olemassa päivä, jolloin kauneus on ensin ollut hirviö ennen kuin se näyttäytyi maailmalle. Sen päivän on täytynyt olla kammottava. Maanjäristyksen halkaisema.

Hanne Ørstavik:
Minulle kirjoittaminen on siis totuuden etsimistä. Ja minun mielestäni totuus, asioiden näkeminen niin kuin ne ovat, on kaunista. Mutta uskon, että me pelkäämme usein totuutta. Pelkäämme nähdä asiat niin kuin ne ovat. Miksi? Pelkäämmekö tuskaa?

Nimrod ja Andreas Eschbach suviyössä

Nimrod:
Omasta puolestani olen aina suutuksissani afrikkalaisten kokemasta kärsimyksestä ja puutteessa elämisestä. Minkä vuoksi suurvallat ja kansainvälinen yhteisö luovuttaa heidät sairauksille ja nälänhädälle? Mitä he hyötyvät näistä kokemuksista? Eivät mitään, eivät yksinkertaisesti mitään, mikä olisi luokiteltavissa kauneudeksi. Suurvallat lähettävät köyhiin maihin kansalaisjärjestönsä ja asiantuntijansa järjestäen heille kunnolla mahdollisuuden elää köyhyyden taloudesta. Sillä köyhyyden taloutta on olemassa, mutta köyhät eivät itse elä sillä! Sellaista on moderni kauheus. Runoilijat ja kirjailijatkaan eivät välty siltä. He löytävät Afrikasta ensiluokkaista materiaalia runoihinsa ja romaaneihinsa, eli inhimillisistä kokemuksista, joita he voivat käsitellä ulkoa käsin ilman vaaraa siihen sekaantumisesta.

Andreas Eschbach:
Kauneus – missä kulkee raja, jonka jälkeen kauneudesta tulee vain kivaa, tai jopa kitschiä? Kauheus – missä kulkee raja, jonka jälkeen kauheudesta tulee vain ällöttävää, tai jopa vain halpaa hupia? Miten voimme paikantaa tämän erottavan rajan?

Hasso Krull puhuu, Claes Anderson kuuntelee.

Virolainen Hasso Krull valloitti sydämeni, kun hän selvitti kitchin ja kauneuden rajaa. Hän kertoi, että hänellä on kaksi naaraskissaa, jotka saavat silloin tällöin pentuja. Pennuista pitää päästä eroon, joten hän panee nettiin kuvia niistä. Kuvat kaikessa söpöydessään ovat kitchiä, (kuvien tarkoitus on saada koti pennuille) mutta oikeat kissanpennut, jotka kiipeävät aamulla Krullin sänkyyn ja raapivat häntä, ovat kauneutta. Hasso Krullista enemmän Jouni Tossavaisen blogissa. Minäkin olisin voinut puhua kissoista. Ne ovat olentoja, joissa kauneus ja kauheus yhdistyvät.

Martin Jankowski ja Sirpa Kähkönen

Martin Jankowski:
”Kauheus”-sana tulee latinasta eikä tarkoita muuta kuin ”pelkoa”. Siinä missä kauneus on jotain tiettyä, jotain jolla on ihanteelliset mitat, on kauhu mittaamisen tuolla puolen, ilman selkeää muotoa. Raamatussa Saatana kutsuu itseään: “Legio on minun nimeni”, tarkoittaen, että hän ei ole vain yhtenä, vaan lukemattomana määränä mitä tahansa. Myöskään Alfred Hitchcockin Linnuissa, joka saa meidät varmistamaan että kaikki ikkunat ovat kiinni, emme tiedä lintujen lukumäärää. Pahan armeijat eivät ole mitattavissa. Toisin kuin 1800-luvun alussa, nykyaikaista on se, että kauhua eivät levitä vanhat rumat miehet, vaan kaunis nuori tyttö.

Sirpa Kähkönen:
J’accuse! Naiskirjailijan ja ylipäätään naistaiteilijan kohtalo on yhä sama kuin Schjerfbeckin aikaan. Koska naistaiteilijan katse usein – joskaan ei aina – kohdistuu eri asioihin kuin miestaiteilijan, naistaiteilijan työtä pidetään lähtökohtaisesti naiivina, arkisena ja epä-älyllisenä. Jollei kirjoita historian keskeisinä pidetyistä toimijoista, poliitikoista, Hitleristä, kuuluisista sotamarsalkoista, ei ole ymmärtänyt historiasta mitään eikä sen vuoksi kelpaa siitä myöskään mitään sanomaan. Ihmissuhdepuuroon hukkuneet kriitikot lukevat naiskirjailijoiden teoksia kuvauksena ihmissuhteista, koska eivät muuta ymmärrä. Dekkarien turruttamat kriitikot eivät ymmärrä muuta yhteiskunnallisuutta kuin sen, mikä sarjamurhien lomaan saadaan ahdettua.

Steven Hall:
Ympäristötaiteilija Christo on onnistunut tappamaan tähän mennessä kaksi ihmistä taideteoksillaan. Hän murskasi naisen vuonna 1991 Kaliforniassa kun yksi hänen parisataakiloisista keltaisista sateenvarjoistaan kaatui naisen päälle. Saman projektin aikana myös nainen Japanissa murskautui yhden parisataakiloisen sateenvarjon alle. Tämä oli tosin sininen sateenvarjo.

Steven Hallin alustus oli viimeinen. Alustukset voi lukea kokonaisuudessaan täältä lukuun ottamatta Ilpo Tiihosen ja Tuomas Kyrön alustuksia, jotka toivottavasti ilmestyvät aikanaan Parnassossa tai Kirjailija-lehdessä.

Lopuksi vähän hupia. Open mic-illassa Cumuluksen yökerhossa kirjailijat lausuivat runoja, lauloivat, soittivat ja tanssivat. Alla videoleike, jossa Andrei Kurkov laulaa Vysotskin tyyliin aluksi Cumuluksessa ja soittaa lopuksi Asikkalan Lehmonkärjessä, jossa pidettiin kirjailijakokouksen päättäjäisbileet. Andrei Kurkovista enemmän täällä.



Kirjailijakokouksesta muualla: Reijo Nikkilä on muistellut Mukkulan venäläisvieraita Minun Venäjäni -blogissa. Siellä on kuva nuoresta Saarikoskesta.

Yrttimaan aikakirjassa J. Pekka Mäkelä kertoo millaista Mukkulassa oli. Välillä pitkät puheet ryydyttivät.

Ville-Juhani Sutisen Susi rajoilla - blogissa pohditaan miksei Mukkula-jutuissa kirjoiteta kirjallisuudesta. Eräs kommentoija arvelee sen johtuvan siitä, että Mukkulasta uutisoivat laiskat kesätoimittaja-apulaiset, jotka haluavat takaisin Helsingin pintabaareihin illaksi.

Jalkapalloilua Mukkulassa

Palasin tänään Mukkulan kirjailijakokouksesta. Olo on kuin olisin käynyt jossain kaukana., laskeutunut maahan toiselta planeetalta. Päässä pyörii ja jalat ovat vielä puoliksi ilmassa. Sitä paitsi niitä kutittaa sietämättömästi. Täytyy raapia koko ajan. Olen raapinut ne verille. Mukkulan verenhimoiset hyttyset ovat siihen syyllisiä. En muistanut miten paljon hyttysiä osallistuu keskiyön jalkapallo-otteluun.

Kuvia ottelusta Suomi- Muu maailma. Hyttysiä ei niissä näy.

Naisvoimaa

Kuvassa Suomen joukkueen naispelaajat vasemmalta: Lotta Toivanen ( kääntäjä), Rita Dahl (runoilija, Arjentola - blogin pitäjä) ja Kira Poutanen( kirjailija)

Ja vähän miesvoimaakin: Olli Heikkonen

Ja tässä on Muun maailman sponsoroitu peilipaita. En tiedä kuka on paidan sisällä.

Videoleike jalkapallo-ottelusta (klikkaa nuolta, niin ottelu lähtee käyntiin) Selostajina Runoraadista tuttu Minna Joenniemi ja Pressiklubista tuttu Timo Harakka.

Ottelu päättyi tasapeliin. Suomi oli johdossa niin kauan kun Mikael Forssell pelasi Suomen joukkueessa. Sitten hän siirtyi Muun maailman joukkueeseen, ja niin Muu maailma pääsi tasoihin Suomen kanssa.

Surullista kyllä peli vaati uhrinsa. Bulgarian tunnetuin nykykirjailija Georgi Gospodinov kaatui niin pahasti, että hänen jalkansa murtui kahdesta kohdasta ja hänet jouduttiin viemään Päijät-Hämeen keskussairaalaan, jossa hän nyt makaa. Kauhea tilanne. Kuvitelkaa, jos itse makaisitte vieraan maan sairaalassa, jossa kukaan ei puhu teidän kieltänne ja olisitte siellä aivan yksin.

Lisää Mukkulasta täällä

Ja täällä

Jatkuu. Kirjoitan lisää Mukkulan tämänvuotisesta teemasta "Kauneus ja kauheus" kunhan jaksan ja ehdin.

Lisäys myöhemmin. Täältä löytyy jalkapallo-ottelun selostus.

Kerrostalokyttääjät - ja Mukkula

Ystävä lähetti hauskan kuvan kerrostalokyttääjistä. Kissat ovat uteliaita olentoja. Ne tykkäävät istua ikkunassa katselemassa mitä kadulla tapahtuu.

En tiedä kuka kuvan ottanut. Se toi mieleen ajan jolloin asuin Munkkivuoressa, Ulvilantiellä. Yläkerrassa asui kyttääjänainen, joka piti minua pelon vallassa lähes parikymmentä vuotta. Karsea nainen. Vapauduin pelosta vasta sen jälkeen kun kirjoitin hänet Talvi Ravennassa -romaaniin.

Ulvilantiellä asuu paljon kerrostalokyttääjiä Kerrostalokyttääjien sivuston taloluettelon perusteella. Valitettavasti sitä sivustoa ei enää päivitetä. Se on hauskaa luettavaa ihmisten raadollisuudesta ( samoin kuin ilmaislehti Satasen kännykkäviestipalsta). Taiteilijatalossa en ole ole havainnut kerrostalokyttäämistä. Taiteilijoilla on niin paljon hommia omissa jutuissa, että eivät ehdi kytätä muita.

Huomenna (lauantaina) lähden Mukkulan kirjailijakokoukseen tapaamaan vanhoja tuttuja. Yksi heistä on makedonialainen Zoran Ancevski ( c- kirjaimen päällä pitäisi olla hattu, mutta en saa sitä sinne, kun kirjoitan tätä suoraan Bloggeriin). Matkustin hänen ja 107 kirjailijan kanssa seitsemän vuotta sitten kirjallisuusjunalla kuusi viikkoa pitkin poikin Eurooppaa. Ote Zoranin runosta:

Nyt tiedän:
maailman pohjavirrat
kuljettavat meitä vääjäämättä:
Skyllasta ja Kharybdiksesta
julkean Euroopan syleilyyn

Runo jonka nimin on Kohtalo, on julkaistu uudessa Parnassossa ( 3/2007), joka tuli tänään. Sen on suomentanut Kari Klemelä.

Toinen matkatoveri oli Dubravka Ugresic Kroatiasta/Amsterdamista, iso nainen jolla oli kauniit silmät. Ne tiesivät jotain kärsimyksestä. Hänen piti tulla Mukkulaan, mutta hän peruutti tulonsa viime tingassa sairastumisen vuoksi. Harmin paikka, olisin kysynyt häneltä miksi hän laittoi Kiputilahallitus -romaanin alkuun ilmoituksen , että kaikki on kirjassa on mielikuvituksen tuotetta, kun se ei pidä paikkaansa. Kaikki kirjassa on todellisuutta, jossa Balkanin pakolaiset elävät. Kirja kannattaa lukea. Kiputilahallituksesta on arvostelu uudessa Parnassossa. " Ugresicin purevan kirkas romaani laajenee kertomukseksi mistä tahansa sodasta ja pakolaisuudesta. Romaani ei kaipaa ylisanoja, se on parhaita käännösromaaneja aikoihin," kirjoittaa Ville Ropponen. Sen on kääntänyt Kari Klemelä.

Ei silti unohdeta Georges Perecin Elämä Käyttöohje -romaania, jonka on kääntänyt Ville Keynäs. Se odottaa yöpöydällä lukuvuoroaan. Kunhan palaan keskiviikkona Mukkulasta. Sinne otan mukaan kameran ja muistikirjan, mutta en tietokonetta.

Maanantai-iltana klo 19.30 on kansainvälinen runoilta Sibelius-talossa. Sinne kannatta tulla kuuntelemaan slovenialaista Taja Krambergeria, joka kirjoittaa uudessa Parnassossa:

Ihmiset, jotka haluavat rakastella kanssani -
runoillan jälkeen: yhdet salaa unelmoivia
toiset hillittömiä, puoliksi hurmioituneita
ja kolmannet historiaakin raskaampina odottavat
ensimmäistä tilaisuutta [...]
(Samettinen indigo. Suom. Kari Klemelä).

Ollapa runoilija!

Mistä ääni tulee?

Valokuvatorstain 51. haaste on ääni.

Kirjoituskoneesta lähtee jännä ääni kun painaa näppäimiä, "rämps."Sitten kuuluu "kling." Täytyypä ottaa selvää, mistä ääni tulee:
Selväksi tuli. Telastahan se ääni lähtee:

Klikkaa kuvat isommiksi

Kuvissa esiintyy Simo ( 3 v.) Noora-kissa kuuntelee korva höröllä kirjoituskoneen ääniä. Ei ole tottunut niihin, kun ei ole elinaikanaan kuullut. Kirjoituskoneen rätinää oli minun lapsuudenkotini "taustamusiikkia."

Mainettaan parempi

(Klikkaa kuvat isommiksi)

Tämä on Itäkeskus,mainettaan parempi. Ja tuossa on penkki jossa istuin kuukausi sitten. Sille penkille unohdin kangaskassin, jossa oli ranskan kielen oppikirja, Hannu Raittilan Kirjailijaelämää ja kirjastosta lainattu Jeanette Wintersonin Majakanvartija, kaunis, viisas, surullinen kirja, jossa on lukijalle tilaa olla ja hengittää. Harmitti, että kirja oli kesken lukemisen. Olin juuri päässyt kohtaan, jossa romaanin kertoja Hopea varastaa Thomas Mannin Kuoleman Venetsiassa kirjastonhoitajalta, koska ei voi saada sitä lainaksi kirjastosta - hänellä kun ei ole vakinaista asuinpaikkaa eikä hän voi nimetä kahta henkilöä takaajaksi, jotta saisi lainausoikeuden kirjastosta.

Soitin parin kolmen päivän kuluttua kaikkiin Helsingin löytötavaratoimistoihin. Kassia ei ollut tuotu niihin. Suretti kassin menetys, se oli rakas muisto Ravennasta, ja varsinkin Wintersonin kirja, jonka joutuisin korvaamaan kirjastolle.

Muutama päivä sitten tuli poliisilaitokselta kirje, miekan kuva kirjekuoressa, ja sehän sai minut hätkähtämään, että mitähän pahaa olen tehnyt. Tarkempi silmäys paljasti että kirje on poliisilaitoksen löytötavaratoimistolta. Kassi oli löytynyt. Toimistossa kertoivat että joku oli löytänyt sen Itäkeskuksen ostoskekusken penkiltä ja toimittanut poliisiasemalle. Kiitos siitä tuntemattomalle "jokulle."

Kahdeksan vuotta sitten kun vielä asuin Munkkivuoressa, kadotin kassin polkupyörän tarakalta matkalla Munkkivuori-Munkkiniemi-Töölö. Kassissa oli musta hame ja yliopiston kirjastosta lainattu Alphonse Daudetin Kirjeiltä myllyltäni -romaanin ranskankielinen ensipainos. Soittelin löytötavaratoimistoihin ja laitoin ilmoituksen Hesariin, mutta kassi ja kirja eivät palanneet luokseni. Piti lähteä Pariisiin metsästämään Daudetin ensipainosta. Se löytyi eräältä Seinen rannan bukinistilta ja maksoi 200 frangia. Onneksi sattui olemaan muutakin asiaa Pariisiin samaan aikaan ( osallistuminen Kirjallisuusjunan pressikonferenssiin), mutta kalliiksi silti tuli Daudetin kirjan hukkaaminen.

Tarinan opetus: Siellä "parempien ihmisten" länsi-Helsingissä eivät välitä viedä löytämiään kasseja poliisilaitokselle.

Tässä yksi "tàpies" Itäkeskuksesta. Lisää "tapieksia" Kulttuurinavigaattorissa.

Minä näin Anton Tàpieksen maalauksia Barcelonassa 20 vuotta sitten ja ihastuin niihin välittömästi. Jos olisin tämän ajan teini-ikäinen, olisin varmaankin graffitien tekijä, niin paljon minua kiehtoo rajojen rikkominen. 1950-60 lukujen vaihteessa jolloin olin teini-ikäinen ainoa mahdollisuus rikkoa rajoja oli vapaa seksi.

Itä-Helsingin graffiteja ( joukossa yksi töölöläinenkin), joita olen kuvannut keväällä täällä.

Kirjailijan työmaat

"Kirjailija elää myös sitä totuutta muiden tavoin."

Sitaatti on dvd:ltä jota katselin moneen kertaan, kun kirjoitin tekstiä antologiaan jonka nimi on Kirjailijan työmaat. Se ilmestyy ensi syksynä Tammelta. Kuusitoista kirjailijaa kertoo antologiassa työstään. Aihetta on käsitellyt perinpohjaisesti Hannu Raittila kirjassaan Kirjailijaelämää, joka oli minusta viime syksyn riemastuttavampia kirjoja kaikessa raadollisuudessaan so.rehellisyydessään.

Kuvassa Bill Lee eli William Burroughsin alter ego kirjoittamassa Alastonta lounasta jättisyöpäläiseksi muuttuneella kirjoituskoneellaan. DavidCronenberg teki samannimisen elokuvan, joka on minun mielestäni yksi parhaista kirjallisuuselokuvista, jonka olen nähnyt. Se ei yritä elokuvallistaa Burrgouhsin romaania, mikä olisi mahdoton tehtävä, vaan se kertoo Alastoman lounaan syntyprosessista, aineistona Burroughsin kirjeenvaihto Allen Ginsbergin ja Jack Kerouacin kanssa. Molemmat esiintyvät elokuvan alkupuolella keskustelemassa kirjoittamisen ongelmista. Kirjallinen synergia toimi. Kirjeenvaihdon perusteella syntyi romaani. Kerouac matkusti Tunisiin ja auttoi Burroughsia kokoamaan Alastoman lounaan.

Kuvassa Martin eli Allen Ginsberg keskustelee Hankin eli Jack Kerouacin ja Billin eli William Burroughsin kanssa kirjoittamisesta.

Mikään kirja ei synny tyhjiössä. Kirjailijat vaikuttavat toisiinsa. Yksinäisinkin kirjailija löytää hengenheimolaisena, jos ei muuten niin kirjojen kautta. Samuli Paronen kertoo miten Peketi eli Samuel Beckett avasi hänet kirjoittamaan. Löysin hänen kirjeensä arkistoistani, kun etsin aineistoa Kirjailijan työmaat -antologiatekstiä varten. Laitan kirjeen kokonaisuudessaan tänne
jotta se ei hukkuisi paperikasoihini. Kirje on päivätty 35 vuotta sitten Riihimäellä 16.6. 72:

"Anita Konkka.Tulin oikein hyvilleni talvella kirjeestäsi. Ehkä Seilonen kehoitti, hyvin ystävällistä joka tapauksessa. Olen tässä vain pikimältään käymässä täällä ja lähden ihan kohta. Minun on pitänyt käydä Vuosaaressakin monta kertaa, saa nähdä ehtiikö tänä kesänä. Voi kuinka hyvin osaan kuvitella tuon mitä kirjoitat lapsuutesi kodista, silakoista ja arvatta­vasti oli pikku nälkäkin joskus. Vanhempasi hän eivät olleet tavanomaisia. Sosiaalisesti meidän lapsuus on ollut hyvin eri­laista , silti samanlaistakin vaikkei kait samoista syistä. Kirjoja kuitenkin oli minunkin kotonani. Isä oli kyläsuutari joka osteskeli rahoillaan kirjoja ja lainaili niitä seudun työtätekeville, teki kait vallankumousta sivuhomminaan. Kir­jat kuulema piti piiloittaa sitten kapinan aikana. Pitivät kovasti suurena rikoksena siiloin "semmoista valistustouhua, paljon pahempana kuin aseellista. Äitivainaa sitten morkkasi että kun kaikki rahansa hassasi kirjoihin ettei nyt ole mitään. Kun isä oli kuollut Tammisaaressa, piti kumminkin niitä kir­joja mitä oli jonkunmoisina pyhäinjäännöksinä joihin ei juuri saanut kajota kuin salaa. Minä opin kunnioittamaan kirjoja niin että vasta Peketi vapautti siitä kohmeesta kynänkin. Ei mulla mitään yhteyttä kait muuten ole kuin että ne teks­tit olivat hyvin vapauttavia. Ehkä jäi joku rytmi ja pari sanontaa esikoiseen mutta kirjathan ovat niin erilaiset kuin vain voikin olla. Siihen esikoiseen tuli hyvää, mutta sitten semmoista makeeta kans etten sitä enään semmoisena laskisi ulos. Kuolismaantie oli helppo kun se oli koettua sodan hatkavaihetta, siis ilman sankareita. Sinulla tuntuu olevan paljon semmoisia kokemuksia joista minulla ei ole käsitystä, herättää uteliaisuutta. Isäsi kään­nöksiä olen lukenu kait aika paljon, on maalla juurikin yksi pöydällä. Tuosta puhut aivan oikein suomalaisten kankeudesta. Tää on puu-ukkojen maa, ja miksei akkojenkin. Lie on niin saakeli tär­keitä, kuin hautajaisiin menossa aina, tai raita se on. Kuule, minun kirjeeni tässä on varmaan paljon sekavampi kuin sinun. Kai se pääasia on että ihmiset jotenkin tapaa. Toivottavasti ne joskus julkaisee sinulta sen toisen kirjan, ja varmaan sinulla jo onkin jotain. Tilanne on nykyisin aika hämärä sikäli että se kaupallistuu yhäkin vaan. Auto lähtee aivan kohta, joten kuulemiin. Parhaimmat terveiset. Samuli Paronen"

Samuli Paronen

En tavannut koskaan Samuli Parosta. Hän kirjoitti esikoisromaanistani arvostelun Parnassoon, ainoan arvostelunsa jonka hän teki elämänsä aikana. Minä kirjoitin hänen romaaneistaan gradun kaksikymmentä vuotta myöhemmin, kun hän oli jo kuollut.

Kirjailijan työstä netissä mm:
Antiaikalainen,
Kirjailijan häiriöklinikka
Jäniksenselkäläisen Kirjallisuuden seura
Blogisisko 3

Tapahtui Aurinkolahdessa

Kuvareportaasi Aurinkolahdesta.

Istuin eilen ( sunnuntaina)parvekkeella lukemassa Hannu Helinin uutta runokirjaa Godbuy, kun Aurinkolahden torilla alkoi tapahtua. Piti lähteä katsomaan mitä on tekeillä.

(Klikkaa kuvat isommiksi)

Taiteilijatalon kulmalla seisoi kaksi paloautoa ja kaksi ambulanssia. Ihmiset istuivat terassilla juomassa olutta niin kuin mitään ei tapahtuisi. Pelastuslaitoksen autot ajoivat laiturille:


Pelastussukeltaja laskeutui Aurinkolahteen:
Palokunnan nosturiauto valmistautui pelastusoperaatioon:

Aurinkolahdesta nostettiin sammakkomies:

Se olikin vain pelastusharjoitus.

Palasin takaisin parvekkeelle lukemaan Godbuyta, jota voi lukea monella tapaa, katso Juhani Tikkanen- Hyvä kauppa.

Ote Hannu Helinin runosta:

jos lumikki ottaisi aurinkoa
ja palaisi tulisiko
siitä tuhkimo
biitsillä matojen muona
jossakin joku menee kiikkuun
ja joku toinen pamauttaa seinälle pollockit
siinä teille estetiikka
ja kauneus kauneus
on katsojan

Se voisi olla mielipide Mukkulan kirjailijakokouksessa, jonka teemana on on tänä vuonna Kauneus ja kauheus. Kun luin runoa, Aurinkolahden biitsillä ihmiset grillasivat itseään madoille.

Kauneus ja kauheus ovat katsojan ( silmässä). Kulttuurinavigaattori näkee tàpiesmaista kauneutta siellä missä kaupungin stop töhryille -virkamiehet näkevät pelkkää kauheutta.

Kirjoituskoneita

Lisäyksiä myöhemmin, katso alempaa.

Kuvassa pieni punainen kirjoituskoneeni Triumph Contessa, jonka ostin 1970-luvun alussa esikoisromaanin ilmestymisen jälkeen, kun olin masentunut ja kaipasin piristystä elämääni. Kirjoitin koneella kaksi romaania, minkä jälkeen siirryin tietokoneaikaan. Taustalla uusimman tietokoneeni näyttöpääte, Ruudussa on William Burroughsin Alastoman lounaan päähenkilön Bill Leen kirjoituskone, jonka nimi on Clark Nova. Kone muuttui kafkalaisittain niveljalkaiseksi jättisyöpäläiseksi ja rupesi sanelemaan tekstiä Bill Leelle.

Valokuvatorstain tämän viikon teema on Kone.

Lisäys 1. Ripsan kommentin innoittamana. Tässä Burroughsin laskukoneen mainos1950-luvulta:

Lisäys 2. Alla ensimmäinen kirjoituskoneeni, jolla kirjoitin lukioluokilla juttuja Teinilehteen ja Hesan teiniin. Ostin sen eräältä koulukaveriltani, joka myi rahapulassa isoisänsä koneen. (Huom. kuva ei ole minun ottamani. Löysin sen netistä, samoin kuin Burroughs-mainoksen):