torstaina, kesäkuuta 21, 2007

Kooste kirjailijakokouksesta

Kokous alkaa. Kuvassa vasemmalta Madeleine Thien Kanadasta, Zoran Ancevski Makedoniasta sekä kokouksen puheenjohtajat Virpi Hämeen-Anttila ja Jarmo Papinniemi (klikkaa kuvat isommiksi). Kokouksen teema oli Kauneus ja kauheus ja motto John Keatsin runon säe: "Kauneus on totuutta, totuus kauneutta."

Madeleine Thien:
Dante kirjoitti Infernossaan “Minun kauttani pääsee surujen kaupunkiin. Minun kauttani voi liittyä kadonneiden ihmisten joukkoon.” Me kirjoitamme tietämättä onko kirjoittamallamme mitään arvoa. Kirjoitamme tietämättä olemmeko asettamiemme haasteiden arvoisia. Kun kirjoitamme väkivallasta, sodasta tai konflikteista, otamme riskin uskoessamme että kielemme on riittävä niille tarinoille, joita haluamme kertoa.

Zoran Ancevski:
Itse uskon vahvasti siihen, että kannattaa välttää päänsärkyä eikä edes yrittää ratkaista Keatsin yhtälöä täydellisestä mutta kauheasta kauneudesta. Minusta olisi parempi pitää mielessään John Cagen nokkelan selkeä kysymys jossa kysytään mistä kauneus alkaa ja mihin se loppuu ja vastataan että taiteilija aloittaa siitä mihin kauneus loppuu: “Where does beauty begin where does it end?” Where it ends is where the artist begins” (Silence, 1961).

Zoran Ancevskista enemmän Dionysoksen keväässä

Christine De Luca:
Runous valaisee: se näyttää meille kauneuden, jota emme olleet osanneet ajatella tai odottaa, välillä ihan pienimissäkin asioissa; se vihjaa totuudesta; se antaa meidän kokea ja tuntea.

David Albahari:
Kului monta päivää, ennen kuin tajusin, etten ajatellut kauneutta ja kauheutta, vaan Disney-elokuvaa Kaunotar ja hirviö. Vielä silloinkin, kun olin jo havainnut ajatusvirheeni, mieleeni nousi tiettyjä elokuvan kohtauksia, jotka muistuttivat siitä, kuinka helposti kohotamme – tai pikemminkin pudotamme - rumuuden kauheuden tasolle.

Albaharin romaani Syötti - hän itse kutsuu sitä proosarunoksi - on äsken ilmestynyt suomeksi Kari Klemelän kääntämänä. En ole vielä lukenut sitä. Albahari kirjoitti minulle omistuskirjoituksen: "This story about the sadness of departure."


Ilpo Tiihonen:
Louvren intendentin teknisellä osastolla kokoontuu joukko eri alojen asiantuntijoita tutustumaan suunnitelmiin asentaa yleisön kuljetushihna kulkemaan teosten lomitse kaikissa saleissa. CE-merkintä tälle tekniikalle on jo hankittu, nyt keskustellaan niin fysiologiselta kuin esteettiseltä kannalta katsoen siitä kuinka nopeasti hihna voisi kulkea. Kysytään suoraan kuinka lyhyessä ajassa ihminen voi omaksua kauneutta?

(Huomautus erehdysten välttämiseksi: Tämä oli ote fiktiivisestä tarinasta, jonka Tiihonen esitti kokousyleisölle)

Kauko Röyhkä:
Nähtyäni Umpikujan aloin tuntea vetoa kummallisiin elokuviin, kirjoihin ja musiikkiin - sellaiseen taiteeseen, josta tuli vieraantunut olo. Elokuvat ja romaanit, joissa oli sympaattiset ja oikeamieliset päähenkilöt eivät kiinnostaneet minua muuten kuin korkeintaan viihteenä.

Tuomas Kyrö:
On yksi paikka josta kaikki kauheus on hävitetty. Olen käynyt siellä, kutsun sitä helvetiksi. Se sijaitsee kolmekymmentä kilometriä Pariisista itään. Lapseni kutsuu sitä Euro Disneylandiksi.

Elvire Maurouard Ranskasta kuuntelee, kun miehet puhuvat

Tristan Hughes:
Mielestäni on mahdollista sanoa että Paris Hiltonin kauneus ei ehkä sopisi Keatsin Satakielen lauluihin. Kauneudesta on tullut kaupallinen tuote, tavoite, haluttu ominaisuus, se on saavutettavissa plastiikkakirurgin ja muotisuunnittelijan avulla.

Patrick Beurard-Valdoye:
On ollut olemassa päivä, jolloin kauneus on ensin ollut hirviö ennen kuin se näyttäytyi maailmalle. Sen päivän on täytynyt olla kammottava. Maanjäristyksen halkaisema.

Hanne Ørstavik:
Minulle kirjoittaminen on siis totuuden etsimistä. Ja minun mielestäni totuus, asioiden näkeminen niin kuin ne ovat, on kaunista. Mutta uskon, että me pelkäämme usein totuutta. Pelkäämme nähdä asiat niin kuin ne ovat. Miksi? Pelkäämmekö tuskaa?

Nimrod ja Andreas Eschbach suviyössä

Nimrod:
Omasta puolestani olen aina suutuksissani afrikkalaisten kokemasta kärsimyksestä ja puutteessa elämisestä. Minkä vuoksi suurvallat ja kansainvälinen yhteisö luovuttaa heidät sairauksille ja nälänhädälle? Mitä he hyötyvät näistä kokemuksista? Eivät mitään, eivät yksinkertaisesti mitään, mikä olisi luokiteltavissa kauneudeksi. Suurvallat lähettävät köyhiin maihin kansalaisjärjestönsä ja asiantuntijansa järjestäen heille kunnolla mahdollisuuden elää köyhyyden taloudesta. Sillä köyhyyden taloutta on olemassa, mutta köyhät eivät itse elä sillä! Sellaista on moderni kauheus. Runoilijat ja kirjailijatkaan eivät välty siltä. He löytävät Afrikasta ensiluokkaista materiaalia runoihinsa ja romaaneihinsa, eli inhimillisistä kokemuksista, joita he voivat käsitellä ulkoa käsin ilman vaaraa siihen sekaantumisesta.

Andreas Eschbach:
Kauneus – missä kulkee raja, jonka jälkeen kauneudesta tulee vain kivaa, tai jopa kitschiä? Kauheus – missä kulkee raja, jonka jälkeen kauheudesta tulee vain ällöttävää, tai jopa vain halpaa hupia? Miten voimme paikantaa tämän erottavan rajan?
Hasso Krull puhuu, Claes Anderson kuuntelee.

Virolainen Hasso Krull valloitti sydämeni, kun hän selvitti kitchin ja kauneuden rajaa. Hän kertoi, että hänellä on kaksi naaraskissaa, jotka saavat silloin tällöin pentuja. Pennuista pitää päästä eroon, joten hän panee nettiin kuvia niistä. Kuvat kaikessa söpöydessään ovat kitchiä, (kuvien tarkoitus on saada koti pennuille) mutta oikeat kissanpennut, jotka kiipeävät aamulla Krullin sänkyyn ja raapivat häntä, ovat kauneutta. Hasso Krullista enemmän Jouni Tossavaisen blogissa. Minäkin olisin voinut puhua kissoista. Ne ovat olentoja, joissa kauneus ja kauheus yhdistyvät.
Martin Jankowski ja Sirpa Kähkönen

Martin Jankowski:
”Kauheus”-sana tulee latinasta eikä tarkoita muuta kuin ”pelkoa”. Siinä missä kauneus on jotain tiettyä, jotain jolla on ihanteelliset mitat, on kauhu mittaamisen tuolla puolen, ilman selkeää muotoa. Raamatussa Saatana kutsuu itseään: “Legio on minun nimeni”, tarkoittaen, että hän ei ole vain yhtenä, vaan lukemattomana määränä mitä tahansa. Myöskään Alfred Hitchcockin Linnuissa, joka saa meidät varmistamaan että kaikki ikkunat ovat kiinni, emme tiedä lintujen lukumäärää. Pahan armeijat eivät ole mitattavissa. Toisin kuin 1800-luvun alussa, nykyaikaista on se, että kauhua eivät levitä vanhat rumat miehet, vaan kaunis nuori tyttö.

Sirpa Kähkönen:
J’accuse! Naiskirjailijan ja ylipäätään naistaiteilijan kohtalo on yhä sama kuin Schjerfbeckin aikaan. Koska naistaiteilijan katse usein – joskaan ei aina – kohdistuu eri asioihin kuin miestaiteilijan, naistaiteilijan työtä pidetään lähtökohtaisesti naiivina, arkisena ja epä-älyllisenä. Jollei kirjoita historian keskeisinä pidetyistä toimijoista, poliitikoista, Hitleristä, kuuluisista sotamarsalkoista, ei ole ymmärtänyt historiasta mitään eikä sen vuoksi kelpaa siitä myöskään mitään sanomaan. Ihmissuhdepuuroon hukkuneet kriitikot lukevat naiskirjailijoiden teoksia kuvauksena ihmissuhteista, koska eivät muuta ymmärrä. Dekkarien turruttamat kriitikot eivät ymmärrä muuta yhteiskunnallisuutta kuin sen, mikä sarjamurhien lomaan saadaan ahdettua.

Steven Hall:
Ympäristötaiteilija Christo on onnistunut tappamaan tähän mennessä kaksi ihmistä taideteoksillaan. Hän murskasi naisen vuonna 1991 Kaliforniassa kun yksi hänen parisataakiloisista keltaisista sateenvarjoistaan kaatui naisen päälle. Saman projektin aikana myös nainen Japanissa murskautui yhden parisataakiloisen sateenvarjon alle. Tämä oli tosin sininen sateenvarjo.

Steven Hallin alustus oli viimeinen. Alustukset voi lukea kokonaisuudessaan täältä lukuun ottamatta Ilpo Tiihosen ja Tuomas Kyrön alustuksia, jotka toivottavasti ilmestyvät aikanaan Parnassossa tai Kirjailija-lehdessä.

Lopuksi vähän hupia. Open mic-illassa Cumuluksen yökerhossa kirjailijat lausuivat runoja, lauloivat, soittivat ja tanssivat. Alla videoleike, jossa Andrei Kurkov laulaa Vysotskin tyyliin aluksi Cumuluksessa ja soittaa lopuksi Asikkalan Lehmonkärjessä, jossa pidettiin kirjailijakokouksen päättäjäisbileet. Andrei Kurkovista enemmän täällä.



Kirjailijakokouksesta muualla: Reijo Nikkilä on muistellut Mukkulan venäläisvieraita Minun Venäjäni -blogissa. Siellä on kuva nuoresta Saarikoskesta.

Yrttimaan aikakirjassa J. Pekka Mäkelä kertoo millaista Mukkulassa oli. Välillä pitkät puheet ryydyttivät.

Ville-Juhani Sutisen Susi rajoilla - blogissa pohditaan miksei Mukkula-jutuissa kirjoiteta kirjallisuudesta. Eräs kommentoija arvelee sen johtuvan siitä, että Mukkulasta uutisoivat laiskat kesätoimittaja-apulaiset, jotka haluavat takaisin Helsingin pintabaareihin illaksi.








3 kommenttia:

Ripsa kirjoitti...

Kiitos Anita!

Tällaista kirjettä kaipasinkin autioon juhannusaattoon, kun edes lasten ääniä ei kuulu ulkoa ja kaikki ovat jossain saaristossa tai minne menevätkin täältä juhannukseksi.

Kaupungit ovat tyhjentyneet. Ei juuri kuulu edes autojen meteliä, siis niin isoa että tällainen 3/4 kuurokin sen kuulisi.

Muistan Helsingin joinain juhannusaattoina, kuinka taukoamaton hurina yhtäkkiä loppui. Kadut näyttivät autioilta. Kuin joku olisi heittänyt kaupunkiin neutronipommin.

Mutta Helsinki on ilman autoja kaunis. Niin on myös tämä Vaasa.

Herkullisia ovat myös linkit! Rauhallista juhannusta!

Anitak kirjoitti...

Hei Ripsa,

Täällä Aurinkolahden rannassa on vilkasta, ihmisiä uimarannalla ja torin terasseilla istuskelemassa. Kaikki eivät lähde maalle.

Hyvää juhannusta sinulle siine autioon Vaasaan.

Ripsa kirjoitti...

Vasta luin Hannu Marttilan blogista että olit puhunut antiikista Mukkulassa. Kamalaa jos Zeus rupeaa mellastamaan maksassa!

No minä eilen puhkesin sitä samoin ylistämään. Ensimmäiset merkit siitä ovat kotisivun ekasivulla.

Samoin taisi käydä Kurkovin kanssa syksyllä. Sinähän sen joskus sanoitkin että on se tämä synkronisiteetti olemassaoleva asia.