Alistumisesta

 Seitsemäs päivä joulukuuta vuosi sitten  ilmestyi  Ranskassa Michel Houellebecqin  romaani   Submission (Alistuminen,  suomentanut Lotta  Toivanen).   Samana päivänä  islamistiterroristit tappoivat  kaksitoista  Charlie Hebdon  työntekijää.   Vastailmestyneen lehden kannessa oli Houellebecqin  pilakuva ja  hänen  ennustuksensa, että  hän menettää hampaansa vuonna  2015  ja osallistuu    ramadaniin  vuonna 2022.

Tuo traaginen ilmestymispäivä  tuli  mieleeni  joulukuun   7. päivän aamuna,   kun  otin   kirjan käteeni   ja huomasin että  sehän on ollut kohta  kuukauden lainassa,  enkä ole vieläkään  kirjoittanut  aikomaani   pientä blogijuttua. 

Entä jos...?

Kirjan tarina on yksinkertainen: mitä tapahtuisi jos Ranskan presidentinvaalit voittaisi vuonna  2022  Muslimiveljeskunnan  ehdokas  Mohammed  Ben Abbas,  Marine Le Penin  vastaehdokas.  Maassa alkaisi islamisaatio.  Paris - Sorbonne III -yliopiston professorit kääntyisivät yksi toisensa jälkeen islaminuskoon saadakseen pitää virkansa.

Kirjan minäkertoja François on Sorbonnen professori. Hän on väitellyt tohtoriksi kirjailija J. K. Huysmansin tuotannosta (väitöskirjan nimi: Joris-Karl Hyusmans eli ulostulo tunnelista).  Hänen juutalainen tyttöystävänsä Miriam pakenee islamisaatiota vanhempiensa kanssa Israeliin, ja hän itse  pakenee  luostariin, jossa  Huysmans  eli aikoinaan  maallikkojäsenenä.  Mutta katolilainen luostarielämä ei innosta Françoisia.  Lopulta hän kääntyy islaminuskoon ja palaa yliopistovirkaansa ajatellen toiveikkaana, että saisi mahdollisuuden uuteen elämään eikä hänen tarvitsisi katua mitään.

Kirjailijan läsnäolo

Syy, miksi päätin kirjoittaa  Alistumisesta,  ei liity   terrorismiin, islamisaatioon eikä  islaminuskoon, vaan  siihen  mitä Houellebecq  kirjoittaa romaaninsa  alussa kirjallisuudesta. Seuraa pitkä sitaatti, jonka jokaisen sanan allekirjoitan:

”… vain kirjallisuus voi antaa kokemuksen yhteydestä toisen ihmisen mieleen, kaikkeen tuossa mielessä, sen heikkouksiin ja vahvuuksiin, oikkuihin ja rajoituksiin, uskomuksiin ja pakkomielteisiin, kaikkeen mikä koskettaa, kiinnostaa, kiihottaa ja kuvottaa. Vain kirjallisuuden kautta voi olla yhteydessä vainajan mieleen suoremmin, syvällisemmin ja perinpohjaisemmin kuin keskustelussa ystävän kanssa. Oli ystävyys miten syvällistä ja pitkäaikaista hyvänsä, ei ihminen puhuessaan koskaan avaudu yhtä perinpohjaisesti kuin tyhjän paperiarkin edessä, silloin kun hän osoittaa sanansa tuntemattomalle vastaanottajalle.  Kirjallisuudesta puhuttaessa tyylin kauneus ja lauseiden sointi ovat toki tärkeitä, eikä kirjailijan pohdintojen syvällisyyttä ja ajatusten omintakeisuutta sovi väheksyä. Kirjailija on silti ennen muuta kirjoissaan läsnä oleva inhimillinen olento. Ei loppujen lopuksi ole niin tärkeää, kirjoittaako hän hyvin vai huonosti, olennaista on että hän kirjoittaa, ja on kirjoissaan  oikeasti läsnä…”

Minulle  Houellebecq on  ensimmäisestä  suomeksi  ilmestyneestä kirjastaan lähtien  ollut  aidosti läsnäoleva kirjailija,  hänen  sanojaan käyttäen ” kirjoittaja, jonka seuraan  haluamme palata, jonka kanssa haluamme viettää aikaa.”    Ranskalaisessa kirjallisuudessa kauan ennen häntä näitä kirjailijoita minulle olivat André Gide ja Samuel Beckett nuoruusvuosinani.   Uuden aallon romaanikirjoittajiin en saanut samanlaista kosketusta, vaikka luinkin heitä kiinnostuneena.   Houellebecq. Minua miellyttää hänessä se, että hän on kaikkine pakkomielteineen ja tunteineen läsnä, mutta ei päällekäyvästi.   Kontakti lukijaan on suora ja konstailematon, joskus liiankin suora(puheinen) päätellen siitä kohusta minkä  hänen  kirjansa mediassa herättävät.

Kirjailijan alistuminen

Paris Reviewin haastattelussa 2.1.2015  Houellebecq kertoo, että  hän  kirjoitti  romaanin  ensimmäisen osan  käytännössä yhdeltä istumalta, koska  oli helppoa kuvitella itsensä   kirjallisuuden opiskelijana, joka  löytää Huysmansista ystävän ja omistaa elämänsä hänen tuotannolleen.  Houellebecq löysi Hyusmansin vasta 35-vuotiaana. François ei ole omakuva, vaan projektio siitä mikä hänestä olisi voinut tulla, jos hän olisi lukenut Huysmansia nuorena.   Hänen tarkoituksensa oli kirjoittaa romaani siitä miten François kääntyy katoliseen uskoon idolinsa Huysmanin jalanjäljissä.  Romaanin nimi oli alun perin La Conversion (Kääntymys), mutta hän ei pystynytkään  kirjoittamaan  Françoisin  kääntymystä, ja  niin  nimi  muuttui   Soumissioniksi  (Alistumiseksi),   mikä tarkoittaa al-islāmia  eli alistumista jumalalle.

Houellebecqin mukaan Alistumisen avainkohtaus tapahtuu Rocamadourin  Mustan madonnan  äärellä Neitsyt Marian  kappelissa.  François on haaveillut pitkiä  madonnan luona ja miettinyt  Huysmansin  kääntymystä  katolilaisuuteen.  Madonnasta on virrannut hengellistä voimaa, mutta kun François käy ennen Pariisin  palaamista viimeisen kerran Neitsyt Marian kappelissa, hän tuntee menettävänsä  yhteyden mustaan madonnaan.  ”Puoli tuntia myöhemmin, pyhän hengen lopullisesti hylättyä minut, nousin jalkeille, laskeuduin portaat murhemielin ja raahasin rappeutuneen, katoavaisen ruumiini pysäköintialueelle.” 

Rocamadourin Musta madonna

Uskonnon idea

Houellebecq kertoo Paris Reviewin haastattelussa, että monissa hänen kirjoissaan on uskonnon idea mukana tavalla tai toisella. Hän on sitä mieltä, että uskonnon paluu ei ole vain iskulause, vaan todellisuutta.  Hänestä ihmisillä on todellinen jumalyhteyden tarve, heille kääntyminen uskoon on toivon merkki, ei uhka.  Se merkitsee, että ihmiset pyrkivät uudenlaiseen yhteiskuntaan, Houllecq sanoo ja lisää että islam on tulevaisuuden kuva.

Ehkä  Houellebecqin   uudenvuodenennustus, että vuonna 2022 hän viettää  ramadania,  ei ollutkaan provokaatio, millaisena  moni sen luki.  Ehkä islamin usko on hänelle todella ulostulo tunnelista, sillä niin suuri on hänen inhonsa länsimaista hedonistista kulutuskulttuuria kohtaan.    Tuleeko hänestä sunni- tai shiiamuslimi tai kenties suufilainen?  Toivon, että viime mainittu, koska itse aikoinani innostuin suufilaisuudesta.  Jään odottamaan suurella mielenkiinnolla hänen seuraavaa romaaniaan

PS. Olen kirjoittanut Houellebecqista  tässä  blogissa  aikaisemmin  kolme juttua:

Keskiluokan Zarathustra

Todellista sinkkuelämää

Syksyn satoa

Pakolaiskirjallisuutta

 Vasemmanpuoleinen kirja Pietarin valot ilmestyi vuonna 1958 suomeksi, ja vuonna 2014 venäjäksi valkovenäläisen Jakub Lapatkan kääntämänä. Se on ajankohtainen  teos -   tositarina syistä, jotka  särkevät  13-vuotiaan  pojan  maailman ja  ajavat hänen perheensä maanpakoon.  Se  olisi hyödyllistä luettavaa kaikille  niille   miehille, jotka   dissaavat  turvapaikanhakijoita  ja heittelevät  polttopulloja    pakolaisten  vastaanottokeskuksiin. (Mutta osaavatko  nuo miehet lukea?)

 Oikealla oleva  kirja on   Me sankarit  on isäni Juhani Konkan esikoisromaani, jonka hän julkaisi 25-vuotiaana salanimellä  Urho Torikka.  Tänä  syksynä ( 2015)  se ilmestyi  Pietarissa venäjäksi Lapatkan käännöksenä.   Se perustuu isäni päiväkirjaan Aunuksen  sotaretkeltä, johon  hän osallistui alle 20-vuotiaana.  Samanlaista todellisuutta elävät lukemattomat  nuoret miehet nykyään Syyriassa.  Historia toistaa itseään, ikävä kyllä. Siksi jotkut  kirjat ovat  yhä uudelleen ajankohtaisia.

Pietarin valot ja kymmenenvuotias blogi

Kuvassa  Pietarin Iisakin kirkon  kupoli   lokakuusssa 2015.  Pietarin valot- nimisessä  kirjassa isäni kertoo katselleensa    Iisakin  kirkon  kullalta hohteevaa kupolia kotikoivunsa latvasta Tokosovassa,  joka on  noin  20 kilometrn päässä ietarista.

Olen viettänyt Pietarissa  lähes  koko  lokakuun, vielä on jäljellä viikko. Matkalukemiseksi  otin  kaksi  romaania ja Anna Ahmatovan runot. Kaikissa niissä on Pietari   keskeisellä sijalla.  Toinen  romaani  on  Andrei Bitovin Puškinin talo, ja toinen Juhani Konkan (isäni)    muistelmaromaani  Pietarin valot.  Bitovin  romaanista en saanut otetta, vaikka se oli ihastuttanut minua 1980-luvun alkupuolella.  Minua  ärsytti  kertojan ääni.  Se  oli   väistelevä    ja kiemurteleva, ja mikä pahinta   kertoja    käytti monikon  ensimmäistä  persoonaa.    Toisaalta ymmärsin  että yksikön  ensimmäistä  persoonaa  oli  sopimatonta käyttää. Neuvostoihmiset oli kasvatettu  yhteisöllisyyteen ,  me-henkeen. Bitovin kirja jäi kesken. Siirryin  lukemaan Pietarin  valoja. Ajattelin kirjaa lukiessani, että tämähän on  mitä  ajankohtaisin kirja, koska  se kertoo   nuoren pojan näkökulmasta kokemuksellisesti,  millaista on   kasvaa  vallankumouksen ja sisällissodan varjossa,  ottamaan  vastuu perheen vanhimpana poikana, kun  ensin  vangitaan isä ja sitten äiti, ja  joutua  pakenemaan  maasta - ei elintasoa etsimää, vaan henkensä edestä.  Ja kun mies  on nuori niin tietysti hänen päänsä on täynnä  suuria sankariunelmia.

Pietarin  valoja  ei  enää saa  mistään suomeksi, minunkin hyllystäni se on kadonnut.   Mutta viime vuonna ( 2014) se ilmestyi  venäjäksi Pietarissa,  lähes 60 vuotta  suomeksi  ilmestymisensä jälkeen  vuonna 1958,   jolloin kirja  vaiettiin tyystin.  Silloisena  aikana  oli sopimatonta  julkaista kirjoja jotka eivät oleet myötäsukaisia   Venäjän  vallankumoukselle. Se kirja jäi isäni viimeiseksi.   Hän keskittyi  venäläisen kirjallisuuden kääntämiseen. 

Eräs nuori mies,  yksi  toksovalaisen pienpanimon omistajista,  luki  Pietarin valot, Ogni Peterburgan  venäjäksi,  ja kirja teki hänen  niin suuren  vaikutuksen, että   sen inspiroimana  hän    kehitti porterin    nimeltä  Pietarin valot. 

Lapsenlapsi  Alisa löysi   portterin netistä, kun etsi kirjaa  Pietarin valot.  Löysipä  myös  Pietarista kaksi baaria, jossa sitä olisi ollut tarjolla. Minä tallensin  portterin kuvan kännykkääni ja   opettelin  Google kääntäjän/  ääntäjän avulla kysymään venäjäksi , että onko teillä tätä  portteria. 

 En kuitenkaan  lähtenyt  kapakkakiertueelle heti, vaan   etsin  portterin valmistajan   netistä,  ja kysyin  mistä  tuotetta saisi.  Muutaman    tunnin kuluttua tuottaja ilmoitti, että  tuote on juotu loppuun viime  vuonna.  Olin pettynyt. Niin mielelläni olisin halunnut maistaa Pietarin valoja.

Sanat -blogin kymmenvuotispäivä

Se  oli ja meni   jo  elokuussa. Minulla on   huono  tapa unohtaa kaikki syntymäpäivät. Mutta tänään  jostain   syystä mieleeni tuli, että  aloitin Sanat-blogin    syksyllä  2005. Sitä ennen oli pitänyt  Kirjailijan päiväkirja - nimistä blogia   neljättä vuotta, vuoden 2002  helmikuusta alkaen.  Olin  koodannut  blogin sivut  itse, sitten  kyllästynyt  koodaamisen vaivalloisuuteen   ja hankkinut sivunteko-ohjelman, sekin oli  jollakin tapaa hakala.    Yksi hankaaluus  taisi olla, että palveluntarjoaja lakkasi olemasta.  Sitten  löysin Bloggerin ja sen  helpot   blogialustat, joille siirsin myös  Kirjailijan  päiväkirjan. Alkuvuosina  päivitin  usein  ja  innokkaasti   Sanat-blogia, ja  vähän laiskemmin  Kirjailijan päiväkirjaa.  

 Tykkäsin bloggaamisesta, mutta pikkuhiljaa innostus  laantui.  Syynä oli Unennäkijän muistelmat.   Sen    kirjoittaminen  vei  energiani, eikä sen jälkeen innostus  blogin kirjoittamiseen ole palannut entisenlaiseksi. 

 Bloggaamisen alkuvuodet  olivat hauskoja.  Blogeja oli niin vähän että niiden  kirjoittajien  äänet  oppi tuntemaan.

Minulla oli  tapana suositella noina vuosina  blogeja joista   pidin.  Jossain  vaiheessa  blogeja alkoi  tulla niin paljon, että kirjoittajien äänet ja tyylit eivät   enää erottuneet toisistaan.  Bloggaamisesta oli tullut valtavirtaa,  ehkä  se oli yksi syy  miksi kiinnostukseni väheni.   Kaikesta huolimatta  yritän  pitää blogia  hengissä - jotenkuten, vaikkei bloggaminen olekaan   enää yhtä kiinnostavaa kuin  alkuaikoina. 

Kymmenen vuotta sitten   kävin    Helsingin kirjamessuilla,    lokakuun 28.päivä ( Sanat-blogin mukaan, joka oli mun  päiväkirjani, kuten   edeltäjänsä Kirjailijan päiväkirja) . Teemana oli  niillä messuilla  lause  " Sivistys kävi täällä."   Esiintyjinä mm. Matti Klinge.   Eira Stenberg ja Leif Salmen puhuivat aiheesta " Miksi  olemme yhä rasisteja?" 

 Onko mitään muuttunut kymmenessä vuodessa?   No ainakin se että silloin ei  ollut  Facebookia eikä  Twitteriä.