Antti Tuurin Levottoman mielen kansi. Arvid Bromsin omakuva .
Kannattaako Antti Tuurin uusin
romaani Levoton mieli lukea? kysyi
ystävä. Vastasin että kannattaa, jos tykkää pohjalaisesta huumorista
ja siitä että kerronta on
tasaista kuin lakeus, että taksilla
ajetaan ja kahvia juodaan kaiken aikaa eikä paljon mitään tapahdu, mitä nyt taiteilija ryypyspäissään heittää
tavarat tuvasta pihalle. Se on suomalaisten miesten ikiaikainen tapa ilmaista
tunteitaan. Saattaa sellaista tapahtua jossain muuallakin.
Minua romaani kiinnosti ennen
kaikkea siksi, että halusin tietää
miten Antti Tuuri rakentaa Arvid Bromsin ( 1910-1968)
taiteilijahahmon ja -tarinan. Kirja on
ovelasti kirjoitettu ensimmäisessä
persoonassa ikään kuin Broms itse kertoisi
elämänsä kymmenestä
viimeisestä vuodesta, ja taksilla ajelun ja taulujen
maalaamisen sekä myymisen välissä selittäisi
Helmi
Inkerille, kirjan tärkeälle
naishenkilölle, taksikuski Matille ja taulujen ostajille elämänsä kirjavia vaiheita. Helmi Inkeri on viides vaimo, entinen
mielisairaalan hoitaja, joka
säätelee Bromsin juomisia ja hallitsee hänen
hulluuskohtauksensa ammatin antamalla
kokemuksella.
Tuurin luoma Broms on aikamoinen veijari ja huijari. Hänen jutuistaan ei aina tiedä mikä on totta,
mikä tarinaa. Minua
huvitti suuresti kohtaus junassa, kun Broms
on matkalla Helmi Inkerin kanssa vihille Tampereelle. Samaan junaan osuu humalainen mies Bromsin menneisyydestä ja alkaa kertoa kovaäänisesti tämän tekemistä rötöksistä, joista samassa vaunussa istuvat kiinnostuvat kovasti. Broms oli esiintynyt asianajajana ja
juristina, vuokrannut kirjoituskoneen ja jättänyt vuokran maksamatta eikä palauttanut konetta, vaan vei sen
Ouluun, missä panttasi sen. Kaiken
lisäksi hän oli jättänyt vaimonsa
pantiksi pietarsaarelaiseen matkustajakotiin.
Jälkeenpäin Broms
selittää Helmi Inkerille, että Karlssonin oli moraaliton ihminen jo ennen
sotia, ja hän oli antautunut
Karlssonin vietäväksi mistä ei
mitään hyvää seurannut. Kirjoituskone oli kanitettu ja hänet
oli pidätetty ja viety Vaasan
linnaan, jossa joutui odottamaan
kuukausikaupalla oikeudenkäyntiä, vaikka Karlsson olisi pitänyt vangita, koska oli
keksinyt panttaamisen, ottanut rahat ja juonut ne.
Broms oli pikkurikollinen, jonka istui vankilassa muutamankin kerran varkauksien ja petosten takia ja sanoo
parantaneensa tapansa , mutta
vielä vanhoilla päivilläänkin ”lainaa”
naapuritalon pihalta öljytynnyrin, koska häneltä on rahat
ja öljy lopussa, mutta ”unohtaa”
maksaa lainansa takaisin. Kaikesta päätellen Broms oli myös hyvä supliikkimies,
joka osasi puhua Etelä-Pohjanmaan kirkonkylien silmäätekevät ostamaan tauluja.
Kun hän ei onnistunut tekemään
kauppoja, hän tunsi olonsa noloksi ja alakuloiseksi. Etelä-Pohjanmaalla on varmaankin kerrottu Bromsista tarinoita, joita Tuuri
on kertonut ”Bromsina” tässä
taiteilijaromaanissa.
Tuuri ei moralisoi Bromsin toimia, vaan kuvaa niitä
vähäeleisellä pohjalaishuumorilla, mikä piilee hänen kielessään ja tavassaan kertoa ihmisistä. Hänen Bromsinsa on värikäs ja
välillä surkuhupaisa henkilöhahmo, kuin
jonkinlainen suomalainen
Münchausen, joka yrittää kiskoa tukasta itseään
ylös suosta. Bromsin
tarinoinnin takia jaksoin lukea loppuun asti kirjan, joka hitaan
rytminsä takia olisi saattanut jäädä minulta muuten kesken.
Arvid Broms. Vanki ( 1930-1939)
Omistaja: Suomen valtio
Kuva: Kansallisgalleria
Minua ei häirinnyt, että Tuuri kirjoitti ensimmäisessä persoonassa Bromsina Bromsin tarinaan. Kuukautta aikaisemmin olin lukenut Sanna Tahvanaisen romaanin Kirsikoita
lumessa, joka kertoo ensimmäisenä persoonassa Sylvia Plathista New Yorkissa.
Tuolloin kerronta ensimmäisessä persoonassa alkoi
tökkiä minua ja jätin kirjan kesken. Syy oli
varmaankin siinä, että olin
sisäistänyt Plathin tuotannon ja elämän niin hyvin, etten pystynyt hyväksymään
tapaa, jolla Tahvanainen kertoi hänen
elämäänsä. Minusta Plath kuvasi paljon paremmin kuin hän aikaa
New Yorkissa romaanissaan Lasikellon alla. Sen
sijaan Tuurin kirjan ensimmäisen persoonan kerronta ei tökkinyt
lainkaan, mitä ihmettelin. Tulin siihen
tulokseen, että minun oli helpompi hyväksyä Tuurin kerronta,
koska en tiennyt Bromsista mitään.
Kuinka
löysin Arvid Bromsin?
Isäni kirjoittaa päiväkirjassaan,
että hänelle oli tänään ( 9.2.1957) soittanut
Arvid Bromsin vaimo, joka kertoi että Arvi oli tullut sekopäiseksi, ja kysyi
tunsinko isäni Munkkiniemestä ketään
lääkäriä, joka voisi tulla Arvin luo Jussi Jurkan
asuntoon, jossa he asuivat tilapäisesti. Päiväkirjan mukaan Arvi ”oli maalannut kolme viikkoa Porthanian ala-aulaan Suomen suurinta nonfiguratiivista työtä, josta eilisessä Uudessa Suomessa on melko laaja uutinen. Saatuaan työn valmiiksi Arvi oli
niin lopussa, että alkoi puhua sekavia.”
Isäni jatkaa: ”Arvi on eräs omalaatuisimpia taiteilijahahmoja, epäilemättä lahjakas,
mutta samalla myös rikollinen luonne – istunut vankilassakin joistakin väärennyksistä. Ennen talvisotaa, muistaakseni
v. 1938, hänellä oli Kumlinilla näyttely, siellä lienee ollut esillä
maamme ensimmäisiä nonfigura-töitä. En käynyt näyttelyssä, mutta se herätti
huomiota eräällä merkillisellä tavalla: Broms silpoi puukolla useita taulujaan,
joita uhattiin ulosmitata maksamattomista veroista. Kuinka monetta kertaa hän
on naimisissa, sitä en tiedä. Tällä kertaa hänellä on vaimona järvenpääläinen kotitalousopettaja,
asuvat maalla, vaimon omistamassa kodissa. Kerran Broms kovasti pyyteli sinne vierailuille,
mutta ei tullut mentyä. Pariin vuoteen hänestä ei ole kuulunut mitään.”
Kun olin lukenut tuon päiväkirjaotteen, kävin katsomassa Porthanian
seinämaalausta. Se oli ollut siellä jo
silloin kun opiskelin yliopistossa. En
tiennyt silloin kuka sen oli tehnyt. Se oli niin valju harmaansininen abstraktio,
ettei se ollut jäänyt mieleeni. Taulun
alanurkassa oli pieni laatta, jossa luki: ”Helsingin yliopistolle on lahjoittanut
taiteilija Arvid Bromsin seinämaalauksen ETEENPÄIN JA KORKEAMMALLE tässä
talossa suoritetun suurisuuntaisen elementtirakentamisen
muistoksi Rakennuselementti Oy Saga ja Matti Janhunen.” Neljännesvuosisataa myöhemmin
istuin Rakennusinsinööriliiton historiatoimikunnassa tekemässä Matti Janhusen
ja muutaman muun rakentajan kanssa Rakentamisen
historiaa.
Muutama päivä sen jälkeen kun olin käynyt Porthaniassa katsomassa Bromsin
seinämaalausta, näin kirjaston pikalainatelineessä Levottoman
mielen. Se oli ilmestynyt jo
syksyllä. Mutta en ollut silloin huomannut
arvosteluja enkä tiennyt kirjasta mitään. Se tuli minulle näkyväksi vasta kun olin lukenut päiväkirjasta mitä isäni kirjoitti Bromsista. Päiväkirjaa luin siksi, että olin luvannut kirjoittaa Ajan
kohinaan jutun ”Šolohov Suomessa isäni päiväkirjan
mukaan.” Kaikki liittyy
kaikkeen mutkan kautta tai suoraan, eikä
tätä blogijuttua olisi, ellei Šolohov olisi käynyt Suomessa vuonna 1957.
PS1. Asuimme Munkkiniemessä vuonna
1957. Jussi Jurkka, joka oli Bromsin oletettu poika Emmi Jurkan kanssa, asui Laajalahdentien apinalinnoissa.. Niissä
asui näyttelijöitä, siitä niiden nimi.
PS 2. Bromsin näyttely, jossa hän silpoi taulunsa,
oli vuonna 1939 Kumlinilla surrealisti
Otto Mäkilän kanssa.
PS 3. Broms sai Tuurin kirjan mukaan
Porthanian seinämaalauksesta noin 80 000 vanhaa markkaa, mikä on Tilastokeskuksen
rahanarvomuuntimen mukaan 2194 euroa. Hänelle maksettiin käsittämättömän
vähän isosta työstä. Vertailun vuoksi
isäni sai Stephen Razinin kääntämisestä samana vuonna 295 000 vanhaa markkaa mikä vastaa nykyään 8092 euroa.
10 kommenttia:
AK
jännä seikkailla näissä Putouksissa, kun tv-Putous-mekastukset kehtuuttavat. Kiittelen, siis.
Tykkäsin kovasti Tuurin kirjasta. Sen avarasta ilmatilasta yhden Bromsin elää elämänsä viimeiset vuodet. Yhteisön tuesta originellia taiteilijaa kohtaan. Kirjan pulssi hengittää hyvin.
Kaikesta päätellen Bromsin oli helppo lähestyä ihmisiä, hän oli luonteeltaan avoimempi kuin lakeuksien maalari Vilho Lampi, joka teki itsemurhan alle nelikymppisenä. Paavo Rintalan kirjasta Jumala on kauneus sain sellaisen käsityksen että Lampi oli yksinäinen ja yhteisön hyljeksimä taiteilija. Rintalan kirja teki minuun suuren vaikutuksen, kun olin teini-ikäinen. Lammen taiteilijakohtalo järkytti minua. Ei minua enää järkytä samalla tavalla kirjojen ja elokuvien taitelijakohtalot. Olen tullut vanhaksi.
Anita, kyllä kai Vilho Lampi oli täysin yhteisönsä hyväksymä, koska oli maanviljelijä. Samanlainen oli myös Pentti Haanpää, siellä samalla suunnalla, Oulun seutuvilla.
Mutta jos maanviljelijä rupeaa ottamaan oikeasti käyttöönsä lahjakkuuttaan, maalaa tauluja tai kirjoittaa kirjoja, niin siitä ei yhteisön tarvitse enää silittää myötäsukaan. Aika harva ihminen tuntee luovia ihmisiä ja näkee niissä kaiken lisäksi jotain omalakista ja omavaloista, joka olisi arvokastakin.
Taiteilijat ja kirjailijat ovat helppoja kohteita varsinkin pienillä paikkakunnilla. Onnettomuudekseen heillä on usein vaivoinaan herkkyys joka saa tuntemaan ympäristön piikit moninkertaisina.
Näistä on Suomessa paljon esimerkkejä. Mutta siis jospa nykyaika olisi muuttunut paremmaksi? Jos yhteisöjen tarve ottaa ne heikoimmat ihmiset pahansuovan huomion kohteeksi olisi jo loppunut?
Ei ole tainnut niin käydä ikinä. Nyt jälkeenpäin voi tietää että Aleksis Kivi menetti mielensä tasapainon, kun hänen kimppuunsa hyökättiin. Kivi ei oikeastaan tehnyt muuta kuin keksi kirjoittaa romaanin suomen kielellä, sen Seitsemän veljestä.
Mutta ne kaikki ovat nyt jo kuolleet eikä kukaan ole esittänyt anteeksipyyntöä.
Oikeastaan mitään ei ole tapahtunut.
Täyytypä lukea uudestaan Rintalan kirja. Ulkopuolisuuden tunne on aika monen taiteilijan asema yhteisössä. Siis tunne, ei ehkä konkreettinen tilanne. Rintalan kirjasta jäi aikoinaan minulle se tunne, että Lampi oli hyljeksitty. Bromsista ja YTuurin kirjasta oikeastaan piti puhua, mutta nenin sivuraiteille, kun rupesinkin puhumaan Rintalan kirjasta.
Anita,
on kyllä käsitttääkseni Suomessa ainakin tutkittu sitä, miten kuvataiteilijat tulevat toimeen. Niitä tutkimuksia on käsittääkseni useampikin, yksi viimeisimmistä oli KUPOLI-ryhmän tekemä, ehkä 10 vuotta sitten tai jotain. KUPOLI on siis valtion joku työryhmä, kulttuuripoliittinen porukka.
He tulevat kaikkein huonoimmin toimeen kaikista kulttuurityön ammattilaisista tässä maassa. Sitä myötä elintaso on heikko, työhuoneita ei ole tai ne ovat tarkoitukseen sopimattomia. Todennäköisesti köyhyydesssä eläminen ei tuota kovin hurjia myyntitulojakaan (eivät kuvataiteilijat osaa markkinoida! varsinkaan itseään!), niin ei eläkkeitäkään kerry.
Esimerkkinä nyt esimerkiksi opetustulot. Jokaisessa kunnassa on joku opisto joka tarvitsee opettajia kuvataiteeseen. Siitähän tulee palkkaa. Se palkka ei riitä elämiseen, koska kuvataiteilijan koulutusta ei rinnasteta muuhun koulutukseen ja palkkaluokka on sitten alin mahdollinen.
Niin että tavallinen tarina voisi olla ahkeran ja nuoren kuvataiteilijan masentuminen, kun täytyy toimia vaikka yösiivoojana, kun mistään ei tule rahaa elämiseen, vaikka koulutus on. Masentuminen voi johtaa itselääkintään, jota alkoholi ihmisille usein on - siis kaikenlaisille ihmisille, ei ainoastaan päähän potkituille kuvataiteilijoille.
Ei kai Vilho Lampi ollut sen hyljeksitympi kuin kukaan muukaan kuvataiteilija. Kanssaihmisten kanssa ei vain löydy yhteistä kieltä. Sitten seuraavaksi voidaan jo ruveta semmoista vähän ujoa ja omissa kuvissaan viihtyvää ihmistä katsomaan kieroon...
että Tuurin isä tai äiti on ostanut maalarilta taulun tai tauluja paljastuu vasta viimeisillä sivuilla; tuo on sitä tuurin tyyliä; paljon ajellaan pitkin ja poikin, mutta tarkastikin pakottaa lukemaan; Rintalan maalarikirjan Jumala on kauneus luvut menivät kyllä osin selailuksi (ehkä tuosta teoksesta muokatut teatteriesitykset ovat hengittäneet aikamme tahdissa kevyemmin)
Tuuri maanmittarin vanhmapana poikana on kirjoittanut itsensä mukaan kohtauksessa, jossa hän soutaa Bromsia jonnekin, muistaakseni Jouduin palauttamaana kirjan kirjastoon enkä voi tarkistaa mikä tapaus ja millä sivulla se on. Tää Tuurin kirja ei olen ns. lukuromaani, jonka voi hotkaista tuosta noin vain. Hienoudet piilevät kielessä ja yksityiskohdissa.
Ehdin jo selailla Rintalan Vilho Lampi -kirjaa. Luin sen niin nuorena että minulla ollut vielä mitään tajua politiikasta eikä mieleeni jäänyt, että Vilho Lampi julistaa kirjassa fasismi upeuttan, se oli varmaankin niin tylsää luettavaa- Luin äsken Wikipediasta ( joak sivumennen sanoen ei ole aina kaikkein luotettavin tietolähde) että Lampi oli IKL:n Limingan paikallisosaston perustajajäseniä
Kiitos, kirjasin Tuurin kirjan nyt listaani, jossain vaiheessa se sitten osuu eteeni ja hankin sen. Tuuria olen tähän mennessä lukenut vain joitakin opuksia, liki koko tuotanto on kuitenkin appivanhempien kokoelmasta siirretty yhteen lomakiinteistöön, missä se odottaa Tuuri-maratonia :). Olen myös lukenut Plathilta ja Plathista paljon, en ihan kaikkea. Minua ei Tahvanaisen "minä-kerronta" häirinnyt hirvittävästi (mutta siitä on todella kauan kun luin The Bell Jarin viimeksi), itse asiassa ajattelin lukiessani, että Tahvanainen on aika onnistuneesti tavoittanut jotain bipolaarisuudesta tai Pms-oireista.
Hei, Elämän krestomania, jännä nimimerkki, mitä se tarkoittaa? Joissakin lehdissä tätä Tuurin romaania on kehuttu hänen parhaakseen. En osaa sanoa onko niin, koska olen lukenut Tuurilta aikaisemmin vain Pohjanmaa-sarjaa ( enkä sitäkään kokonaan), koska isoäitini ja muutama sukupolvi esiäitejä on sieltä kotoisin. Kiinnostuin kirjasta ennenkaikkea taiteilijatarinan takia.
Lähetä kommentti