Mitä nainen haluaa?

 Aino  Vähäpesola. Onnenkissa. *Kosmos 2019

Edith Södergran oli 24-vuotias, kun hän julkaisi  esikoisrunokokoelmansa Dikter ( Runoja )  vuonna  1916. Yksi sen runoista  oli Onnenkissa, japanilaisten kissanhahmoinen onnensymboli, jota  runon minä pyytää hankkimaan kultaisen sormuksen,  joka kertoo että hän on onnellinen, peilin joka kertoo että hän on kaunis, ja viuhkan joka  leyhyttää pois ahdistavat ajatukset.

Aino Vähäpesolan  Onnenkissan  kertoja on 24-vuotias   kirjallisuudenopiskelija, joka tekee gradua Edith Södergranin runoudesta. Häntä kiinnostavat  sukupuoliroolit   1900- luvun alun runoudessa, erityisesti  Södergranin   runoissa, joiden kautta hän tutkii omaa naiseuttaan ja   sukupuolisuuttaan.  Hän pohtii mitkä ongelmat  ovat edelleen ajankohtaisia, missä  on tapahtunut  kehitystä ja  miltä tämän päivän  feminismi näyttää viime vuosisadan  alkuun verrattuna. Hän esittelee  graduaihettaan   professorille, mutta  professori suhtautuu  aiheeseen penseästi  samoin kuin feministiseen kirjallisuudentutkimukseen, queerteoriaan ja  kertojan  oppiäiteihin: Judith Butleriin sekä Simone de Beauvoiriin.  Proffa sanoo:  "Kyllä naiset ovat naisia  ja miehet miehiä."  Minusta  kuulostaa siltä, että   hänen   suunsa  kautta puhuu  patriarkaatti.  Siinä suhteessa  yliopisto  ei ole  paljon muuttunut  siitä kun minä  siellä  opiskelin. Patriarkaatti puhui, oli puhuja sitten mies tai nainen.

 Kertojan gradun teko hyytyy,  sen sijaan   syntyy  romaani  rakkaudesta, seksistä ja    siitä millaista on olla  nuori  nainen   2010-luvulla. Kertoja  sanoo, että hän on ensisijaisesti Edith Södergranin  runojen lukija. Hän lukee niitä runoja jotka resonoivat hänessä ja rakentaa -  kuten  hän sanoo: "omasta  Edith Södergranistani  itseni kuvan, "kaksoisolentoni, jonka runot   tekevät tunteistani taidetta sitä mukaa kun elän niitä. "

Jossakin toisessa yhteydessä ( minun piti viedä kirja kirjastoon enkä voi tarkistaa missä yhteydessä) kertoja   sanoo, että "joskus oma elämä ja luettu teksti kohtaavat eikä sille mahda mitään."    Sehän on onnellinen sattuma, miksi sille pitäisi mahtaa mitään! minä mietin.  Toinen lause  jota jäin   miettimään,  oli: "Kohdatessaan vaikuttavan ja puhuttelevan tekstin jokainen  lukija  näyttelee itse osaa lukemassaan."   En ole  varma, mitä  kertoja tarkoittaa.   Minä tulkitsen lauseen niin, että lukija  heijastaa omat kokemuksensa ja näkemyksensä tekstiin.   Siksi  tekstit ovat  erilaisia  eri lukijoille, ja on   turha  kiistää  lukijan  lukukokemusta  ja/tai  tulkintaa, vaikka se tuntuisi itsestä  täysin väärältä.

Minua  Vähäpesolan  romaani puhutteli ja ilahdutti.  Sen    kautta peilasin omaa nuoruuttani. 24-vuotiaana olin  yhden lapsen äiti, Ylioppilaslehden kirjallisuuskriitikko ja  opiskelin  yleistä kirjallisuustiedettä (sen nimi oli siihen aikaan nykyiskansain kirjallisuus) samassa yliopistossa kuin  romaanin kertoja.  Laudaturseminaari oli  yhtä  nihkeä tilaisuus kuin  romaanissa  kuvattu tutkimusaiheen  käsittely.  Opiskelutoverit  katselivat pitkin seiniä ja  miettivät  mitä älykkään  ilkeätä  keksisivät sanoa esitelmästäni.    Sen aiheena oli  Samuel Beckettin  absurdi teatteri  verrattuna  Bertolt  Brechtin osallistuvaan teatteriin,  aihe  joka  ajankohtainen, mutta ei vähääkään henkilökohtainen.  Tutkimusmetodi oli varmaankin uuskriittinen,  koska se oli  kirjallisuuden laitoksella   muotia  tuolloin.    Seminaarin osallistujien  kritiikki oli muistini mukaan murskaavaa, mutta muistan vain  professorin sanat: " Tämähän on  kuin  neurootikon  kirjoittama, kun on niin paljon kirjoitusvirheitä".  Minä    suutuin  niin että  painelin  saman tien ulos  koko yliopistosta ( palasin sinne vasta  yli kymmenen vuoden kuluttua) ja  keskityin  kirjoittamaan  esikoisromaania, joka kertoi  millaista on olla nuori nainen 1960-luvulla.

Vähäpesolan  Onnenkissan kertoja luki jo 13-vuotiaana  Södergrania. Häneen oli tehnyt  jo silloin vaikutuksen  runo Vierge moderne  (Moderni neitsyt) Minä luin samanikäisenä Waltarin Sinuhea ja   vaikutuin synnillisen  eroottisesta Neferneferneferistä.  Luin   Södergrania vasta lukioluokilla.  Kolme  runoa   oli tehnyt   silloin  minuun vaikutuksen: Tuska, Rakkaus ja Erokselle.   Eros oli  jumalista julmin  tytöille.   Se  heitti heidät pimeään  holviin, se sitoi kädet ja jalat. Runon minä ei paennut  eikä odottanut, hän vain kärsi niin kuin eläin. 

Muistan vieläkin Tuska-runon alun, jota  siteerasin ylioppilaskirjoitusten äidinkielen aineessa: 

Onnella ei ole lauluja, onnella ei ole ajatuksia, onnella
                                                           ei ole mitään.
Töytäise onneasi, että se  särkyy, sillä onni on paha.
                                                         (Suom. Uuno Kailas)

Lukioluokilla Södergran  oli ollut kova nimi.   Minulla oli kolme luokkatoveria, tyttöjä jotka lukivat  runoja. Voi olla, että ilman heitä en olisi löytänyt  Södergrania.  Kahden  mielirunoilija  oli Södergran ja  kolmannen Eeva-Liisa Manner.  Minun  mielirunoilijani oli Helvi   Juvonen.  En muista miten löysin hänet,  mutta hänen  kauttaan löysin  Emily  Dickinsonin, jota  rupesin  lukemaan englanniksi.  Tuohon aikaan,  pojat  jotka  lukivat  runoja, lukivat  Haavikkoa ja Saarikoskea. Heistä tuli kriitikoita, kirjailijoita tai kirjallisuudentutkijoita.  Yliopistossa ymmärsin, että  jos  aioin tulla joksikin minun oli luettava miesrunoilijoita ja kirjoitettava kuin mies.

Uuno Kailaan kokoamassa ja suomentamassa  Runoja -kirjassa ei ollut Södergranin esikoiskokoelman runoa  Vierge moderne  ( so. Moderni neitsyt). Se ilmestyi  suomeksi vasta  1960-luvun loppupuolella Suomenruotsalaisen lyriikan antologiassa  Aale Tynnin  suomentamana.  Runon minä sanoo:  " En ole  nainen. Olen neutri."  [...]  " olen hyppy vapauteen ja  omaan itseen... "     

Neitsyys ei   ole  enää  onneksi  yhtä arvostettu ominaisuus (länsimaisen kulttuurin piirissä ) kuin 1910-luvulla ja  vielä 1960-luvun alussa, jolloin   piti valehdella poikaystävälle , että olen  pudonnut puusta,  kun  neitsyys oli mennyt.  Harva  nykytyttö  haluaa  kultaisen sormuksen ennen kuin päästää pojan  sänkyynsä. E-pillerin keksimisen jälkeen  seksi ei yhtä  ole ahdistavaa kuin ennen, mutta ei sen käyttöönotto mikään hyppy vapauteen ollut. 

Onnenkissan kertoja pohtii  sukupuolirooleja. "Kun on kysymys ulkonäöstä, noudattelen sukupuolirooliani huomattavan tarkasti  osallistumalla puunaustalkoihin ( =ulkonäön säätämiseen), vaikka sellainen on vastoin  arvojani.  Samasta ilmiötä oli  hänen  mukaansa kyse, kun hänen sulkeutunut poikaystävänsä muuttui sängyssä avoimmeksi ja puheliaaksi, "sillä paneminehan  on miesten heiniä, heidän aktiivisuuden aluettaan." Tunteista poikaystävä ei kyennyt puhumaan. Kertoja  ymmärtää, että rakenteet ja kulttuuri määrittivät  sukupuolirooleja  eivät  yksilölliset omaisuudet.  Hän  on  paljon viisaampi kuin minä  24-vuotiaana. Miehiksi ja naisiksi kasvetaan, ei synnytä,  Miehet  ovat yhtä lailla sukupuoliroolinsa vankeja kuin naiset. 
   
 Pientä   edistymistä sukupuolten välisissä  suhteissa on  tapahtunut  verrattuna viimevuosisadan  alkuun.  Naiset   tietävät  mitä he haluavat ja uskaltavat sanoa, että he  haluavat  tasa-arvoa,  omaa itseyttä, vapautta  ja seksiä joka on muutakin kuin freudilaista penetraatioseksiä.

Södergranin  runo  Rakkaus puhutteli   nuorena ja puhuttelee  yhä niin minua kuin   romaanin nimetöntä kertojaa, joka sanoo, että  tuossa runossa "rakkaudessa  onnistuminen edellyttää naiseuden performanssin toteuttamista."   Runon minä jättää  sielunsa merenrantakalliolle,  menee alasti  sinun luoksesi (oletan että runon sinä on mies) ja istuu naisenkaltaisena pöytääsi, juo viiniä ja hengittää  ruusujen tuoksua.

Huomasit  että olin kaunis
ja muistutin jotain,  mistä  olit nähnyt unta.
Minä unohdin kaiken, unohdin lapsuuteni ja  kotimaani                    
Tiesin vain että hyväilysi pitivät minut vankinaan.
Ja  hymyillen  otit peilin ja  pyysit minua   katsomaan itseäni.  
Näin että olkapääni olivat tomua ja  murenivat rikki,
näin että kauneuteni oli sairas eikä tahtonut muuta kuin
                                                                          - kadota.                
Oi, pidä minut sylissäsi niin lujasti että en  kaipaa mitään.
                                                                (Suom. Pentti Saaritsa)

Tämä runo ahdisti minua,  se vastasi  kokemustani rakkaudesta - että  rakkaus  kutistaa minua. Olin onnellinen, mutta     en enää oma itseni vaan joku toinen.  Siksi  onni oli paha ja sitä  piti töytäistä niin että se meni rikki.

Vähäpesolan romaanin kertoja tulkitsee runoa  samansuuntaiseti kuin minä ymmärsin   sen  nuorena:  "Rakkaus vaatii  jättämään  taakse osan ihmisyyttä. Voi vain toivoa, että  rakastaja rakastaa niin lujaa, että oman identiteetin uhraus unohtuu."  Mutta   se  ei ole  mahdollista,  minun mielestäni Jossain vaiheessa  oma identiteetti  vaatii tilaa potkaisee rakkauden hajalle. 

 Päätän  tämän  blogijutun  onnenkissan  tassun  heilutukseen  ja kertojan   sanoihin:"Rakkautta ja onnea on usein  nimenomaan siellä missä on joustettu  rehellisyydestä ja oikeudesta olla mitä on."  

Oidipus-myytti Orhan Pamukin tapaan

Orhan Pamuk. Punatukkainen nainen. Suom. Tuula Kojo. Tammi  2019. Kirjan päällys Markko Taina, 

 Pamukin  uusin romaani avautui  sattumalta sivulta 122 ja aloin lukea.  Tiesin että en ehtisi lukea   koko kirjaa, koska tänään   on sen viimeinen  palautuspäivä.  Kuukausi sitten olin lainannut  kirjan   nimen takia.   Kirjallisuuden ja taiteen punatukkaiset naiset kiinnostavat minua, koska  ne  ovat     olleet yleensä syntisiä ja   paheellisia  ja  miehille kohtalokkaita.   Ne piti tappaa,  etenkin keskiajalla, jolloin ne  poltettiin   roviolla.   Nuorena  uskoin , että  minutkin on    edellisessä elämässä poltettu  roviolla,  koska  olin  punatukkainen ja  sen  lisäksi vasenkätinen -  siinä kaksi selvää noidan merkkiä -  enkä ollut  vieläkään  toipunut  siitä roviosta, koska  näin  niin  pelottavia  tulipalounia. Sivumennen sanoen  hiusten punainen  väri johtui MC1R-geenistä, joka tuotti  myös pantterin mustan turkin ja suojasi  virustaudeilta.

Sivu 122  alkaa seuraavasti:

Sinä yönä makasin ensimmäistä kertaa naisen kanssa. Se oli todella  järisyttävää ja ihmeellistä. Kaikki mielipiteeni  elämästä, naisista ja itsestäni muuttuivat silmänräpäyksessä. Punatukkainen nainen opetti minulle, kuka minä olen ja mitä on onni. 

    Hän oli kolmenkymmenenkolmen vuoden ikäinen, elänyt siis kaki kertaa niin kauan kuin minä, mutta  tuntui kuin hänellä  olisi elämäkokemusta kymmenkertainen määrä. [...] Mutta kokemastani teki vieläkin  uskomattomamman se, että Punatukkaisen naisen   vartalo oli upea, kuten olin jo uumoillutkin, ja että  hän oli  rakastellessamme tyyni, rohkea ja jopa hieman rietas.

 Rietaspa tietysti,  eihän se muuten olisi punatukkainen nainen.    Entiseen aikaan ilotytöt  värjäsivät  hiuksensa punaisiksi korostaakseen riettauttaan miesten mielikuvien  mukaisiksi. Pamukin romaani ei tee siinä suhteessa poikkeusta. Kaiken lisäksi hänen  Punatukkainen naisensa oli  naimisissa ja  syyllistyi pettämiseen eli aviorikokseen kuten ennen laissa  määriteltiin.

Kertojaminä, hänen nimensä on  Cem (se  selvisi minulle kirjan  takakannesta) lähtee  Punatukkaisen naisen luota entistä itsevarmempana, täynnä  tulevaisuuden suunnitelmia: hän kävisi valmennuskurssin, saisi hyvät  pisteet yliopiston pääsykokeista, hänestä tulisi kirjailija:

[...] ja edessäni olisi koko elämä, joka loistaisi lakkaamatta samalla tavalla kuin ylläni tuikkivat tähdet. Minulla oli  ilmiselvästi kohtalo, sen minä näin ja hyväksyin. Ehkä joskus  jopa kirjoittaisin kirjan Punatukkaisesta naisesta.  hän haaveilee.

[...] Kaikki oli joka tapauksessa kaunista, lailla tähtein kaikki tyynni. Sinä yönä totisesti tajusin, että minusta tulee kirjailija. Sitä varten piti vain katsoa, nähdä, ymmärtää näkemänsä ja pukea se sanoiksi. Olin ylenpalttisen kiitollinen Punatukkaiselle naiselle. Kaikki maailmassa ja mielessäni toisti nyt yhtä ja  samaa merkitystä.

Tässä kohdassa  mieleeni  nousee  Laxnessin  romaani Maan  valo, joka kertoo nuoresta pojasta, josta  tulee  runoilija monien vastoinkäymisten jälkeen. Se oli varhaisnuoruuteni mielikirjoja.  Muistan vieläkin kirjasta lauseen:  "Taivaan  kauneus  ei voi kuolla, se on  hallitseva minua iänkaikkisesti."  Pamukin tyylissä - ainakin ylläolevassa sitaatissa - on jotain  samaa   kuin  Laxnessin tyylissä.  Ties vaikka olisivat sielunsukulaisia. 

Pamukin  romaanin   teemana  on isän ja pojan  suhde, tuo kirjallisuuden suuri teema  kautta aikojen.  Syystäkin suuri koska   niin monia  isiä   kalvaa  epävarmuus, että onko poika hänen poikansa, ja  poikia onko isä hänen isänsä.  Kirjallisuudessa pojat tappavat isiään, isät  harvemmin poikiaan, mutta sellaistakin sattuu.  Aikuisena Cem  pohtii  Sofokleen tarinaa  Oidipuksesta ja   vertaa sitä   Iranin  kansalliseepoksen Kuninkaiden kirjan  (suom. Jaakko Hämeen-Anttila. Otava 2016)  kertomukseen Rostamista ja Sohrabista. Tarinoille on yhteistä se, että isä ja poika eivät   tunnista toisiaan.  Oidipus tappaa isänsä,  kun taas Rostam tappaa poikansa Sohrabin. Kertomus teki Cemiin  niin suuren vaikutuksen, että ironista kyllä  hän  antoi   rakennusfirmalleen nimeksi  Sohrab.  

Pamukin romaanin juonenkäänteet   kiertyvät tämän  tappavan isä-poika  -teeman ympärille.  Jotkut  käänteistä ovat minusta aika epäuskottavia.  Koska  kirja  on fiktiota,  niin  saavatkin olla epäuskottavia.  Pamuk  kuitenkin  on suuri tarinankertoja.  Mutta minä en ole enää nykyään suuri tarinoiden ystävä.

Cemin vanhemmat ovat eronneet. Hän  kaipaa  isäänsä, sen ymmärrän, vaikka en ole  lukenut kirjan alkua.  Hänen korvikeisänsä on  mestari Mahmut, kaivonkaivaja, jonka  apupoika hän on.   He juttelevat muun muassa  Oidipuksen tarinasta,   josta Mahmut ei pidä koska se on hänestä niin kreikkalainen tarina.  Eräänä päivänä pian sen jälkeen kun Cem on maannut Punatukkaisen naisen kanssa, kaivonrakennustyömaalla tapahtuu  onnettomuus. Kiviä täynnä oleva  sanko, jota Cem on hilaamassa ylös kaivosta, putoaa Mahmutin päälle.  Cem   pakenee paniikin vallassa paikalta   kuin  autoilija,  joka  törmää ihmiseen ja  ajaa eteenpäin pysähtymättä ottamaan selvää miten onnettomuuden uhrille kävi.

Minua ihmetytti miten Cem  pärjäsi  niin hyvin  syyllisyytensä kanssa eikä nujertunut sen taakan alle.  Jollakin tavalla hänen  onnistui   rationalisoida   Mahmutin  kohtalo pois mielestään  niin  ettei se  häirinnyt  hänen  jokapäiväistä elämäänsä,  avioliittoaan ja    urakehitystään.  Hänestä  ei  tullut kirjailijaa, vaan  insinööri ja hän perusti hyvin menestyvän rakennusliikkeen.  Kolmenkymmenen vuoden kuluttua hän   palasi  vauraana miehenä tekemään  rakennusbisnestä  tuohon pikkukaupunkiin, jossa onnettomuus oli tapahtunut. Siellä  sitten  hänen "kohtalonsa täyttyi" kuten  entiseen aikaan juhlavaan sävyyn sanottiin. 

Pamuk sitoo romaanin lopun " sieväksi  pikku rusetiksi" (sitaatti David Foster Wallacelta , katso https://akonkka.blogspot.com/2019/04/millainen-on-vaikuttava-kirja.html).  Hän  antaa Punatukkaiselle  naiselle  suunvuoron,    vaivaiset 35 sivua,  joilla  nainen  kertoo  oman näkökulmansa  tapahtumiin. Minä en  ehdin  lukea hänen kertomustaan.  On  lähdettävä   hoitamaan puutarhaansa ja  käytävä sitä ennen  palauttamassa kirja kirjastoon.   Kertokaa minulle te, jotka olette lukeneet kirjan,  mitä  Punatukkainen  nainen   puhui.