Kuvassa hollantilaisen Carel Fabritiuksen (1622-1654) Tikli-maalaus, joka näyttelee keskeistä osaa Donna Tarttin romaanissa Tikli (Suom. Hilkka Pekkanen WSOY 2014).
Maalaus katoaa newyorkilaisen Metropolitan Museum of Artin näyttelystä museoon tehdyn terrori-iskun yhteydessä. Sen vie mukanaan 13-vuotias Theo Decker, kirjan minäkertoja, joka vuosia myöhemmin kertoo mitä kaikkea hän ja Tikli-maalaus joutuivat kokemaan.
Theo menettää äitinsä räjähdyksessä. Sen jälkeisessä sekasorrossa hän tapaa raunioiden keskeltä kuolemaa tekevän vanhan antiikkikauppiaan, joka osoittaa Tikli-maalausta ja pyytää häntä pelastamaan sen. Hän vie sen kotiinsa. En rupea tämän enempää selostamaan juonta. Se on niin pitkä ja monipolvinen, että sen selostamiseen menisi koko päivä.
Kirjassa on sivuja 895 ja se painaa kilon ja kaksisataa grammaa. Löysin sen vuosia sitten kierrätyksestä. Tiesin että se on kansainvälinen bestseller. Se pölyttyi hyllyssä, kunnes luin New York Timesin pääkriitikon Michiko Kakutanin listan: Best Books I've Ever Reviewed. Donna Tarttin Tikli oli neljäs hänen seitsemästä parhaasta kirjastaan, jotka hän oli ikinä arvostellut. (Ensimmäinen oli Don De Lillon Alamaailma, toinen Toni Morrisonin Minun kansani, minun rakkaani ja kolmas David Finkelin Thank You for Your Service. )
Otin kirjan hyllystä pääsiäispyhinä ja ryhdyin lukemaan. Kirjan mottona oli Albert Camusin sanat: "Absurdi ei vapauta, se sitoo." Kirjan ensimmäinen kappale herätti kiinnostukseni: "Kun vielä olin Amsterdamissa, näin unta äidistäni ensimmäistä kertaa moneen vuoteen. Olin ollut sulkeutuneena hotelliin yli viikon uskaltamatta soittaa kenellekään tai lähteä ulos, ja sydämeni löi tyhjää ja alkoi tykyttää kaikkein viattomimmistakin äänistä: hissin kilahduksesta, tarjoiluvaunun kolinasta, kirkonkelloistakin, kun ne löivät tasatunnein. De Westertorenin kellot, Krijtbergin kellot, synkkä sävy soinnissaan, sadunomainen tuomion tuntu." Näin minäkin voisin aloittaa kirjan - paitsi että minun päähenkilöni ei murhaisi ketään. Jos haluaa kirjoittaa bestsellerin, niin murha täytyy mainita alussa, että kirja koukuttaisi lukijan.
Kirja oli niin painava, että käteni puuttuivat, kun luin sitä sängyssä. Minun piti vaihtaa se äänikirjaksi, että saisin tietää mitä Theo Decker oli tehnyt. Täytyy tunnustaa, että urakasta kävi tämän kirjan kuunteleminenkin, mutta keskenkään en voinut jättää, koska olin koukussa. Välillä tuskastuin, että eikö tuo Tartt osaa ollenkaan tiivistää. Onko hänen pakko kuvata kaikkea yksityiskohtaisesti, ikään kuin hän ei luottaisi lukijan ymmärryskykyyn? Hänhän on kuin suurvalehtelija, joka puhuu kuulijan pökerryksiin saadakseen tämän uskomaan sepitteisiinsä. Miksei kustannustoimittaja ollut ehdottanut hänelle tiivistämistä? Tai mistä sen tietää vaikka olisikin, mutta Tartt oli pitänyt oman päänsä.
Kirjasta korvaani ei kuulunut yhtään sellaista lausetta tai vertausta, että olisin riemastunut lauseen tai vertauksen omaperäisyydestä ja/tai huumorista. Teksti oli tasaisen hyvää suomenkieltä (ja varmaan englanninkieltäkin). Mutta minua häiritsi, että Theo toisteli puhuessaan mitä -sanaa ikään kuin hän olisi ollut huonokuuloinen tai ei olisi ymmärtänyt kuulemaansa.
Lukiessa minua ärsyttävät erilaiset asiat kuin kuunnellessa. Korva on herkempi kielelliselle ilmaisulle kuin silmä. Mitä -sanalla oli kyllä psykologinen tehtävänsä: se toistui tilanteissa, joissa Theo tunsi olonsa epämukavaksi, joten Tartt oli tarkkaan harkinnut milloin Theo käyttää sitä sanaa.
Helpotuksen huokaus, kun kirja oli vihdoin lopussa. En havainnut mitään absurdia, vaikka kirjan motto sitä hieman lupaili. En myöskään löytänyt Theosta ja Boriksesta, Theon ukrainalaisesta kaverista, muun muassa Vladimiria ja Estragonia, joihin Kakutani vertaa heitä. Hänen mielestään Tikli on hurmaavan dickensiläinen romaani. Minulle tuli kirjasta ähky olo niin kuin olisin syönyt puoli täytekakkua yksinäni.
Kirjan lopussa henkisesti kypsyneeltä vaikuttava Theo pohtii ylevästi: "Kaikki mikä opettaa meidät puhumaan itsellemme on tärkeää, kaikki mikä auttaa meitä laulamaan itsemme pois epätoivon suosta. Tämä maalaus on opettanut minulle sen, että voimme puhua toisillemme ajan kuilun yli. Ja minusta tuntuu, että minulla on jotain hyvin vakavaa ja tärkeä sanottavaa teille, olemattomat lukijani, ja minusta tuntuu, että minun pitäisi sanoa se yhtä painokkaasti kuin seisoisin samassa huoneessa kanssanne. Että elämä - oli se mitä muuta tahansa - on lyhyt. Että kohtalo on julma, mutta ei sokea." Lopussa on muitakin elämänviisauksia, joita en kirjoittaisi kirjan loppuun, alkuun enkä keskikohtaan.
Vien Tiklin takaisin kierrätykseen. En selvästikään ole bestseller -kirjallisuuden ystävä. Ymmärrän kyllä, että bestsellerit ovat kirjallisuuden vankka kivijalka - niillä kustannetaan runot, esseet, novellit ja vähälevikkiset romaanit, joista lukijat eivät pidä ja joita he eivät lue, koska ne ovat liian outoja. Ilman bestsellerien tukevaa perustaa kirjallisuudelle kävisi heiveröisesti. Ostakaa, hyvät lukijat niitä!
7 kommenttia:
Hiivatti, luin Tilklin muutamia vuosia sitten ja täytyy sanoa etten muista kirjasta mitään, en edes päähenkilön nimeä... niin, bestsellerit, oh!
Sellaisia ne bestsellerit ovat, ei niistä muista mitään jälkeenpäin. Pyyhkiytyvät muistista pois yhtä nopeasti kuin tenttikirjat.
Kaks kertaa oon alottanu Tarttin "Jumalat juhlivat öisin", en ymmärrä mikä siinä tökkii. Kolmas kerta toden sanoo, ehkä sitten saan sen luettua. Yhtään muuta kirjaa en oo lukematta käsistäni päästäny. En myöskään oo muuhun Tarttin tuotantoon perehtyny, jos kaikissa on sama raskas tyyli niin ehkäpä suosiolla jätän muiden luettavaks.
Kirsi, en ole minäkään muita Donna Tartteja lukenut. Sattuman kauppaa oli tämäkin joka käsiini sattui. Tikli- maalaus kiinnosti sen verran, että poimin sen itselleni, kun ilmaiseksi sai. Mutta onhan se aika uuvuttava thilleri syyskuun yhdennentoista päivän jälkeisestä elämästä Amerikassa. Takakannessa Stewphen King kehuu: Donna Tartt on kirjoittanut häkellyttävän hienon romaanin.
Mutta ei kai järjellä voi kategorisesti ajatella, että vähälevikkinen runous, esseet ja romaanit olisivat jotenkin itsessään arvokkaampia kuin yleisön suosima kirjallisuus.
Mihin moinen eliittiajatus voisi loogisesti perustua? Siihenkö että ihmiset ovat tyhmiä? Ja että älymystö tietää mitä ihmisten, niiden tyhmien, pitäisi lukea.
Älymystö on aina halveksinut rahvaan lukemaa kirjallisuutta - ja jopa yrittänyt kirjoittaa kirjoja joita rahvas ei pysty lukemaan, mutta so what?
Miksi minun pitäisi lukea romaani, jossa on muka kauhean paljon pienilevikkisen kijallisuuden hohtoa mutta ei mitään ajatusta eikä tarinaa jota jaksaisi lukea?
Asetan siis kyseenalaiseksi ajatuksen, että pienilevikinen kirjallisuus, runo tai essee, jota juuri kukaan ei jaksa lukea, olisi lähtökohtaisesti jotenkin perustelematta arvokkaampaa kuin bestsellerkirjallisuus.
Kyllä Raymond Chandlerin, Ian Flemingin, Graham Greenen, Eric Amblerin ja jopa Dan Brownin "bestsellerkirjallisuudesta" saa hemmetin paljon enemmän tietoa ja tunnetta maailman olotilasta kun vaikkapa James Joycen Odysseuksesta (jota hyvin hyvin hyvin pieni eliitti pitää maailman tärkeimpänä modernina romaanina).
Mutta ylisummaan - kaikki kelpaa - sanoja lukevalle.
Kiitos palautteestasi Kyösti!
Palaute toi mieleeni erään lapsuudenvalheen ajalta, jolloin olin noin kahdeksanvuotias. Siihen aikaan radiossa soi usein laulu "Pieni ankanpoikanen uiskenteli veessä, lumpeenlehden eessä". Se oli lasten suosiossa, monien lempilaulu, Kipparikvartetti ja Metrotytöt esittivät sitä. Minulta kysyttiin mikä on lempilauluni ja minä valehtelin silmät kirkkaina, että se on "Pieni ankanpoikanen", vaikka se oli "Lemminkäisen äiti" ( sanat Eino Leinon, sävellys Toivo Kuulan). Se alkoi sanoilla: "Tuima on tuuli ja hirveä on ulapalla aaltojen raivo" Äitini lauloi sitä joskus. En kehdannut tunnustaa muille, että se oli lempilauluni. Minulla jo tuolloin jonkinlainen käsitys "eliittitaiteesta" ja ns."rahvaantaiteesta" Olin taiteilija/kirjailijaperheestä, mutta halusin olla ihan tavallisesta perheestä, jossa kirjallisuudella ei ollut kovia laatuvaatimuksia.
Murrosikäisenä yritin päästä kodin vaikutuksesta eroon ja luin sellaista, mitä isäni sanoi roskakirjallisuudeksi, se vastannee nykyisiä Dan Browneja, Ian Flemingejä ym. bestseller-kirjoja. Mutta aika pian palasin korkeakirjallisuuden pariin. Lapsuuden ja kodin vaikutukset eivät niin vain katoa. Nykyään minua kyllä huolestuttaa, että ihmiset eivät lue enää edes bestsellereitä. Viime vuonna kaunokirjallisuuden myynti laski 14%:ia. Se on hälyttävän paljon.
Oi minusta Tikli oli ihana kirja. En tiennyt että se on bestseller- ja mitä ihmeen väliä sillä on. Kirja oli viihdyttävä, ajatuksia herättävä, sekä taiteen että konservoinnin saloja avaava. Pitkähän se oli mitta pitkät on hyviä kun eivät lopu heti kesken. En ikinä laskisi Tikliä roskakirjallisuudeksi-( en tietenkään Odysseiaakaan) sillä kirja, jossa pohditaan elämää niin monelta kantilta, ei ole roskaa. Ja miksi bestsellerit unohtaa jos niistä on pitänyt? En ole unohtanut esim Hugon Kurjia mutta en myöskään Untinen- Auelsin Luolakarhun klaania. Klassikkokin voi olla bestseller. Tillissä on ainesta klassikoksi.
Lähetä kommentti