Arkistolaitoksen kuva palautetusta inkeriläisnaisesta. Hymy näyttää pakotetulta. En ihmettele, varsinkin kun
taustalla on Stalinin kuva ja
ympärillä sotilaita eikä takasin kotiin ollut pääsyä.
Viime
päivinä viranomaisten toimet turvapaikanhakijoiden (mm. kahden lapsiperheen)
karkottamiseksi Suomesta ovat palauttaneet mieleeni inkeriläisten palautukset sodan jälkeen
Neuvostoliittoon. Heidät höynäytettiin
lähtemään lupaamalla, että he pääsevät takaisin kotiseudulleen. Viranomaiset toimivat yhdessä
valvontakomission ja Valpon ( Valtiollisen poliisin) kanssa. He antoivat valvontakomissiolle inkeriläisten
nimilistan, jossa oli yli 60 000 nimeä.
Sodan aikana inkeriläisiä oli tullut Suomeen kaiken kaikkiaan 63 032, joista yli 15-vuotiaita miehiä oli 13 226,
naisia 28 411 ja alle 15-vuotioita lapsia 21 385. Tiedot isäni pikkuserkun sosiaalineuvos Eero
Pitkäsen kirjasta Paimenpoika Inkeristä. Hän toimi sodan aikana apulaispäällikkönä
Hangon vastaanottoleirillä. (Vertailun vuoksi vuonna 2015 Suomeen tuli turvapaikanhakijoita
32 477). Viranomaiset tulkitsivat, että inkeriläiset ovat tulleet Suomeen vapaaehtoisina.
Vapaaehtoisuuden kanssa oli vähän niin
ja näin. Saksalaiset pakottivat heidät
lähtemään miehittämiltään alueilta Länsi-Inkeristä ja Virosta.
Sodan jälkeen noin
55 000 inkeriläistä palautettiin
Neuvostoliittoon, osa lähti siinä
hyvässä uskossa, että he pääsevät takaisin koteihinsa, osa pakotettiin
lähtemään. Viranomaiset toimivat
tehokkaasti, he tiesivät, etteivät inkeriläiset pääse takaisin kotiseudulleen, ja ettei Neuvostoliitto ole turvallinen valtio
inkeriläisille, mutta heistä oli
päästävä nopeasti eroon. ”Suomi ei ollut valmis vastaanottamaan tällaista ansanpaljoutta,” kuten Eero Pitkänen toteaa. Yleinen mielipide oli inkeriläisiä vastaan, he
olivat ”ryssiä,” he eivät kuuluneet tähän
maahan, heistä oli pelkkää vaivaa
ja vastusta: ”Kuka teitä täällä rupeaa elättämään, pelkkiä naisia ja
repaleisia lapsia”, kuten eräs tullimies totesi inkeriläisille. ( Pitkänen s.
446). Suomalaisilla oli siihen aikaan tarpeeksi ongelmia kotinsa ja maansa menettäneiden karjalaisten asuttamisessa.
Miksi nykyiset pakkopalautukset koskettavat
minua?
Minun
lapsuudentraumani oli inkeriläisen orpotytön katoaminen. Saksalaiset lähettivät hänet Suomeen muiden
inkeriläisten joukossa. Isäni otti hänet kasvattilapseksi. Minä olin niin pieni, että minulla ei ole
hänestä selvää muistikuvaa, mutta
muistan, että kyselin lapsena
vanhemmiltani, missä Niina on? Ja
vastaus oli aina: hänet on luovutettu Neuvostoliittoon. En voinut käsittää, miksi hänet oli
luovutettu, sellainen asia menee lapsen ymmärryskyvyn yli, siksi kysyin yhä
uudestaan missä Niina on. Jossain
vaiheessa minulle valkeni, että hänet luovutettiin siksi, että hän oli
inkeriläinen. Aloin pelätä, että isäkin
luovutetaan, koska hän on inkeriläinen, ja myös minut luovutetaan, koska olen
puoleksi inkeriläinen. Inkeriläisyydestä
tuli minun kohtalonkysymykseni. Ehkä fobiani ja vieraudentunteeni ovat peräisin
tuosta lapsuudentraumasta. En tiedä, mutta sen kanssa olen joutunut elämäni
elämään. Parin viime vuoden aikana vieraudentunteeni tässä
perussuomalaisessa Suomessa on vain voimistunut.
Tähän lopetan tilityksen ja palaan
romaanin kirjoitushommiin. Blogi jatkuu, kunhan olen saanut kirjan valmiiksi.
