Tänään on isäni syntymäpäivä, ja jatkosodan päättymisestä on kulunut 70 vuotta. Hän syntyi 110 vuotta sitten Toksovassa Inkerinmaalla.
Neljä päivää sitten nousin metrojunaan Sörnäisten asemalla. Metrossa istui nainen joka luki kirjaa. Menin istumaan vastapäätä häntä ja aloin lukea vastailmestynyttä Voima-lehteä. Herttoniemen tiennoilla nostin katseeni lehdestä ja hän kirjasta, katseet kohtasivat. Nainen näytti minulle kirjaa jota oli lukemassa. Se oli isäni Kulkurin kesä, ilmestynyt vuonna 1942, ensimmäinen osa omaelämäkerrallisesta Kulkuri-trilogiasta. Ensimmäinen osa oli aikoinaan menestysteos, sitä myytiin neljän kuukauden aikana 24 000 kappaletta.
Nainen kertoi, että hän oli lukenut aikaisemmin isäni Riisutut naamiot, joka oli hänestä kiinnostava kuvaus 30-luvun aatemaailmasta. Kerroin että se oli satiirinen näkemys kansallissosialistisesta liikkeestä, johon isäni oli osallistunut nuorena hulluna.
Minusta oli ihmeellistä kuulla , että isäni kirjoja luetaan vieläkin, vaikkei niistä mediassa kohtakakaan. Riisutut naamiot ilmestyi tasan 70 vuotta sitten. Olin niin häkeltynyt kohtaamisesta, että en älynnyt kysyä naisen nimeä ennen kuin hän nousi metrojunasta pois.
Kerroin ihmeellisestä sattumuksesta Facebook-päivityksessä. Eräs fb-kaverini kirjoitti, että kohtaaminen oli "terveiset isältä". Minulle näitä merkittäviä yhteensattumia on tapahtunut usein, varsinkin nuorena. Luultavasti kaikille niitä on sattunut. Maailma ei ole niin yksioikoinen paikka kuin materialistit väittävät.
Tänään, isäni syntymäpäivänä, sain dokufiktion vedokset. Kerron Unennäkijän muistelmissa mm. isäni tarinan. Olin suunnitellut , että teen viikonloppuna blogitekstin Ljudmila Ulitskajan mielenkiintoisesta + ajankohtaisesta romaanista nimeltä Vihreän teltan alla. Mutta nyt se saa jäädä. Kirja pitää palauttaa kirjastoon. Se on mennyt jo sakoille.
Vedosten lukeminen on aina jotenkin raastavaa. On luovuttava työstä, jota on tehnyt monta vuotta, ja annettava sen lähteä maailmalle kuten aikuiseksi kasvaneiden lasten. Lapset tosin palaavat takaisin lastenlasten kanssa, mutta kirja ei palaa. Se on mennyttä elämää.
5 kommenttia:
Ainahan kirjoihin jää virheitä ja varsinkin kirjoitusvirheitä. Ehkä saat niitä kiinni, onnea!
Minulla on lukuvuoroa odottamassa myös se Riisutut naamiot, löydän sille vielä ajan lukea. Kunhan tästä pimenee eikä jatkuvasti tee mieli ulos.
Niin joo, se Jungin synkronisiteetti. Hämärä käsite, mutta hirveän jokapäiväinen tapahtuma kelle tahansa!
Minulle isäsi, Anita, on jo tuttu aikaisemman, myös lapsuudestasi kirjoittamasi kirjan luettuani jo kauan sitten. Silloin näit hänet lapsen silmin.
Tämä tulossa oleva kiinnostaa, lupaathan siinä kertoa myös isäsi tarinan ehkä laajemminkin.
Tuo kohtaus junassa, on mielenkiintoinen. Muistan kun kerran jossain yhteydessä, olisikohan ollut Lahden kirjailijakokouksen yleisötilaisuudessa, huomasin penkillä vieressäni istuvan naisen lukevan kirjoittamaasi kirjaa, juuri kun olin itse lukenut sen missä kerrot olostasi Italiassa. Jo siinä yhteydessä tuntui oudon kivalta, kun joku muukin oli kirjastasi niin kiinnostunut että oli ottanut sen evääkseen kokoukseen siltä varalta, että joku esillä oleva asia ei niin kovin kiinnostaisikaan.
Joskus, kun heräsin unesta, jossa juttelin äidin kanssa, äiti soitti tai tuli käymään. Tätä ei enää tapahdu; äiti on vain kuvana seinällä. Ja minulla on häntä ikävä.
Isäni muistuttaa vähän sinun isääsi kasvonpiirteiltään. Miehelläni on joissakin tilaisuuksissa yllään isäni musta puku, joka on räätälin tekemä ja johon kuuluu liivit, mutta on muuten niin yksinkertainen, että se käy parhaasta juhlapuvusta. Mies on ylpeä siitä kun voi kantaa isäni asua. Ja kyllä se hänelle hyvin sopii. Housujen lahkeita hän on vain joutunut vähän kaventamaan.
(minulla on tälläkin hetkellä päällä äidin itselleen kutoma villatakki. Se on lämmin ja mieluisa. Tulee tunne, että äiti lämmittää minua,)
Merkillistä, mitä enemmän vuosia kuluu, sitä enemmän kaipaa lapsuuttaan. Sen muistaa onnellisena aikana, vaikka oli niitä murheita lapsenakin. Nyt ne tuntuvat vain pumpuliin käärityiltä. Tämän hetken murheet tuntuvat välillä kaatavan koko maailman. Surkean maailman, jota joutuu seuraamaan sekä radiosta että tv:stä. Sanomalehteä ei enää tilata. Sen lukeminen vei aivan liian paljon aikaa.
Ripsa ja Liisu,
Synkronisiteetti on todella arkipäiväinen tapahtuma, kuten sanoit Ripsa, niin arkipäiväinen, että siinä mitään merkittävää edes huomaa.
Joku ihminen tulee spontaanisti mieleen, kun kävelee kadulla, ja hetken kuluttua se ihminen kävelee kadulla vastaan. Tai näkee unessA jonkun ihmisen, jota ei ole ajatellut aikoihin, ja se ihminen soittaa seuraavana päivänä.
Mulla on ollut näitä synkroniseetti-juttujs tällä viikonopulla. Serkku löysi yllättäen äitini lähettämän kirjeen äidilleen, mun tädilleni, ja toi kirjeen minulle. Kirje toi uutta tietoa äitini nuoruudesta, ja sai aikaan muutoksia muistelmien korjausvedokseen.
Lauantai-iltana tapasin naisen, joka oli isäni työtoveri Södikalla 50-luvulla. Tänään (sunnuntaina) sain häneltä valokuvan isästäni, hänen lähtiäisistään Södikalta. Merkittävä yhteensattuma, jungilainewn synkroniseetti sekin.
Anita, sydämelliset onnittelut muistelmiesi ilmestymisen johdosta. En ole vielä lukenut, mutta tulen lukemaan Unennäkijän muistelmat mielenkiinnolla.
Isäsi nimi on tullut tutuksi varsinkin käännöksistä.
Mieheni on lukenut aivan äskettäin muutaman niistä, mm Dostojevskia.
Kiitos Anna onnitteluista. Löydät muistelmista varmaankin tuttuja asioita, koska kuulut sukupolveen joka on kokentu sodan varhaislapsuudessaan.
Lähetä kommentti