lauantaina, kesäkuuta 16, 2012

Kolme Odysseusta

Tässä  minun kolme  Odysseustani.  Vasemmalla  ensimmäinen Odysseus, jonka   ruotsinsi Thomas   Warburton 1950-luvun lopussa. Se  jäi  minulta  kesken lukuun  14,  sivulle  393.  Oikealla  on  Pentti  Saarikosken  suomentama  Odysseus,  jonka olen  alleviivannut ja lukenut  ränsistyneesen kuntoon. 


Keskimmäinen  kirja  on  Leevi Lehdon  suomentama Ulysess, jonka ostin  tänään  Bloomin päivän kunniaksi Vallilan kirjastosta.    Romaani  kertoo juutalaisen ilmoitushankkijan  Leopold Bloomin ( = Ulysseksen/Odysseuksen)  yhdestä  päivästä  Dublinissa. Se päivä  oli 16.6. 1904.   Samana päivänä Joyce  kohtasi  elämänkumppaninsa Nora  Barnaclen Dublinissa  ja       Eugen Schauman  ampui Bobrikovia Helsingissä. Bobrikov kuoli seuraavana päivänä.  Ampumistapaus mainitaan   Joycen romaanissa.




 Vallilan  kirjastossa tänään:  Ulysseuksen suomentaja  Leevi Lehto oikealla ja   tilaisuuden juontaja  Hannu Taanila  vasemmalla.   Riemustuttavaa kuulla  Hannu Taanilaa  äänessä  pitkästä  aikaa.  Tilaisuuden   hauskinta  antia oli, kun  hän ja Leevi  lukivat vuorotellen  Joycen  Ulysseusta ja Antti  Hyryn  Uunia. 


James Augistine  Aloysius   Joyce syntyi    vuonna 1882,  hänen  Ulysseuksensa  ilmestyi   vuonna 1922.   Siitä on kulunut  90 vuottaa.    Käsikirjoitus  hylättiin  87 kertaa  ennenkuin   Sylvia  Beach, pariisilainen kirjakauppias, päätti kustantaa sen. Joycella  täytyi olla vahva itsetunto ja luottamus työnsä merkitykseen,  kun kesti lannistumatta  hylkäämiset.  


 Olin  lukioluokilla, kun löysin Munkkiniemen  kirjaston hyllystä   romaanin Taiteilijan omakuva nuoruuden vuosilta. Lainasin  kirjan nimen perusteella.  Ei minulla  ollut  harmainta aavistustakaan kuka on  James Joyce.  Ihastuin  Stephen  Dedalukseen,  kirjan  päähenkilöön, ja hänen kauttaan Joyceen.    Luin kaiken  mitä  Joycelta  oli julkaistu  ruotsiksi ja suomeksi. Mutta   intoni  hyytyi kun yritin lukea Finnegans Wakea  englanniksi. 



Joka  vuosi   Bloominpäivänä olen avannut   Saarikosken Odysseuksen satunnaisesti jostain kohdasta . Tänä vuonna  sormi tökkäsi auki  kohdan, jossa luki:


STEPHEN: Hei  kuulkaa. Minä näin unta  vesimelonista
ZOE: Ulkomaanmatka ja rakastuminen ulkomaalaiseen naiseen.
LYNCH: Maailman läpi naisen takia.
FLORRY:  Unet merkitsevät päinvastaista.


 Sananvaihto  on luvussa 15, jossa Stephen  ystävineen on  päätynyt Kirken luolaan eli   dublinilaiseen ilotaloon.  Zoe ja Florry ovat ilotyttöjä.  Stephen  on  Taiteilijan omakuvasta tuttu Stepehen  Dedalus, jonka  sukunimi viittaa   Daidalokseen,    myyttiseen arkkitehtiin, joka  rakensi Minoksen labyrintin Kreetalle. Daidaloksen poika  Ikaros lensi  isänsä rakentamilla siivillä liian lähelle aurinkoa, poltti siipensä ja putosi mereen. 


 Taiteilijan omakuvan lopussa  Stephen  päättää lähteä Irlannista ja  kirja  päättyy sanoihin: " Muinainen isä, vanha kunnon  taiteilija pysy nyt ja aina   tukenani." 


Joyce lähti Noran kanssa   Irlannista vuonna 1904 ja  aloitti  samana vuonna Omakuvan kirjoittamisen.  Kirjoittaminen kesti  seitsemän  vuotta  ja  kustantajan löytäminen  tuotti vaikeuksia.  En enää muista kuinka mones kustantaja sen  loppujen lopuksi hyväksyi. 


PS.  Ja nyt pitäisi löytää     ne erikoisolosuhteet, joissa  voisin  lukea  Leevi Lehdon  suomennoksen.  Dublin olisi paras paikka.   Danten  Divina Commedian luin  Ravennassa.  Silloin   minulla  oli apuraha. Mutta eipä kukaan taida  antaa minulle apurahaa sitä varten, että pääsisin lukemaan   kirjaa Dubliniin.


  
  


11 kommenttia:

Ripsa kirjoitti...

Anita,

sinähän olet eläkeiässä. Olisiko kukaan taiteilijaeläkkeitä säätäessään tullut ajatelleeksi, että siitä työstä ei jäädä koskaan eläkkeelle?

Epäilen että tämän maan byrokraatit edes tietävät mitä taiteilijat ja kirjailijat, koko komeljanttarien lauma, ylipäänsä tekee.

Jostain syystä sekin laki nyt pantiin tehtäväksi, kaikkea sitä kanssa. Miksi eläkeläinen lähtisi Dubliniin vuodeksi tutkimaan James Joycea ja varsinkin Odysseusta eiku Ulyssesta.

Helmi-Maaria Pisara kirjoitti...

Heippa! Löysin blogiisi juuri. Kiitos kivasta postauksesta. Palan halusta lukea tämän kirjan loppuun saakka. Kahdeksaisen vuotta sitten en päässyt viittäkymmentä sivua pidemmälle.. :D

Juhani Tikkanen kirjoitti...

Hieno tarina, taas, Anita!

Kumpaa päivää Suomessa pitää - makarofvin luvalla tietenkin juhlia, varsinaista Bluumsdayta vai vasta seuraavaa ?-)

Ja kai Leevi-setä nyt hyökkää kirjan Finnegans waken kimppuun. Suomeksi vaikka: Suomalainen taas heräsi.

Siitä nimestä, siinä ei ole siis heittomerkkiä eli se on monikko?

Leevin duuni on mielestäni uroteko, mutta ei siitä pidä nuorelle miehelle vielä eläkettä antaa? Ja onko hän muillekaan apurahoille jo liian vanha. (Lähde Kirjailija-lehti kesäkuu 2012)

Rinnastus Joyce - Hyry on nerokas havainto. Olen lähdössä hyttysjahtiin ja otin mm. Hyryn Kertomuksen kassiini. (Uuni on liian paksu). Minusta Hyryn Kertomus on yksi Suomen parhaista runoista.

Liisu kirjoitti...

Taiteilijan omakuva nuoruuden vuosilta oli myös minun tieni Joycen maailmaan.

En muista kenen kääntämä oli lukemani Odysseus. Se oli (nolo sanoa) vessalukemistona minulla pitkään. Ei ihme, että toiset ihmettelivät pitkää vessassa oloani, paikoitellen unohdin olopaikkani.

Siitä mitä luin ei paljoa jäänyt mieleen, mutta oudolla tavalla se kiinnosti minua. Mutta se oli helppo keskeyttää ja jatkaa seuraavalla kerralla. Kukaan ei sotkenut punaista lankaa, joka siinä oli kirjanmerkkinä.

Kai minä luin itseäni suurempaa tekstiä. Olin silloin lukiossa ja täysi lapsi vielä (päiväkirjan mukaan). Kuulun "myöhäisherännäisiin" kirjojen laadun suhteen. Mutta lukemista olen kyllä harrastanut varmaan koko ikäni.

Anonyymi kirjoitti...

Kirjavinkki oheislukemiseksi.

Sylvia Beach: Shakespeare and Company (alkuteos ilmestyi Yhdysvalloissa 1959, suom. Ruth Routa ja Heikki Karjalainen 2003, Tammi)

Teoksessa kerrotaan ko. romaanin alkuvaiheista monenmoista.

Anita Konkka kirjoitti...

Sunnuntain sadepäivä. Ei tarvitse lähteä palstalle taimia kastelemaan. Hyvä syy aloittaa Leevi Lehdon uussuomennos. Aluksi vierastan yksikön kolmannen persoonan feminiinimuotoa "hen", mutta kyllä siihen pian tottuu. Minulla kuten kai muillakin ihmisillä on tapana vierastaa uusia sanoja - ja asioita.

Lapsena ja nuorena ei kirjailijan nimellä ollut merkitystä. Kirjan nimi ratkaisi. Löysin Axel Sandemosen samalla tavalla kirjaston hyllystä kuin Joycenkin. Hänen kirjansa nimi oli "Kadonnut vain unta." Ikinä kuullutkaan mitään hänestä. Nykyään kirjailijoilla pitää olla nimi, brändi ja julkisuutta ennen kuin lkijat kiinnostuvat. Ja naiskirjailijan pitää mieluummin olla nuori ja nätti. Ulkoiset seikat painavat enemmän kuin sisäiset.

Ripsalle erikseen, en oikein ymmärrä oletko taiteilijaeläkkeitä vastaan vai niiden puolesta. Ja miksei eläkeläinen lähtisi Dubliniin lukemaan Ulyssesta. Sehän olisi laatuaikaa.

Anita Konkka kirjoitti...

PS. Korjaus.
Sandemosen kirjan nimi on "Kadonnut on vain unta."

Anonyymi kirjoitti...

Tämä Leevi Lehto on siis todellakin ruvennut käyttämään naisesta pronominia "hen"?

Mitä pronominia hän käyttää miehestä?

Vai onko niin, että mies on ilman muuta sukupuolineutraali "hän", ihmisen tunnusmerkitön perusmuoto?

Anita Konkka kirjoitti...

Mies on "hän" käännöksessä. Miksei se olisi voinut olla päinvastoin. Nainen olisi ollut hän ja mies
hen, hyn tai hin.

Anonyymi kirjoitti...

Aivan.

Leevi Lehdon ja muiden miesten ajatukset naisen paikasta ovat tietysti herättäneet huomiota ennenkin.

http://www.kielikukkanen.fi/2011/han_-_nainen_vai_mies_1111_4.html

Ripsa kirjoitti...

En minä tiedä taiteilijaeläkkeistä yhtikäs mitään.

Aattelin vain, että kun kumminkin myönnetään kohdeapurahoja, niin samalla sitä voisi ajatella, että taiteilija voi tarvita (pienen) taiteilijaeläkkeensä lisäksi kohdeapurahan esimerksi uuden Odysseuksen lukemiseen Dublinissa...

Muistan jonkun taiteilijaeläkeläisen saaneen kohdeapurahan, tämä on jonkun kertoma asia, en tiedä pitikö paikkansa vai ei.