Saksan kansallisrunoilija, salaneuvos Goethe maalari Johan Joseph Schmellerin ikuistamana vuonna 1825. Goethe täytti sinä vuonna 76 vuotta. ( Lähde: Harenburg Literatur Tageskalender). Komea, suoraselkäinen mies, sydämeltään ikuinen nuori. "Nerokkaat luonteet kokevat nuoruuden yhä uudestaan ja uudestaan, tavalliset ihmiset ovat vain kerran nuoria," hän kehui itseään vanhoilla päivillään.
Martin Walser kirjoitti Goethen viimeisestä rakkaudesta romaanin Muuan rakastava mies ( suom. Otto Lappalainen, Lurra Editions, 2011). Kirja on viehättävän vanhanaikainen ulkoasua myöten. Sivujen välissä on ohut punainen nauha, jota voi käyttää kirjanmerkkinä. Sellaisia nauhoja ei nykykirjoissa enää näe, eivät ne sopisi tyyliin. Käytännöllisiä ne kyllä olisivat, koska ne eivät putoile sivujen välistä kuten irtokirjanmerkit.
Goethen viimeinen rakkaus oli 19-vuotias Ulrike von Levetzow. Hän tunsi tytön entuudestaan - hän kuului tytön äidin Amelien ihailijapiiriin. Rakkaus syttyi Marienbadin kylpylässä kesällä 1823 ja kohta siitä tiesi koko Saksa. Goethe oli oman aikansa superjulkkis. Walserin mukaan Goethe oli turhamainen mies: " Hän nautti katseista, supisemaan kumartuneista päistä, ja piti aina huolen, että Ulrike ja hän puhuivat keskenään."
Ulrike ei rakastunut Goetheen, mutta häntä imarteli kuuluisan miehen seura. Walserin romaanissa hänen seurustelunsa Goethen kanssa on sosiaalisesta peliä, kurtiseeramista, leikkiä ja ajanvietettä. Hän on rakkauden kohde, yksi monista Goethen pitkän elämän aikana. Goethe rakastui joka seitsemäs vuosi. Oli melkoisen sattumanvaraista kehen hänen rakkautensa kiinnittyi, kun hän oli luomisen ja rakastumisen tilassa. Rakkaus palveli hänen runouttaan muuta tarkoitusta sillä ei ollut. Kun luomisvaihe oli ohi, rakkaus haihtui.
Goethe kosi Ulrikea. Puhemiehenä toimi Weimarin suurherttua. Äiti-Amielella tuskin oli mitään kuuluisaa sulhasmiestä vastaan, mutta Ulrike empi ja antoi lopulta rukkaset. Seurustelusuhde kesti 49 päivää ja sen seurauksena syntyi Marienbadin elegia, Goethen jäähyväiset rakkaudelle. "Milloinkaan ennen ei pidättyvä runoilija ole kirjoittanut tällaisia säkeitä [...] Kuluneiden viidenkymmenen vuoden aikana ei tunteva ihminen, suuri lyyrikko kenties ole ollut koskaan hänessä elävämpi kuin tällä unohtumattomalla hetkellä, tässä elämänsä merkillisessä käännekohdassa," hehkuttaa Stefan Zweig Goethen elegian syntyä kirjassaan Ihmiskunnan tähtihetkiä.
Marienbadin elegia sisältyy kokonaisuudessaan Walserin romaaniin. Otto Lappalainen on ollut mahdottoman tehtävän edessä, kun on joutunut suomentamaan elegian. Loppusoinnut kyllä rimmaavat, mutta Goethen intohimo ja kaipaus ovat kadonneet. Elegia on vain kalpea aavistus siitä mitä Zweig ylistää Goethen "elämänpuun ihanaksi lehdeksi, jossa ei vielä parinsadan vuoden kuluttuakaan ole jälkeäkään lakastumisesta ja tummumisesta." Mahtaako Suomesta edes löytyä nykyään runoilijaa, joka osasi kääntää Goethea kadottamatta tunnetta?
Nostan hattua (symbolisesti) Lappalaisen käännösyritykselle ja Lurra Ediotinsille, joka on ottanut kustannusohjelmaansa Walserin kirjan, niin vailla mediaseksikyyttä kuin se onkin. Tuskin olisin kirjaan tarttunut, ellen olisi kuudentoista iässä rakastunut Goethen Faustiin. Siis ensimmäiseen osaan, toista osaa en jaksanut lukea. Vieläkin muistan Faustin säkeitä ulkoa. Nuoren Wetherin kärsimykset eivät vaikuttaneet minuun yhtä suuresti. Minusta oli tyhmää tehdä itsemurha rakkauden takia. Siihen aikaan kukaan ei lukenut Goethea, hän oli auttamattomasti passé, Camus, Hesse ja Kafka olivat muodissa. En voinut puhua Faustista kenenkään kanssa, ettei minua olisi syytetty erikoisuuden tavoittelusta.
Minun oli vaikea lukea Walserin kirjaa puhtaasti romaanina. Olisin halunnut tietää mikä on tarua, mikä totta. ( Naisen asiallisuutta! Goethe kirjoitti siitä. Vai oliko se sittenkin Walser?) Fiktiossa voi ottaa suurempia vapauksia kuin faktiossa. Voi laittaa Goethen laulamaan mustasukkaisuuden tuskissa Schubertin säveltämää laulua "Vain ken kaipuun tietää." Tosiasiassa Schubert ei ollut romaanin tapahtuma-aikaan vielä säveltänyt tuota Goethen runoa. Tai voi lähettää Marienbadin elegian Ulrikelle, vaikka todellisuudessa Ulrike sai elegian vasta Goethen kuoleman jälkeen.
Mutta mitäpä pikkuseikoista! Walser onnistuu kuvaamaan vanhan Wetherin rakkauden kärsimyksiä niin sisäistyneesti kuin olisi kokenut samat kärsimykset itse. Kenties olikin. Hän kirjoitti romaaninsa lähes kahdeksankymppisenä.
Walser suhtautuu kansallisrunoilijaan lempeällä ironialla, toisin kuin Erik Walström, jonka Kärpäsenkesyttäjä, romaani meidän kansallisrunoilijastamme, oli viime vuonna kirjallisuuden Finlandia-edokkaana. Kun tulee kyllin vanhaksi on varaa olla lempeä jopa kansallisrunoilijalle.
9 kommenttia:
Anita, minä kanssa olen aina tykännyt tuosta kertomuksesta.
Mutta ei se niin mene, että me vanhemmiten ruvettaisiin hyväksymään vanhoja goetheja, jotka käyttäytyvät naurettavasti. Luulen että kyse on siitä että vanha Goethe rupesi laupiaasti rakastamaan naisia suunnilleen ikään katsomatta.
Rakkaus on aina hieno juttu jos sen ottaa positiivisesti. Jos taas jää suremaan niin siinäpä sitten suree lopun elämäänsä.
Ripsa,mistä kertomuksesta olet tykännyt? Walserin kertomuksestako?
Muuten, vanha Goethe ei rakastanut laupiaasti naisia. Ei vanhana eikä nuorena. Rakkaus oli hänelle runojen kirjoittamisen katalyytti. Ulriken jälkeen hän eli vielä kahdeksan vuotta ja kirjoitti Faustin toisen osan sekä Tarua ja totta omaelämäkerran toisen osan. Hän kuoli 82-vuotiaana.
Siis tuosta Ulrike-jutusta. Miksi se ei tykännyt laupiaasti?
Tarkoitatko, että Goethe-lurjus käytti naisia hyväkseen pystyäkseen kirjoittamaan? Sittenhän se se on ikivanha muusa-juttu, eikä oikeastaan mitään sen kummempaa. Naisraukat!
Kai niitä on tapauksia toisinkin päin? Luulisin.
Tarinan olen lukenut kauan sitten, tosikauan. En yhtään edes muista mitä siihen liittyy, todennäköisesti lapsuuskodin tai tädin kirjasto.
Miten niin naisraukat? Nehän halusivat olla Goethen muusia. Rakastuminen ei liene hyväksikäyttöä. Goethe oli herkkä rakastumaan. " Rakkaus, rakkaus, päästä minut vapaaksi!" hän huokasi jossain yhteydessä. Vain kirjoittaminen voi pelastaa rakkauden kidutukselta.
Kirjallisuushistoriassani kerrotaan, että Goethen rakastumisten jaksollisuus oli suhteessa hänen huomattavimpiin teoksiinsa. Kretschmer (Nerous ja ihminen) on kirjoittanut tuosta jaksollisuudesta. Hänen mukaansa: "Rakkaus ei laimahtanut liekkiin, kun Goethe oli sattumalta kohdannut arvoisensa kohteen, vaan että päin vastoin hänen elämässään omalakisesti ajoittain syttyvä eroottinen ja lyyrillinen tunne teki juuri niistä naisista, jotka silloin sattuivat hänen kohdalleen, hänen arvoisiaan kohteita."
Suoraan sanoen Goethe ilmeisesti kompastui omaan mahtipontisuuteensa. Ilmeisesti luit sanan "laupias" eri tavalla kuin minä. Kuvittelin vanhan miehen kääriytyvän nuoren Ulriken rakkauteen kuin vällyihin, tulee energiaa ja mahdollisesti lisää vielä ajatuksia.
Joo, muistan tuon jaksollisuuden. Kretschmerillä oli kaikin puolin merkillisiä ajatuksia myös ihmisten ulkonäön ja luonteen yhteneväisyydestä. Voi olla että Goethen kirjoittajanlaatu vaati jaksollisuutta, mutta en minä nyt voisi kuvitella kirjailijaa joka senkun puskee tekstiä jatkuvasti.
Martti Anhavaa haastateltiin Arto Mellerin kykenemättömyydestä proosan kirjoittamisesta. Sitä ovat muutkin ihmetelleet. Minä taas olen aina ajatellut että siinäpä vasta runoilija. Eiväthän kirjoittamisen lajit ovat toisiaan poissulkevia, nehän ruokkivat toisiaan usiammasti! Melleri oli sanonut että kun jää elämä elämäti jos kirjoittaa proosaa. Kyllä kai runokirjan tekemisessäkin on aika hirmuinen työ.
Sitä paitsi minulla on semmoinen tunne kuin ainakin nykyajassa ihmiset yhä enenevässä määrin rakastuisivat jaksollisesti...
Mutta kun Ulrike ei rakastanut Goethea, kurtiseerasi vain, halusi tulla nähdyksi kuuluisan miehen seurassa ja vetäytyi, kun tajusi että mies onkin tosissaan.
Tottahan se on, se Mellerin lausuma, että elämä jää elämättä, kun kirjoittaa proosaa.
Nyt minä rupean ihmettelemään että puhunko koko ajan Stefan Zweigista. Todennäköisesti. Ellen ole lukenut jotain saksankielistä opusta, luin saksaksi kaikenlaista keskikoulussa. Isä oli Goethe-fani, joten se on voinut tulla siitä. Siis eikös Walser ole kaikin puolin uusi kirja? Siis saksaksi?
Se tunne minulla on kaikkiaan että saksastakin suomennettiin kirjoja paljon vähemmän 50-luvulla kuin nyt. Vaikka saksan lukutaito oli paljon useammilla ihmisillä kuin nykyään.
En siis puhu Walserista, mutta sen sijaan Ulrike-tarinasta. Luulin että kurtiseeraaaminen on vähän vakavampaa kuin koketeeraaminen jota nuoret naiset oppivat ennen aikaan jo ihan tytöistä pitäen, riippuen nyt siitä, mitä mieltä mamma on ollut käytöksestä. Olisin voinut lukea bloggauksesi ehkä hieman tarkemmin...
Tajuan yhteyden Runebergiin kyllä hyvin. Kuuntelin Walströmiä radiosta ja hän kuulosti siltä kuin olisi nauttinut kirjan kirjoittamisesta, iloinen sen ilmestymisestä ja kaikkea.
Martin Walserin kirja ilmestyi saksaksi 2008 ja suomeksi 2011. Häneltä on aikaisemmin julkaistu kolme romaania Tammelta.
50-luvulla käännettiin saksasta ainakin Bölliä, koska muistan lukeneeni häneltä jotain sen vuosikymmenen lopussa. Grassia alettiin suomentaa 50-60- lukujen vaihteessa. Hesse kirjoitti saksankielellä ja hänhän oli kova nimi jo 50-luvulla. Ja Thomas Mann, tietysti. Hänen Joosef-sarjansa luin hyvin varhain, samoin Taikavuoren, Buddenbrookit ja Kuoleman Venetsiassa. Ja varmaan paljon muutakin saksalaista kirjallisuutta, mutta ei nyt tule mieleen muita nimiä.
Kurtiseeraaminen tarkoittaa keimailua ja flirttailua. Sen pitämälle ei nuorten tyttöjen sopinut mennä. Ja sehän sekoitti miesten, niin nuorten kuin vanhojekin, pään ja sydämen.
Hiukeita ajatuksia...upea aihe...kiitos
Lähetä kommentti