Harmin paikka

Keltainen posti (= Itella)   pudotti  torstaina  postiluukusta    minikokoisen  kuitin saapuneesta lähetyksestä. Kuitissa ei ollut lähettäjän nimeä, mutta  arvelin että     saan vihdoinkin  tekijänkappaleen     Best  European Fiction- antologiasta. Se on paksu teos, yli 500 sivua eikä  se mahdu postiluukusta sisään.  Tänään  kuitti   katosi  ehkä raitiovaunuun, metroon tai  R-kioskille  matkalla postiin.  Joku joka löytää kuitin ja menee postiin, saa paksun kirjan.  Toivottavasti hän on onnellinen ja osaa lukea englantia.   Postissa minulle   sanottiin, että ilman  kuittia  lähetystä ei löydy. Piste.  Toista oli entisinä "hyvinä" aikoina  ennen Itellaa, kun  olin postissa kesätyöntekijänä ja  posti  selvitti  visaisetkin katoamistapaukset. 


Siispä  en  saa ikinä tekijänkappalettani.  Pientä lohtua synkkyteen antoi    netistä lyötämäni arvointi antologiasta.  Arvioinnissa  sanottiin, että antologian   pari  parasta juttua "involve that reliable old stomping ground of European literature, the circus. Anita Konkka writes the imaginary memoirs of a famous clown who has grown discouraged with life: Konkka finds just the right tone of listlessness to convey an artful sense of the clown’s decline. With similar skill, Olga Tokarczuk, from Poland, plunges us into the mixed motives of a man who marries a circus sideshow attraction, “the ugliest woman in the world.” 


 Kukapa kissan hännän nostaa ellei  kissa itse.  Olen imarreltu, mutta en  silti  jaksa kääntää suomeksi imartelevaa kohtaa. Lisäksi  mainittakoon,  että Olga  Tokarczuk  on   kirjailija, jota ihailen  suuresti.  Arvioinnin voi lukea  kokonaisuudessaan  täältä. 


Tältä näyttää   Best European Fiction   2011 -antologian  kansi.  Ei ole kauneudella pilattu.

Jokin pikkupiru kiusaa minua nykyään.  Se hukkaa kuitteja,   on  jopa sulkenut  pääsyn verkkoasemani Kuvia -  kansioon  ja ottanut  kansion omistajuuden haltuunsa.  Minulla ole  mitään mahdollisuuksia päästä  korjaamaan omistajasuhteita, vaikka olen järjestelmänvalvoja.   Kun yritin ottaa selvää siitä, kuka  on nykyinen omistaja, tuli ilmoitus: "Omistajaa ei voi näyttää."    Tietokoneen pirut  osaavat verhota  itsensä hyvin.

Ottaa päähän

Pariisin roskalaatikoita.

Varokaa  Fanboxia!   Se   varastaa sähköpostiosoitteita ja lähettää   roskapostia.  Jos   minun  nimissäni  tulee  Fanboxilta viesti,   älkää avatko  sitä, vaan   laittakaa se roskikseen  saman tien.   Lisää tietoa  asiasta Consumer Fraud Reporting -sivustolta.

Toinen asia mikä ottaa päähän, on  Buffalon  verkkokiintolevy ( Linkstation Live  LS-CHL).   Olen tallentanut  sinne  digivalokuvani.  Yllättäen   se  kehitti  salasanan valokuvakansiolle, jolla ei  ole aikaisemmin ollut salasanaa.    Minä  pysty avamaan kansiota, koska en tiedä  Buffalon  keksimää salasanaa. Se ei ole mikään    omista salasanoistani.   Onni onnettomuudessa että kaikki valokuvani eivät ole siinä kansiossa.  

Buffalon verkkokiintolevyn resetoiminen tehdasasetuksiin ei onnistu.   Eikä ole  onnistunut lukemattomilta muiltakaan käyttäjiltä. He  valittavat samaa ongelmaa  Buffalon  tukisivuilla.  Sieltä ei saa järkevää vastausta.  Ainoa vastaus minkä olen löytänyt:  lähettäkää se kiintolevy meille.   Koko työpäivä on mennyt hukkaan, kun olen  yrittänyt ratkaista ongelmaa.  Että osaakin raivostuttaa!    Päätä puristaa rengas ja   iho  valuttaa kylmää tietokonehikeä.

Euroopan unionin rajalla

Vasemmalla Venäjä, oikealla Viro, välissä Narvanjoki ( klikkaa kuvat isommiksi).

Rajasillan  Viron puoleisessa päässä liehuvat Euroopan unionin ja Viron  liput. Valokuvatorstain  186.haaste on Raja.

Minä olen  aina elänyt "Kahden  maailman  rajalla" -  se oli isäni muistelmaromaani, joka  joutui kiellettyjen  kirjojen listalle sodan jälkeen.   Isä oli  Toksovasta, Pietarin naapurista, ja äiti Lapualta.  Ne maailmat olivat täysin erilaiset:  " Itä ja länsi jotka eivät  koskaan kohtaa/ eivät koskaan eroa"( Gunnar Ekelöf).

Marraskuun tunnelmissa soikoon Narvan marssi:

Kirjoja

Ninni  makailee lukemattomien kirjojen ja lehtien päällä.  Pinoissa odottaa  Jukka Vienon Stockan kulma, Risto Ahdin Neron  omaelämäkerta,  Jani Saxellin Unenpäästäjä Florian,William S. Burroughsin Lännen maat, André Bretonin Hullu rakkaus, Jorge Luis Borgesin Kuvitteellisten olentojen kirja, nobelisti  Mario Vargas Llosan Paratiisin on nurkan takana  ja  monta muuta kirjaa, mutta ei yhtään Finlandia ehdokasta. Joel Haahtelan Katoamispisteen luin jo keväällä. Siitä olen kirjoittanut täällä.  Ehdokkaista kiinnostaa   Erik Wahlströmin Kärpäsen kesyttäjä, koska se  kertoo  Runebergistä ( Minä olen syntynyt Runebergin päivänä). Kun kirjoittaa omaa kirjaa on vaikeata, miltei mahdotanta   päästä  sisään muiden kirjailijoiden  luomiin  kuvittellisiin maailmoihin.  Luen  mieluummin runoja.  


 Rupesin lukemaan  Llosan romaania,  koska se kertoo Paul  Gauguinista,  mutta    en päässyt    alkua pitemmälle. Liian paksu,  liian paljon sanoja ja  museaalisia yksityiskohtia. Viisitoistavuotiaana olisin  heittäytynyt   kirjailijan luomaan  fiktiiviseen maailmaan ja  nauttinut  lukemastani.  Siihen aikaan   rakastin  taiteilijoiden elämästä  kirjoitettuja romaaneja  Suosikkejani olivat   Vincent van Goghista  kirjoitettu   Hän rakasti elämää  ja  George Sandista kirjoitettu  Sydän ei erehdy.   

Yhden  syksyn  kirjan olen  sentään  lukenut  loppuun asti. Se on  Marjatta  Ripsaluoman Torbeedo.   Tiivis kirja, sivuja vain 111.   Siunattuja olkoot ohuet kirjat!  Ei  turhia sanoja ja  yksityiskohtia ja mikä parasta ei turhaa juonta.     Kirja   kertoo maailmasta  pienen tytön silmien kautta   Tytön havainnot  ovat   tarkkoja  ja konkreettisia.   Tytön  maailmaan kuuluvat äiti, isä, vauva,   paras ystävä, joka on  possu, kissa nimeltä   Traktori,  hevoset ja vankilan sedät  ja naapurin perhe.    Torpeedo on isän  polkupyörä ( kannen kuvassa) kaksivaihteinen saksalainen kilpapyörä. Siitä on tehty  elokuvakin joskus 30-luvulla.   Sen tangolla isä  kuljettaa  tyttöä puolukkametsään, kun äiti   rähjää kotona. 

 Tyttö asuu   perheensä   kanssa vankilan piirissä. Elämä on niukkaa sotien jälkeisessä Suomessa,  syödään  luusoppaa, jossa  on vain vähän sattumia.   Tytön isä  on  pienipalkkainen   vankilan  opettaja,  äiti hoitaa kotia ja lapsia eikä ole tyytyväinen  elämäänsä.    Ei siitä    tullut sellaista  kuin hän oli haaveillut.  Aika   tavallinen  1940-50  lukujen  vaihteen   kotiäiti, joka    purkaa turhautumistaan  tyttäreensä,  tiuskii,  läimäyttelee,  antaa tukkapöllyjä ja  piiskaa.   Entiseen aikaan sitä sanottiin kasvatukseksi.   Tyttö miettii, että miksi äiti ei aina lyönyt, ehkä se ei muistanut. 


Tytöllä on maailmassa paljon mieittivää. Mikä on sielu? Mikä on aika? Miksi vankilan   setiä  sanotaan  vangeiksi ? Miksi  aikuiset ovat   omituisia,  sanovat yhtä  ja tarkoittavat toista?  Aikuisista ei koskaan tiedä, eikä varsinkaan äidistä.   Eläimet  eivät ole yhtä  arvaamattomia. Hän  tiesi milloin hevonen hirnahtaa hyväntuulisesti ja milloin se on peloissaan ja milloin se taas haluaa ulos. Hän oli ollut varma, että  hevoset ymmärsivät häntä  täydellisesti. " Kun puhuin hevosille,  käsittivät joka sanan, mutta eivät  osanneet vain itse puhua, koska niillä ei ollut samanlaista kurkkua kuin ihmisillä. "Mutta tyttö kasvoi eikä enää tiennyt eikä "voinut kuvitella hevosen  sanovan kokonaista lausetta esimeriksi sitä, miten kaunis ilma on ja miten hyvin ruis  kasvaa. Olin ehkä erehtynyt kokonaan kun olin  kuvitellut että eläimet ovat  kavereitani," tyttö pohtii. 

  Tyttö  ei osaa vielä lukea, mutta sanat kiinnostavat häntä. Kun hän  kuulee sanan  "mustalainen" hän  päättää muistaa sen ja  ottaa selvää  mitä se tarkoittaa.    Onneksi hänellä on isä joka  vastaa,   kun    siltä kysyy,  milloin se ei istu  pumpulit korvissa lukemassa yliopiston tenttikirjoja.  Isää ei tarvitse pelätä niin kuin äitiä, isä ei lyö  eikä käske pihalle pois  jaloista.    Isä on  ylpeä hänestä, kun hän osaa pelata potkupalloa.  Hän on pieni poikatyttö tai tyttöpoika,  kuten hän itse määrittelee itsensä.   Mitäpä  ei isään rakastunut  pikkutyttö tekisi  isänsä mieliksi.    "Sain olla onnellinen. Tiesin että semmoinen isän tyttö on onnentyttö."  


Suosittelen kirjaa kaikille jotka ovat joskus olleet pieniä  tyttöjä.   Kirjan maailma on yleispätevä,   on helppo samaistua, vaikka ei olisi  itse elänytkään  maalla  sotien jälkeen.  Jään  odottamaan  jatkoa  kirjalle. Epilogi viittaa  aikaan, jolloin  tyttö   matkustaa Amerikkaan.

Valokuvatorstai:Huutomerkki

 Mielenosoitus Espalla. 

Valokuvatorstain 183. haaste on  !

Huutomerkki Torkkelinmäellä.

Kansalaisaktivismia

Päivän kuva:  Pienimuotoinen mutta  pitkä mielenilmaus ydinvoimaa vastaan 1.-5.11.  eduskuntatalon edessä.  Kaikki eivät ole vielä luovuttaneet.  Asiasta lisää täällä:  http://kriittistamassaa.blogspot.com/