Ruskaa taiteilijatalon nurkalla. Nurkka näkyy vasemmalla yläkulmassa.
Tänään Aleksis Kiven ja suomalaisen kirjallisuuden päivänä pitänee miettiä suomalaisen kirjallisuuden tilaa. Minun on mietittävä sitä virankin puolesta. Huomenna on vihoviimeinen deadline-päivä lähettää vastaus amerikkalaiskustantajan kuuteen haastattelukysymykseen. Yksi niistä koskee tämän päivän teemaa. Yritin tuolla alempana kysellä blogin lukijoilta, mitä uutta suomalaisessa kirjallisuudessa ( Vaikea kysymys), mutta ei siitä selvää tullut. Joten täytyy vastata kysymykseen MUTU-tuntumalla.
Minusta tuntuu, että suomalainen runous on vilkkaassa kehitysvaiheessa, on liikettä, kokeilunhalua ja koulukuntia: flarf-runoutta, minimalismia, uutta dadaa, käsite - ja metodirunoutta, hakukone- ja kollaasirunoutta. Ja mitähän muuta vielä? Tuosta luettelosta puuttuu varmaankin jokin tärkeä suuntaus.
Minusta tuntuu, että suomalainen proosa on jämähtänyt realismiin. 60-luvulla proosassa oli enemmän liikettä ja kokeilunhalua kuin nykyään (mm. Kari Aronpuron, Markku Lahtelan, Pentti Saarikosken, Hans Selon romaanit). Minne kaikki avantgardistit ovat kadonneet? Voi olla että, minulla on perspektiiviharha, kun minusta näyttää, että heille ei ole tilausta. Lukijoita ei kiinnosta, mediassa ei keskustella eivätkä kustantajat julkaise.
Runoilijoilla on pienlehtensä ja ryhmänsä, mutta prosaistit istuvat kammioissaan kirjoittamassa miehen kriisistä, naisen identiteetistä, parisuhteen ongelmista, yhteiskunnan surkeasta jamasta tai sitten historian tapahtumista ja henkilöistä, sodista ja Mannerheimista, hänestä ennen kaikkia. Ilmeisesti lukijat tykkäävät lukea ja kirjailijat kirjoittaa perinteellistä realistista proosaa suurmiestensä elämästä.
Jatkuu myöhemmin ( mikäli jatkuu)
11.10.10 V.L. Luoma-ahon blogista löysin googlaamalla tämän: Suomalaisen proosan nykytilanteesta, osa 1. Luoma-aho on poiminut puheenvuoroja keskustelusta, jota käytiin viime syksynä Facebookissa. Ei FB ihan turha paikka ole, täytyy vain osua oikeaan aikaan paikalle ja valita kavereikseen kirjallisuudesta kiinnostuneita ihmisiä. Vaikuttaa vähän siltä, että kirjallisuuskeskustelua käydään nykyään siellä.
12.10.10. Lisää suomalaisesta proosasta Tommi Melenderin blogissa: Suomalaista proosaa. Linkki Melenderin juttuun löytyy myös sivupalkin Jaetuista otsikoista.
15.10.10. Toinen näkökulma aiheesta Särölehdessä "Lupus in fabula". Lukekaa myös Melenderin blogin kommentit. Kiintoisaa keskustelua. Pinnan alla kuohuu.
12.10.10. Lisää suomalaisesta proosasta Tommi Melenderin blogissa: Suomalaista proosaa. Linkki Melenderin juttuun löytyy myös sivupalkin Jaetuista otsikoista.
15.10.10. Toinen näkökulma aiheesta Särölehdessä "Lupus in fabula". Lukekaa myös Melenderin blogin kommentit. Kiintoisaa keskustelua. Pinnan alla kuohuu.
30 kommenttia:
Yksi syy runouden selvään nousuun oli tuossa blogissasi: lukuisat lehdet. Mutta proosa mahtuu vaikeasti lehtiin.
Ei se mahdu edes Blogistanin avaraan maisemaan. Sen takia se on yksinpuurtajien maailma, jota hallitsevat kustantajat ja yleisö. Yleisö taas ei voi maulleen mitään, jos se ei ole saanut hankalampia kirjoja pureskeltavakseen. Ja mistä niitä saisi kun se ympyrä on tuommoinen?
Täällä on hurja pohjoismyrsky. Kohta sataa lunta.
Anita, aika hyvää analyysia minusta. Tosin proosan puoleltakin löytyy aivan valloittavia poikkeuksia, mm. Tiina Raevaara ja Pasi Ilmari Jääskeläinen ynnä muita. Loistavia teoksia kirjoittavat.
Runoudessa luulen, että se eläväisyys on tullut nimenomaan mahdollisuuksien myötä: pienkustantamoita on tullut esiin uudella erilaisella runoudella, internetistä löytyy runoblogeja - enemmän tai vähemmän harjoitelmia varten, mikseivät nuo lehdetkin joista Ripsa mainitsee, ei suomalaisissa kirjallisuuslehdissä niin kauheasti uutta suomalaista runoa julkaista, paitsi tietenkin Tuli&Savussa. Lehdetkin ovat hyvin pieniä, tosin tärkeitä kanavia. Aika monipuolista tarjontaa siis, hyviä ympyröitä edes jonkinlaiselle vuorovaikutukselle. Mistä proosalle saisi samanmoista?
Täälläkin alkoi tuulemaan, aika navakasti. Kattopellit laulavat samalla kun luen Flaubertin Kolmea kertomusta. Veikeä olo.
Prosaistipuolella yhteisöjä, lehtiä ja tapahtumia on ainakin spekulatiivisen fiktion kirjoittajilla. Novelleille on julkaisukanavia ja rakentavaa kritiikkiä, löytyy kirjoittajapiirejä ja kannustusta. On myös tilaa kokeiluille. Epäilemättä me olemmekin se sakki josta suomalaisen kirjallisuuden uudet suunnannäyttäjät sikiävät, kuten, muiden muassa, Tiina ja Pasi ovat osoittaneet.
Nimenomaan. Juuri noin voi proosaa luonnehtia. Marginaalissa ovat ne teokset, jotka tuosta valtavirrasta poikkeavat, monenlaisessa marginaalissa.
Runous tuntuu olevan aina marginaalissa, joten sillä on tilaa olla siellä monin tavoin. Ehkä siinä jokin selitys.
Jäinpä eilen oikein pitkäksi toviksi miettimään, miksi Mannerheimista kirjoitetaan niin paljon juuri nyt. Eilen aamulla nimittäin kuuntelin Kirjakerhoa, jossa Seppo Puttonen ja Nadja Nowak keskustelivat Raija Orasen ja Hannu Raittilan kanssa näiden uusista Mannerheim-romaaneistaan. Tervo vähän aiemmin.
Olen käynyt viime vuosina monta kertaa suunnilleen tällaisen keskustelun erilaisten tyyppien kanssa:
"Suomalainen proosa on paskaa."
"Ai jaa. Onhan siinä kieltämättä toivomisen varaa. Mitä suomalaisia romaaneja olet muuten lukenut viime aikoina?"
"En mä siis oikeastaan lue suomalaista proosaa. Ei sitä voi lukea. Se on niin paskaa."
Tai vaihtoehtoisesti nämä tyypit mainitsevat muutaman suomalaisen romaanin ja pienen keskustelun jälkeen sitten selviää, ettei heitä loppujen lopuksi kauheasti kiinnosta ottaa selvää, mitä kotimaisessa proosassa tapahtuu. Se kun on niin paskaa.
En väitä, että suomalainen proosa olisi paraatikunnossa ja tuottaisi jatkuvalla syötöllä pieniä mestariteoksia, jotka koettelevat romaanikerronnan konventioita ja avartavat kaunokirjallista mielikuvitustamme.
Valtavirtaproosa on meillä haaleaa ja kädenlämpöistä, mutta haaleaa ja kädenlämpöistä se on toki muuallakin.
Proosaamme sietää kaikin mokomin uudistaa. Kaipaisin aiheesta kuitenkin vihdoin viimein syvempiäkin keskustelunavauksia kuin että vain todetaan tuhannetta kertaa, että suomalaista proosaa hallitsee realismi, koivuklapi ja Mannerheim tai että suomalainen proosa on yksinkertaisesti paskaa. Ehkä tällaisia keskusteluja on käytykin, mutta minun korviini ne eivät ole kantautuneet, ja seuraan kuitenkin aika aktiivisesti kirjallista kenttää. NVL:n keskustelutilaisuuteen en päässyt taannoin.
Uudistamista vaativat voisivat myös ehdottaa, millä tavalla suomalaista proosaa pitäisi uudistaa, minkälaisia romaaneja he haluaisivat lukea, minkälaisia avauksia tai irtiottoja kaipaisivat. Vielä parempaa tietysti olisi, jos he itse ryhtyisivät kirjoittamaan jotain sellaista, mitä proosakirjallisuudestamme puuttuu.
Samoin olisi hyvä, jos uudistuksia vaativat huomioisivat myös sellaiset teokset kuin vaikkapa Jaakko Yli-Juonikkaan "Valvoja" ja antaisivat niille ansaittua tunnustusta. Positiivisten esimerkkien voima on tärkeää, mielestäni tärkeämpää kuin ylimalkainen "suomalainen proosa on paskaa" -huutelu. Mutta toki ne yli-juonikkaat jäävät lukematta ja kehumatta, jos suomalaiseen proosaan ei suostuta ensinkään koskemaan, koska se nyt vain on lähtökohtaisesti niin paskaa.
Osallistun mielelläni tähän keskusteluun, jos se jossain vaiheessa alkaa näyttää todelliselta keskustelulta. Huuteluosastolla tämä olkoon ensimmäinen ja viimeinen parahdukseni.
...tuosta kommentistani huokuva tuohtumus ei ollut Anitan merkinnästä kumpuavaa vaan yleisempää, pitemmän ajan kuluessa kertynyttä turhautumaa siihen, että huutelijoilla on yleensä huutelijan moraali eikä minkäänlaista halua tai kykyä keskustella vakavasti...
Tekee mieli lisätä J.Pekka Mäkelä, jonka Nedut on aivan loistelias. Samoin tietysti toinen kommentoija, eli T. Melender, jonka eurooppalaisuus on pirun virkistävää juuri tuohon Anitankin mainostamaan soppaan. Yksi vielä, kenet haluan mainita on Juha-Pekka Koskinen, joka myös eroaa edukseen "valtavirrasta" jos niin voi sanoa. Tietysti Jukka Laajarinne, joka on erittäin monipuolinen, aina yllätyksellinen. No niin, löytyyhän niitä kun avaa hiukan itseään :).
Vielä yleisemmin tuohon proosaan: on pakko myöntää, että vaikka seuraankin, ainakin yritän seurata kaikkea kirjallisilla kentillä, niin siltikin mä en enää pysy laskuissa selvillä mitä esikoisiin tulee, ts. hankin hyvin vähän esikoiskirjailijoiden proosaa, koska 1) vain harva niistä erottuu edukseen, 2) mikä on tietysti epäreilua sanoa jos ei edes vaivaudu lukemaan, 3) mihin ei ole aikaa, jos mielii lukea myös muuta.
Jukka Laajarinteen vastikään ilmestynyt "Kehys" lienee taas yksi esimerkki siitä, että kyllä meillä muunkinlaista proosaa kirjoitetaan ja julkaistaan kuin realismia & koivuklapia. Sanon "lienee", koska en ole vielä ehtinyt lukea "Kehystä", mutta tiedän millaisesta kirjasta on kyse.
Hei Anita, NVL:ssahan oli syyskuussa keskustelutilaisuus kokeellisesta proosasta Suomessa. En päässyt paikalle, mutta kuulin siitä mukanaolleilta. Googlaamalla löytyy jotain keskustelua aiheesta, esille nousivat myös julkaisemisen ongelmat. Kyllä kotimainen proosa on moni-ilmeisempää kuin iänikuiset koivuklapeihin hirttäytyjät väittävät; jos moittii suomalaista proosaa, voi moittia itseään lukijana.
Yritin saada googlaamalla esiin NVL:n kokeellisen proosan keskustelutilaisuuden antia, mutta eipä onnistunut. Kokeellisesta runoudesta kyllä keskustellaan, tieto siitä löytyy netistä`paljon. Ei yksinomaan lukijaa voi syyttää siitä, jos hän saa rajoittuneen kuvan nykyproosa tilasta. Valtamedia ( YLE, Hesari ja isot maakuntalehdet) eivät kovin paljon tietoa jaa kokeellisesta proosasta. Missä siitä käydään keskustelua, kun ei edes Parnasso-blogissa? Ehkä en vain ole löytänyt oikeita areenoita. Onko niitä olemassakaan?
"Missä siitä käydään keskustelua, kun ei edes Parnasso-blogissa? Ehkä en vain ole löytänyt oikeita areenoita. Onko niitä olemassakaan? "
Eipä niitä areenoita ja keskusteluja taida olla.
Heittäisin kuitenkin pallon niille, jotka jatkuvasti valittavat suomalaisen proosan surkeaa tilaa. Aloittaisivat sitten sen uudistavan keskustelun. Sellaista olen useamman vuoden jo tässä odotellut, mutta juuri mitään muuta en ole kuullut kuin iänikuista koivuklapiläppää. Luulisi, että ne jotka tiedostavat ongelmat olisivat myös riittävän fiksuja viemään keskustelua eteenpäin, aidoilla ja mielenkiintoisilla avauksilla eikä yhdentekevällä suunsoitolla. No, toivossa on hyvä elää.
Ja käsittääkseni kustantamoitakin on turha syyttää, etteivät ne julkaise muuta kuin perusproosaa. Olen useammaltakin taholta kuullut, että ei sitä uudistavaa ja kokeilevaa proosaa yksinkertaisesti ole kistantamoihin ovista ja ikkunoista vyörynyt. Aika vähissä ovat yritelmät sillä saralla.
Sekin olisi hauskaa, että joskus nostettaisiin kokeellisesta proosasta puhuttaessa muitakin nimi esiin kuin Hans Selo ja Marjaana Jäntti. Eikö esimerkiksi Matti Pulkkinen ansaitsisi tunnustusta uudistajana? Tai Hannu Salama Finlandia-sarjallaan? Vai pitääkö olla selkeästi marginaalissa ennen kuin voi olla uskottavasti kokeellinen. Eivät jenkeissä Pynchon, Coover, Gaddis, Barthelme, Barth ym. ole sen enempää marginaalissa kuin joku Matti Pulkkinen meillä, eivät ainakaan kirjallisuudenharrastajien keskuudessa.
"Sekin olisi hauskaa, että joskus nostettaisiin kokeellisesta proosasta puhuttaessa muitakin nimi esiin kuin Hans Selo ja Marjaana Jäntti. Eikö esimerkiksi Matti Pulkkinen ansaitsisi tunnustusta uudistajana? Tai Hannu Salama Finlandia-sarjallaan? Vai pitääkö olla selkeästi marginaalissa ennen kuin voi olla uskottavasti kokeellinen. Eivät jenkeissä Pynchon, Coover, Gaddis, Barthelme, Barth ym. ole sen enempää marginaalissa kuin joku Matti Pulkkinen meillä, eivät ainakaan kirjallisuudenharrastajien keskuudessa."
Tommi Melendes, tärkeitä sanoja. Tuttuja nimiä minullekin jokainen mainitsemasi. Siinä kai se ongelma juuri on, että vain kirjallisuuden tosiharrastajat tuntevat kokeellisempaa proosaa, lukevat sitä. Ei tarvitse kuin käydä kirjakaupassa, kun huomaa, mitä luetaan, mikä on valtavirtaa.
Kirjailijan täytyy uskoa omaan työhönsä ja kirjoittaa sitä, minkä tärkeäksi tuntee. Niin se on aina. Ja aina suurin joukko lukijoista lukee jotakin, mihin ovat aina tottuneet. Lapsena ovat kantaneet kirjastosta kassillisen Neiti Etsiviä ja samaa tuttua ja turvallista he kantavat aikuisenakin, nyt vain aikuisille kirjoitettuna.
En tiedä, pitääkö sitä sitten surra.
Anteeksi! Tommi Melender piti kirjoittamani.
Ja eivät nuo amerikkalaiset ole minulle tuttuja, Pynchon ainoastaan.
Anita, olen kehno seuraamaan nettikeskusteluja, mulle osui tällainen silmään NVL:n syyskuisen illan jälkeen, muutama kommentti Tontin blogista siis.
http://www.jarkkotontti.net/blog/kokeilemaan/
Koivuklapitermin ilmaantumisestahan on vuosia, ehkä sen nostattama keskustelukin liikautti jotain & oli hyväksi.
Alati toiveikkaana,
JV
Eikö USA:ssa kiinnostaisi Pekka Himasen lukeminen - hänen kukoistusoppaansahan on tyyliltään kuin huonosti suomennettua amerikkalaista self-help-kirjallisuutta (vihjannee tekijän lukutottumuksista - kenties paitsi guru-pokkareiden lukemisesta alkukielellä, myös hyvän suomen, vaikkapa maailmankirjallisuuden laatukäännösten lukematta jättämisestä), joten sen kääntäminen takaisin englanniksi huonosti voisi tuottaa yhden kiintoisan, ehkä suorastaan runollisen kerroksen lisää lukukokemukseen.
PS. Vinkkaamassani linkissä Laura Lindstedt selvittää, mitä tarkoittaa kokeellisuudella proosassa, se oli kohta joka mua kiinnosti tuossa.
Hei!
Seuraavassa Nuoren Voiman numerossa (5/10), joka on teemaltaan Laboratorio, julkaistaan jakso Mariaana Fieandt-Jäntin uudesta teoksesta. Kaikki kotimaisen proosan "kokeellisuudesta" huolissaan odottanevat sentään tätä? Amorfiaanasta poikkeavia aikoja ja tempoja, muuan muassa!
Samassa lehdessä julkaistaan myös Nuoren Voiman Salongissa 9.9.2010 käyty keskustelu kokeellisen proosan mahdollisuuksista (lyhennettynä tosin, sillä keskustelua riitti kolme tuntia). Keskustelijoina olivat siis Mariaana Fieandt-Jäntti, Markku Eskelinen ja Anna Helle, joka toimi puheenjohtajana. Aktiivista yleisö unohtamatta.
Tulevasta Nuoresta Voimasta löytyy myös muita tekstejä, joissa käsitellään aihetta.
Anteeksi, piti poistaa edellinen kommentti, kun nimi meni väärin. Uusi yritys: Martti-Tapio, kiitos infosta. Jään innolla odottamaan tulevaa Nuoren Voiman numeroa. Koskahan se mahtaa ilmestyä?
Nuoren Voiman Laboratorio ilmestyy reilun kuukauden kuluttua. Lehdessä opetetaan myös kuinka tehdään pikkuihmisiä ja hiusvahasta eliksiiriä joka muuttaa kaiken kullaksi.
Niksivoiman Paluu siis!
(En tosin tiedä uskaltaako noita ohjeita suositella käytettäväksi suomalaisen proosan tapauksessa. Ovat nimittäin aitoa export-tavaraa.)
Kerro minulle Anita! Mikä kustantamo julkaisisi avantgardistisen romaanin?
Eljas, enpä tiedä noista kustantamoista. Ntamo ja Savukeidas, ehkä.
Runouden puolelta: Jos runous on tiivistämisen taitoa, ja kuvaa osaltaan myös yhteiskunnan pirstaloitumista, niin eikö nykyiset runouden suuntaukset kuulu silloin realismin pariin...?
Oikeastaan tähän ei tarvitse kysymysmerkkiä. Eikä kysymystä.
Hei Pirjo, runous reagoi nopeammin ja herkemmin ajan virtoihin. Proosa on kuin raskasliikkeinen proomu tavaraa täynnä.
Täällä hurja nälänhätä, Lähettäkää leipää!
Latimeri, sielun nälänhätä vai mikä ja missä?
Tähän olis tullut vastata, että, Kiristäkää vöitä!
iltaa,
en tiedä onko tämä oikea paikka ja kohta, mutta kokeilen onneani.
lämpimästi toivottaen Islamhenkistä
runoutta & tekstuuritaidetta kumpuava
runoblogini kaikille riimuista viehtyneille.
rauhaa levottomiin aikoihin
orjanairo.wordpress.com
Lähetä kommentti