sunnuntaina, maaliskuuta 29, 2020

Kirjoituksia koronakaranteenin ajalta 3 -Vanhoja kirjeitä Inkerinmaalta


Kolmas viikko  karanteenia  menneillään.   Haluaisin  lukea  jonkin kirjan  espanjantaudin ajalta, jolloin kuoli   yli  30 miljoonaa  ihmistä. Pysyn kotona, sihteerikissa Ninni järjestelee  tyytyväisenä työpöytäni  papereita. Ahdistaa, kun ei pääse liikkumaan niin kuin  ennen, mutta  ahdistus  lievenee, kun  en kuuntele  joka ikistä   uutislähetystä enkä surffaile netissä lukemassa juttuja koronasta.     Paranoia on alkanut vaivata. Ahdistaa  käydä apteekissa ja eläinkaupassa ostamassa Ninnille ruokaa.  Ostoskeskuksessa joku voi yskäistä juuri kun olen ohittamassa häntä ja koronavirukset hyökkäävät kimppuuni. Koska kuulun riskiryhmään, voin kuolla tautiin.  Se on jota kuinkin epämiellyttävä ajatus.  ”Isäni tarinakin” jäisi kirjoittamatta.

 Olen lukenut vanhoja  kirjeitä, joita  sisarukset  lähettivät isälleni  Helsinkiin 1920-luvun  loppupuolella Inkerinmaalta.. Saima (17.v) ja Eero (18.v) opiskelivat Leningradissa,  Eero kävi puoluekoulua ja Saima toisen asteen koulua. Nuorimmat Urho (13 v.) ja Unelma (7v.) kävivät koulua Toksovassa. Suomenkielisistä koulukirjoista oli kovaa puutetta.  Eero tarvitsi   fysiikan oppikirjaa ja  Saima  Setälän  Suomenkielen kielioppia ja kasvioppia, koska hänen piti kerätä 200 kasvia ja määritellä ne.  Urho  toivoi laskuoppia ja kirjoitti  että se pitää  lähettää Leningradiin Saiman tai  Eeron osoitteeseen, koska Toksovan  posti hukkaa lähetyksiä. 

Kirjeenvaihto oli vilkasta.   Harmi vain, että kirjeet ovat menneet huonokuntoisiksi.  Vanhin  sisar Hilma  (25 v.) oli ahkera  kirjeenkirjoittaja.  Hän kirjoitti kotoa Konkkalan kylästä. Hän oli jäänyt kotiin vanhempiaan auttamaan. Hän kertoi, että  elämä oli ankeaa ja  kesät huonoja. Kun edellisenä  syksynä oli saatu 90 säkkiä perunoita, niin tänä  syksynä  ( 1928) saatiin vain 50 säkkiä eikä kaurakaan ehtinyt valmistua ajoissa. Äidillä oli ruusu naamassa ja hän näytti niin kauhealta, että pikku Unelma pelkäsi häntä. Isä oli pudonnut hevosen selästä ja loukannut selkänsä.  Isästä  oli hankala tapaus. Hän oli  ajanut  Eeron pois kotoa, kun tämä oli mennyt  vastoin hänen tahtoaan puoluekouluun.  Saimaa  hän ei olisi  päästänyt  kouluun, koska rahaa tytön kouluttamiseen ei ollut.  Mutta  Saima oli moderneja tyttöjä, hän oli  pitänyt  päänsä,  mennyt  Leningradiin piikomaan  ja ansainnut  koulurahat. Hilma kirjoittaa:

”Tätä nykyä meillä kotona elät aivan kuin olemattomassa helvetissä ja kaikki tyynni isän takia. Hänen kanssaan ei voi muuten elää sovinnossa kuin olisit kuuro ja mykkä. Kuten tietänet kuuluu hän tuohon mensevikkileiriin ja niin ollen tahtoisi, että meidän toistenkin pitäisi olla samaa aatetta.  Vaan Saima, Eero ja minä kuulumme bolseviikkeihin, niin hän  vihaa meitä niin suuressa määrin, että minua on uhannut jo hirttää, tappaa ja jos jotakin tehdä. Saimalle ja Eerolle hän ei mahda mitään, koskapa he eivät ole kotona eivätkä käy edes kotona. Minä kun olen kotona, saan aamusta iltaan kuulla isän saarnoja. Kun ei olisi äitiä ja  Unelmaa, niin olisin jo aikaa sitten mennyt pois kotoa, vaan heitä on sääli jättää. Olisi ollut  parempi, jos isä olisi jäänyt Suomeen, kun hän ei kumminkaan tunnusta neuvostovaltaa ja on sen verivihollinen.”


Samanlainen tilanne oli varmasti  monessa  muussakin perheessä,  kun patriarkkaisät olivat vanhan liiton miehiä, ja  nuoret  olivat  idealisteja, jotka taistelivat paremman  maailman puolesta.


Eero kirjoitti nuorisoliittolaisen idealismilla, innolla ja  kiihkeydellä  isälleni  pitkiä valistuskirjeitä, joissa hän selitti  miksi proletariaatin diktatuuri oli välttämätöntä  tässä kehityksen vaiheessa.   Kirjeistä voi lukea, että  Puoluekoulun opit ovat menneet perille ja että hänestä tulossa hyvä  kommunistiagitaattori. 

70 vuotta myöhemmin  Eero lähetti  minulle kymmenkunta c- kasettia, joilla hän kertoi miten oli menettänyt  ihanteensa  ja uskonsa kommunismiin   kolmekymmentäluvulla. Muokkasin aineiston kirjaksi, lisäsin omia  pohdintojani ja annoin kirjalle nimen  Musta passi. Todennäköisesti  kirjoitan ”Isäni   tarinan”   samaan tapaan kuin  Eeron tarinan,  mutta minulla on nyt  jo  aineistoa  niin paljon, että  siitä tulee    tuhatsivuinen kirja. Kuka niin paksua kirjaa jaksaa lukea?   Voi, miten   kaipaankaan  hyvää  työtoveria ja kustannustoimittajaa,   Sirkka Kurki-Suoniota   ja Silja Hiidenheimoa.   Heitä ei enää ole,  rauha  heille!



 Kartalla Konkolovon,  suomeksi  Konkkalan kylä, jossa  isäni oli syntynyt.  Venäjän Wikipedian mukaan siellä  oli vuonna  1913   yksitoista talonpoikien  kotitaloutta,  ja että   vuodesta 1931 alkaen kaikki kyläläiset  Konkkalasta ja muista  lähikylistä karkotettiin vaiheittain  Krasnojarskin alueelle Lena-joen alajuoksulle. Tähän  Wikipedian tietoon  en täysin luota. Isäni  kertoman mukaan hänen isänsä, äitinsä  sekä Urho ja Unelma  heidän mukanaan karkotettiin  Krasnojarskin  alueelle Angara-joen mutkaan , missä joki kääntyy  lähteenpäin.  ( Sivumennen sanoen Konkkalassa kaikki eivät olleet Konkkia, eivätkä  kaikki Konkat olleet sukua toisilleen)



 Kuuluisia alkuasukkaita


Googlen konekääntäjä  ei  tiedä mitä  sana ”inkeriläinen” on  suomeksi, ja kääntää sen ”englantilaiseksi.”  Alla  näyte käännöksestä. Minua  huvittaa erityisesti otsikko  "Kuuluisia  alkuasukkaita".

·         Juhani Konkka (1904-1970) - suomi, englantilainen kirjailija, kääntäjä, käsikirjoittaja. Mikael Agricola -kirjallisuuspalkinnon (1961) ja Suomen kirjailijaliiton palkinnon (1962) palkittu.

Konkolovon kylässä tapahtuu suurin osa hänen omaelämäkerrallisesta romaanistaan ​​”Pietarin valot” ISBN 978-5-90479-030-1 .
·         Unelma Konkka (1921–2011) - folkloristi, filologisten tieteiden ehdokas, valtiotieteiden instituutin vanhempi tutkija, KarRC RAS, Neuvostoliiton, Venäjän runoilija, proosakirjailija, Neuvostoliiton kirjailijaliiton jäsen





2 kommenttia:

hikkaj kirjoitti...

Anita

' Isäni kertoman mukaan hänen isänsä, äitinsä sekä Urho ja Unelma heidän mukanaan karkotettiin Krasnojarskin alueelle Angara-joen mutkaan '

Luin Jahinan Suleika avaa silmänsä -romaanin omasta isoäidistään ja karkotuksesta sinne Angara-joen tietämille.
https://www.kirjavinkit.fi/arvostelut/suleika-avaa-silmansa/

Maailma on niin täynnä luettavaa ettei joutaisi vielä kohtakaan lähteä, ei ainakaan koronan nujertamana. Kele!

Anita Konkka kirjoitti...

Kirjoitin Jahinan Suleikasta tässä blogissa 3-4 vuotta sitten. Linkki juttuun:
https://akonkka.blogspot.com/2016/11/mita-suleika-naki-kun-han-avasi-silmansa.html

Juttu löytyy helposti blogin oikean sivupalkin kohdasta " Haku tästä blogista", kun kirjoittaa hakukenttaan sanan Jahina.

Samaa mieltä kuin sinä, että "Kele!" kun pitää kaiken aikaa varoa, että ei saisi koronaa.