Ester Nilssonin rakkausprojekti

Ruutukaappaus  http://areena.yle.fi/1-2823489.  Lena  Andersson ja Jörn  Donner keskustelevat Helsinki Lit –festivaaleilla vuonna  2015 Ruotsista ja rakkaudesta.  Pöydän kirjapinossa on Donnerin Pikku  Mammutti ja kirja    Ingmar Bergmanista.

 Donner ei halunnut puhua omista teoksistaan. Niinpä he keskustelivat pääasiassa Lena Anderssonin kirjasta Vailla  henkilökohtaista vastuuta. Donner  oli lukenut  kirjan useita kertoja,  silti  kysyi Anderssonilta  varmuuden  vuoksi mitä se käsittelee. ”Näyttelijän patologista ambivalenssia,” vastasi Andersson.  Keskustelusta jäi mieleeni, että Donner ihmetteli, miksi hyvän koulutuksen saanut, älykäs nainen jahtaa naimisissa olevaa miestä.  Eikö nainen ollut kyllin älykäs ymmärtääkseen että hänen rakkautensa oli hulluutta?

  

Hullun rakkauden aihe kiinnostaa minua.  Ihailen August Strindbergin Hullun puolustuspuhetta, joka on yksi hurjimmista hullun rakkauden kuvauksista, jonka olen ikinä lukenut.  Olen itsekin kirjoittanut pienen kirjan hullusta rakkaudesta, joten ajattelin, että täytyypä lukea Anderssonin kirja. Se käväisi pikalainana luonani, mutta ehdin lukea vain vähän alkua, kun kirja jo piti palauttaa kirjastoon. Tänä kesänä luin sen vihdoinkin kokonaan.

Vailla henkilökohtaista vastuuta on tavallinen tarina naisesta, joka rakastuu ”väärään” mieheen.  Ester Nilsson on runoilija, esseisti ja näytelmäkirjailija.  Hän on siinä iässä (täyttänyt 37 vuotta) jossa parisuhteettomuus  on   painostava  ongelma,  kun  ystävät ja   kaikki  sopivat miehet ovat  naimisissa.  Hän rakastuu näyttelijä Olof Steniin, naimisissa olevaan mieheen, joka näyttelee hänen kirjoittamassaan näytelmässä. (Strindbergillä oli päinvastoin: nainen oli näyttelijä, mies näytelmäkirjailija.) Olofin nimi ei liene sattuma, koska  Strindbergin  läpimurtonäytelmän nimi oli Mäster Olof.

Ester Nilsson aloittaa suhteen sillä oletuksella, että Olof elää onnettomassa avioliitossa ja avioero on vain ajan kysymys.   Hän on suhteen aktiivinen osapuoli – jo kolmannella tapaamiskerralla hän ilmoittaa Olofille, että haluaa jatkaa elämänsä hänen kanssaan, mikä  saa miehen kavahtamaan taaksepäin ja repimään hermostuksissaan lautasliinaa. En ihmettele Olofin käytöstä, ei hänellä ole pienintäkään aikomusta erota vaimostaan, mutta sitä Ester ei tajua.  Seuraa yli kolmesataa sivua rimpuilua suhteessa, jonka lopun lukija arvaa jo ensi sivuilla.  Tämä ei ole mikään romanttinen rakkaustarina, jossa on hullu vaimo ullakolla.

Ester analysoi ja tulkitsee suhdetta jatkuvasti, koulutettu kun on yliopistossa analysoimaan, mutta on täysin sokea itselleen, omille motiiveilleen ja tunteilleen. Hän ei näe edes unia, ei saa niiden välityksellä tietoa mitä hänen psyykessään tapahtuu. Olof on selvänäköisempi kuin hän. Kun Olof sanoo, että hän on tehnyt Pygmalionin – luonut hahmon ja rakastunut siihen – hän ei ymmärrä, mitä Olof tarkoittaa.

Jos Olof olisi halunnut pelkkää seksiä, niin suhde olisi päättynyt alkuunsa.  Kirjan ja suhteen puolivälissä Olof  sanoo Esterille: ”Sinun lähellesi ei pääse. Olet kääntynyt poispäin.”  Olof  kaipaa  sitä  mihin Ester ei pysty. Hän on rakentanut muurin heidän välilleen suojellakseen itseään, sillä hän ei ole toipunut edellisestä miespettymyksestään, taiteilija Hugo Raskista. (Heidän tarinansa  on kerrottu romaanissa Omavaltaista menettelyä, jota en ole lukenut.  Se sai Finlandia-palkintoa vastaavan August-palkinnon vuonna 2013).

Patologinen ambivalenssi?

Ei Olof Sten pode patologista ambivalenssia, kuten Andersson tv-keskustelussa esitti, vaan ihan normaalia ambivalenssia kuten kuka  tahansa mies, joka pyristelee kahden naisen välissä. Sellaista sattuu varsinkin silloin kun mies on keski-iässä. Olof on toista kertaa naimisissa. Ensimmäinen avioliiton lapset ovat jo aikuisia. Toisesta avioliitosta ei ole lapsia. Se on kestänyt  kymmenen vuotta, kun  Olof  tutustuu  Esteriin.

Jung on kirjoittanut jossain yhteydessä keski-ikäisen miehen kriisistä, avioliitosta ja uskottomuudesta. Hänellä oli laajalti omakohtaista kokemusta asiasta. Mikäli ymmärsin oikein hänen artikkelinsa, niin hän oli sitä mieltä, että ei seksi, vaan psyyke viettelee miehen avioliiton ulkopuoliseen suhteeseen. Psyykellä on pyrkimys muutokseen ja kehittymiseen (transformaatioon ja individuaatioon Jungin sanoin).  Sillä on omat tarkoituksensa,  joita   ego ei  ymmärrä,  siksi  muutosprosessi aiheuttaa aina  kärsimystä. Ilman sitä ei olisi kehitystä, Jungin mukaan. Hänelle avioliiton ulkopuoliset suhteet aiheuttivat niin paljon kärsimystä, että siitä syntyi mittava  psykoanalyyttinen tuotanto.

Lukija saa vain vähän tietoa Olof Stenin kärsimyksistä, koska näkökulma pysyttelee tiukasti Ester Nilssonin kärsimyksissä.  Ystävät antavat hänelle terapeuttista kuuntelutukea ja hyviä neuvoja aina kun Olofin kanssa menee huonosti. (Vaimon ystävät ovat piruja, tiesi Strindberg Hullun puolustuspuheessa). Kun menee hyvin, Ester unohtaa ystävänsä.  Tätä menoa kestää kolme vuotta. Lopulta hänen rakkausilluusionsa romahtaa ja Elin -nimisen ystävänsä avustuksella hän tuhoaa suhteensa Olofiin ja samalla Olofin avioliiton. Kirjan lopusta käy selkeästi ilmi, että kärsimys ei kirkastanut Esterin psyykeä.  Katharsista ei tapahdu!   

Oi Nuoruus ja Patrick Modiano!

Puolitoista vuotta jonotin Nuoruutta  kirjastosta.   Vihdoinkin sen sain!  Se on  Patrick Modianon  kirjoittama romaani  ( suom. Jorma   Kapari  1986). Se kertoo parikymppisistä Odilesta  ja  Louisista, jotka tapaavat  Pariisissa ja rakastuvat.  Odile on saanut potkut  Paris  Parfum –nimisestä myymälästä.  Lihava poliisimies lohduttaa häntä: ”Loppujen  lopuksi  ei  ole niin paha  jos pöllii  muutaman huulipunapuikon teidän iässänne…”

Monsieur Vietti

Odile haaveilee tulevaisuudesta laulajana ja valmistelee levyä.  Monsieur Vietti, levyfirman pomo antaa ymmärtää, että hän saa pian levyttää, mutta  sitä ennen  hänen pitää  ”kierrellä hiukan”.  Se tarkoittaa ravintolakabareissa esiintymistä. Onko monsieur Vietin sukunimi pelkkä sattuma? minä aprikoin. Monsieur Vietti toteuttaa viettiään, kun hän tapaa Odilen ensimmäisen kerran toimistossaan. Vietti riisuu Odilen hameen ja housut ja käyttää häntä seksuaalisesti hyväkseen.   Se kai kuului  levyfirmojen pomojen  etuoikeuksiin kuusikymmentäluvulla, kenties nykyäänkin. Vietin liioitellusti hoidetut  kynnet ja  eau de colognen tuoksu jäivät Odilen  muistiin pysyvästi, ”ja kun hän myöhemmin muisteli tuota aikaa, tuoksu tuli hänen  mieleensä samoin kuin  muisto odotuksesta levyfirmoissa, metroissa ruuhka-aikana, Saint-Lazaren hallissa, sateesta ja hänen huoneensa  lämpöpatterista joka lämmitti liikaa koska säätökahva oli rikki.”

Louis ja hämäräperäinen työnantaja

Louisilla ei ole  selvää   päämäärää elämässä.  Hän on vasta päässyt armeijasta ja vailla työtä. Hän tapaa  miehen nimeltä Brossier, joka  järjestää hänelle yövartijan   homman Roland de Bejardyn  firmasta.  Bejardy  on noita  epämääräisiä liikemiehiä, mustanpörssin kauppiaita ja keinottelijoita,  jotka kuuluvat  Modianon  romaanien vakiohenkilökuntaan.   Mikä  Bajardy on miehiään?  Mitä hän oikeastaan  tekee? Louis    kyselee.  Brossierin   mukaan hän on  liikemies, jonka alana  on  autot ja muukin.  Brossier sanoi: ”Että Louisin  iässä tehdään  usein  epämääräisiä hommia,  on pakko  elää tilapäistöillä. Myöhemmin asiat  selkiintyvät  mutta kahdenkymmenen iässä ne ovat  vielä  suunnitteluasteella. Kaikki on epämääräistä. Se on elämän alku, ystävä hyvä.” 

Nuoruuden  loppu

 Romaani  alkaa   Odilen  syntymäpäiviltä.   On kulunut viisitoista vuotta   hänen ja Louisin Pariisista lähdöstä. Odile  täyttää kolmekymmentäviisi vuotta ja pohtii, voiko ihmiselle   sattua jotain uutta  kolmenkymmenenviiden vuoden  iässä?  Heidän asiansa olivat selkiintyneet harvinaisen nopeasti.  Selkiintymistä auttoi  valuuttalaukku, joka oli täynnä viidensadan frangin  setelinippuja.  Bejardy värväsi  Odilen ja Lousin salakuljettamaan laukun Geneveen.  Mutta he eivät  menneet Geneveen vaan  Nizzaan, eivätkä  enää  palanneet Pariisiin.     ”Myöhemmin kun he puhuivat menneisyydestä – he puhuivat siitä hyvin harvoissa tilanteissa, varsinkin lasten syntymän jälkeen – he kumpikin ihmettelivät että heidän elämänsä ratkaisevin jakso  kesti  tuskin seitsemän kuukautta.”  

Kahvila  Au  Rêve( = Unessa)  rue Caulaincortilla, jonka varrelta  Brossier  järjesti asunnon  Odilelle ja Louisille.   Au Rêve oli heidän kantapaikkansa . Louis piti kahvilasta sen nimen takia.  Häntä huvitti sanoa: ”Tavataan viideltä Unessa…”

Modianon  Pariisi

Minä viihdyn Modianin romaanien  maailmassa. Se on oudolla tavalla tuttu ja  kirkas kuin lucid-uni. Olen kuljeksinut Modianon Pariisin kaduilla  ja istunut  kahviloissa yksinäni. Sillä tavoin kaupungista saa eniten irti.  Samat kadut, kaupunginosat, kahvilat ja metroasemat toistuvat kirjasta toiseen. Nyt niitä pitkin voi kulkea myös virtuaalisesti osoitteessa:

 https://spacefiction.wordpress.com/2014/12/27/patrick-modiano-cartographie-et-vaporisation-mapping-and-vaporization/

Modianoa  on arvosteltu   siitä, että  hän kirjoittaa   yhtä ja samaa romaania – toistaa itseään.  Mitä pahaa siinä on?  Paul Cézannekin toisti itseään. Hän maalasi  Saint-Victoire vuoren maisemia  yhä uudelleen eri  valaistuksessa ja eri vuodenaikoina eikä  yksikään maalaus ollut    toisen kaltainen , vaikka aihe oli sama.   Pidän kirjailijoista ja taiteilijoista, jotka pysyvät itselleen ja aiheilleen  uskollisina, sanoivat  kriitikot sitten mitä tahansa.

Unet ja kirjoittaminen

Pidän Modianon kirjoitustyylistä, hänen täsmällisestä kielestään, hänen  lakonisista  lauseistaan, hänen kirjojensa tunnelmasta  ja pinnanalaisista  jännitteistä,  jotka   syntyvät sanomatta jättämisestä. Hän ei kuvaile eikä selittele liikoja, vaan  antaa tilaa lukijan oivalluskyvylle.  Hänen  kirjansa  ovat  kevyitä lukea,  eivät  paina paljon ulkonaisesti.  Yksikään  niitä joita olen lukenut, ei ole ylittänyt  kahtasataa sivua.  Mutta niillä on  ihmeellinen  syvävaikutus,  ainakin minuun.

Kun luin Nuoruutta, unet palasivat.  Aloin nähdä  unia kirjoittamisesta.  Nuoruuden jälkeen luin Kehäbulevardit, ja unet jatkuivat. Entinen  kustannustoimittajani  Sirkka Kurki-Suonio, jonka kanssa tein töitä kymmenen vuotta, patisteli  minulta unessa uutta käsikirjoitusta.  Sen piti olla jo valmis, mutta se oli vasta alkutekijöissään, kirjoituspöydällä ja lattialla oli vain epämääräisiä paperikasoja.  Unennäkijän muistelmien jälkeen minulla ei ole ollut minkäänlaisia kirjoitushaluja, se oli niin pitkä ja raskas  työprosessi.  Siitä on kulunut kaksi vuotta.  Ilmeisesti  Modianon  kirjoilla on  jokin  suora  yhteys alitajuntaan, joka  on alkanut niiden vaikutuksesta  heräillä horroksen jälkeen Sivumennen sanoen  hyvän kirjan kriteeri minulle on, että kirja herättää halun kirjoittaa. Jotenka  Modianon kirjojen täytyy olla hyviä.

Déjà-vu ja  metrofobia

 Koin déjà-vun  Kehäbulevardien  siinä  kohtauksessa, jossa isä yrittää työntää minäkertojan  metrojunan alle, ja  joku sivullinen  vetää hänet syrjään viime hetkellä. Minäkertoja ei ole myöhemmin varma oliko se unta  vai väärä muisto.  Kohtaus oli painunut mieleeni pysyvästi, mutta olin unohtanut  sen.

 Joskus ruuhkaisilla  Pariisin ja  Pietarin    metroasemilla  minuun oli iskenyt  metrofobia, että joku tönäisee minut vahingossa raiteille.  Siispä  se pelko  oli peräisin Modianon  Kehäbulevardeista  (su0m. Pekka Kapari), jonka olin lukenut joskus seitsemänkymmentäluvun lopulla, jolloin Modianon  kirjoja 

  vielä julkaistiin suomeksi.

Suomalaisten lukijoiden syrjimä kirjailija

Suomalaiset lukijat eivät pitäneet Modianon tiiviistä, modernista ilmaisukielestä.  He ovat  tottuneet  laveaan  venäläiseen   ja  amerikkalaiseen  realismiin.  Hänen kirjojaan ei ostettu ja niin julkaiseminen loppui  neljännesvuosisadaksi, kunnes  hän  sai  kirjallisuuden Nobel-palkinnon vuonna 2014  suomalaisten lukijoiden  suureksi yllätykseksi, hänhän oli heille  kuollut kirjailija,  jolta ei enää ilmestynyt  mitään. Kuitenkin hän oli julkaissut Kadonneen korttelin jälkeen 17 romaania. Kadonnut kortteli ilmestyi suomeksi vuonna 1987.  Olen jonottanut sitä  kirjastosta kohta kaksi vuotta.   Joistakin  Modianon  kirjoista otettiin  uusintapainos, mutta ei Lapsuudesta eikä Kadonneesta korttelista.  Todennäköisesti ei edes Nobel-palkinto lisännyt  lukijoita Suomessa.

Modianon Nuoruus ja uudelleen lukemani Kehäbulevardit tekivät minuun niin syvän vaikutuksen, että  hänen kirjansa syrjäyttivät yöpöydällä odottavan Knausgårdin  Taisteluni kuudennen  osan jonka olin aloittanut ja lukenut sata sivua.  Tilasin kirjastosta Modianin  2000-luvun   alkupuolella  ilmestyneitä romaaneja.  Nyt yöpöydällä odottaa lukuvuoroaan  vuonna  2007 ilmestynyt  Dans le café de la jeunesse,  englanniksi In the Café of Lost Youth sekä vuonna  2012 ilmestynyt L'Herbe de nuit,  englanniksi The Black Notebook.  Lisäksi matkalla kirjastosta yöpöydälleni on  Modianon omaelämäkerrallinen romaani Pedigree vuodelta 2004 sekä englanniksi että ranskaksi.   Kenties kirjoitan Modianosta vielä jotain blogiin kunhan olen  lukenut    nuo kolme kirjaa.