Kuvassa Pietarin Iisakin kirkon kupoli lokakuusssa 2015. Pietarin valot- nimisessä kirjassa isäni kertoo katselleensa Iisakin kirkon kullalta hohteevaa kupolia kotikoivunsa latvasta Tokosovassa, joka on noin 20 kilometrn päässä ietarista.
Olen
viettänyt Pietarissa lähes koko lokakuun,
vielä on jäljellä viikko. Matkalukemiseksi
otin kaksi romaania ja Anna Ahmatovan runot. Kaikissa niissä on Pietari keskeisellä sijalla. Toinen romaani on
Andrei Bitovin Puškinin
talo, ja toinen Juhani
Konkan (isäni) muistelmaromaani Pietarin
valot. Bitovin romaanista en saanut otetta, vaikka se oli
ihastuttanut minua 1980-luvun alkupuolella.
Minua ärsytti kertojan ääni. Se
oli väistelevä ja
kiemurteleva, ja mikä pahinta kertoja
käytti monikon ensimmäistä
persoonaa. Toisaalta ymmärsin että yksikön
ensimmäistä persoonaa oli sopimatonta
käyttää. Neuvostoihmiset oli kasvatettu
yhteisöllisyyteen , me-henkeen. Bitovin kirja jäi kesken. Siirryin lukemaan Pietarin valoja. Ajattelin kirjaa lukiessani,
että tämähän on mitä ajankohtaisin kirja, koska se kertoo
nuoren pojan näkökulmasta kokemuksellisesti, millaista on
kasvaa vallankumouksen ja
sisällissodan varjossa, ottamaan
vastuu perheen vanhimpana poikana, kun
ensin vangitaan isä ja sitten
äiti, ja joutua pakenemaan maasta - ei elintasoa etsimää, vaan henkensä edestä. Ja kun mies on nuori niin tietysti hänen päänsä on täynnä suuria sankariunelmia.
Pietarin
valoja ei
enää saa mistään suomeksi,
minunkin hyllystäni se on kadonnut. Mutta viime vuonna ( 2014) se ilmestyi venäjäksi Pietarissa, lähes 60 vuotta suomeksi
ilmestymisensä jälkeen vuonna
1958, jolloin kirja vaiettiin tyystin. Silloisena
aikana oli sopimatonta julkaista kirjoja jotka eivät oleet
myötäsukaisia Venäjän vallankumoukselle. Se kirja jäi isäni
viimeiseksi. Hän keskittyi
venäläisen kirjallisuuden kääntämiseen.
Eräs nuori mies, yksi
toksovalaisen pienpanimon omistajista,
luki Pietarin valot, Ogni Peterburgan venäjäksi, ja kirja teki hänen niin suuren
vaikutuksen, että sen
inspiroimana hän kehitti
porterin nimeltä Pietarin valot.
Lapsenlapsi Alisa löysi
portterin netistä, kun etsi kirjaa
Pietarin valot. Löysipä
myös Pietarista kaksi baaria,
jossa sitä olisi ollut tarjolla. Minä tallensin
portterin kuvan kännykkääni ja opettelin Google kääntäjän/ ääntäjän avulla kysymään venäjäksi , että
onko teillä tätä portteria.
En kuitenkaan lähtenyt kapakkakiertueelle heti, vaan etsin
portterin valmistajan netistä, ja kysyin
mistä tuotetta saisi. Muutaman
tunnin kuluttua tuottaja
ilmoitti, että tuote on juotu loppuun viime vuonna.
Olin pettynyt. Niin mielelläni olisin halunnut maistaa Pietarin valoja.
Sanat -blogin kymmenvuotispäivä
Se oli ja meni jo elokuussa. Minulla on huono tapa unohtaa kaikki syntymäpäivät. Mutta tänään jostain syystä mieleeni tuli, että aloitin Sanat-blogin syksyllä 2005. Sitä ennen oli pitänyt Kirjailijan päiväkirja - nimistä blogia neljättä vuotta, vuoden 2002 helmikuusta alkaen. Olin koodannut blogin sivut itse, sitten kyllästynyt koodaamisen vaivalloisuuteen ja hankkinut sivunteko-ohjelman, sekin oli jollakin tapaa hakala. Yksi hankaaluus taisi olla, että palveluntarjoaja lakkasi olemasta. Sitten löysin Bloggerin ja sen helpot blogialustat, joille siirsin myös Kirjailijan päiväkirjan. Alkuvuosina päivitin usein ja innokkaasti Sanat-blogia, ja vähän laiskemmin Kirjailijan päiväkirjaa.
Tykkäsin bloggaamisesta, mutta pikkuhiljaa innostus laantui. Syynä oli Unennäkijän muistelmat. Sen kirjoittaminen vei energiani, eikä sen jälkeen innostus blogin kirjoittamiseen ole palannut entisenlaiseksi.
Bloggaamisen alkuvuodet olivat hauskoja. Blogeja oli niin vähän että niiden kirjoittajien äänet oppi tuntemaan.
Minulla oli tapana suositella noina vuosina blogeja joista pidin. Jossain vaiheessa blogeja alkoi tulla niin paljon, että kirjoittajien äänet ja tyylit eivät enää erottuneet toisistaan. Bloggaamisesta oli tullut valtavirtaa, ehkä se oli yksi syy miksi kiinnostukseni väheni. Kaikesta huolimatta yritän pitää blogia hengissä - jotenkuten, vaikkei bloggaminen olekaan enää yhtä kiinnostavaa kuin alkuaikoina.
Kymmenen vuotta sitten kävin Helsingin kirjamessuilla, lokakuun 28.päivä ( Sanat-blogin mukaan, joka oli mun päiväkirjani, kuten edeltäjänsä Kirjailijan päiväkirja) . Teemana oli niillä messuilla lause " Sivistys kävi täällä." Esiintyjinä mm. Matti Klinge. Eira Stenberg ja Leif Salmen puhuivat aiheesta " Miksi olemme yhä rasisteja?"
Onko mitään muuttunut kymmenessä vuodessa? No ainakin se että silloin ei ollut Facebookia eikä Twitteriä.
