Taisteluni jäi makaamaan yöpöydän lukemattomien kirjojen pinoon, kunnes koitti itsenäisyyspäivä ja telkkarista tuli niin ikävystyttävää ohjelmaa, linnan juhlaa ja Tuntematonta sotilasta, että tartuin mieluummin kirjaan. Knausgårdin teksti imaisi minut mukaansa siinä vaiheessa , kun Karl Ove muuttaa Tukholmaan ja majailee aluksi ystävänsä Geirin luona. Heidän kirjallisuuskeskustelunsa ovat kiinnostavia. Lainakirjan sivuille alkoi ilmestyä keltaisia ja vihreitä muistilappuja sitä mukaa kun lukeminen edistyi (kun ei voi tehdä lyijykynämerkintöjä eikä taitella sivuja koirankorville, niitä korvia tulisi tullut koko joukko).
Karl Oven kirjoittaminen on jumissa, hän on kirjoittanut kuusi vuotta eikä hänellä ole muuta kuin " satakolmekymmentä sivua pitkä idioottimainen essee enkeleistä ", hän tunnustaa. Geir on sitä mieltä, että essee ei ole hänen lajinsa, hän kannustaa ystäväänsä seuraavasti: "Osaat kirjoittaa kaksikymmentä sivua vessassa käynnistä ja saada ihmiset lukemaan sitä, kunnes heidän silmänsä kostuvat. Kuinkahan moni siihen pystyy? Kuinka moni kirjailija olisi tehnyt sen jos vain olisi osannut? Miksi ihmiset nyhräävät modernistisia runojaan joissa on kolme sanaa sivulla? Siksi että he eivät osaa muuta. Kai sinäkin sen tajuat kaikkien vuosien jälkeen, helvetti. Jos he osasivat muuta , he tekisivät sen. Sinä osaat mutta et arvosta sitä. Vähättelet sitä, haluat mieluummin olla etevä ja kirjoittaa esseitä. Kaikkihan esseitä osaavat kirjoittaa! Se on maailman helpointa hommaa."
Tukholmassa Karl Ove tapaa Lindan, johon oli iskenyt silmänsä kolme vuotta aikaisemmin Biskops-Arnön esikoiskirjailijaseminaarissa ( tuttu paikka myös suomalaiskirjailijoille). Kumpikin oli esikoiskirjailija, Lindalta oli ilmestynyt runokokoelma ja Karl Ovelta romaani. "Hän[Linda] oli laiha ja kaunis. Hän säteili tummaa, villiä, eroottista, destruktiivista hehkua. Päästin kaiken irti, " Knausgård kuvailee.
Suhde päättyi katastrofiin ennen kuin oli alkanutkaan. Karl Ove viilteli kasvonsa, kun Linda torjui hänet, koska oli rakastunut toiseen. Kun he alkoivat tapailla Tukholmassa, he eivät voineet puhua siitä, mitä heidän välillään oli tapahtunut eivätkä sen takia mistään muustakaan. Tapaamiset vaivaannuttavat Karl Ovea, hän ei keksinyt mitään sanottavaa ja hän uskotteli itselleen, ettei ole rakastunut. Mutta kun hän suutelee Lindaa ensimmäisen kerran, hän pyörtyy kadulla. Pari miestä on jo hälyttämässä ambulanssia paikalle ennen kuin hän virkoaa. Onnestakin voi pyörtyä! Tai sitten Karl Ove vain unohti hengittää
Dramaattisen ensisuudelman jälkeen en pystynyt laskemaan kirjaa käsistäni, oli pakko saada tietää mitä Lindalle ja Karl Ovelle seuraavaksi tapahtuu. Siihen meni koko yö. Ensimmäistä kertaa elämässään Karl Ove on absoluutisen onnellinen, mikään ei voi varjostaa hänen iloaan. Ensihuumaa kestää puoli vuotta. Sitten ristiriitaiset tunteet alkavat raastaa Karl Ovea. Hänen on mahdotonta keskittyä kirjoittamiseen, kun Linda on samassa huoneessa ( he asuvat yksiössä). Hän haluaisi olla yksin ja lukea rauhassa eikä kukaan vaatisi häneltä mitään. Tuttu tilanne varmaan jokaiselle kirjoittavalle ihmiselle. Tunnen suurta sympatiaa Karl Ovea kohtaan, joka kirjoittaa: " Sieluni oli vereslihalla, suhteemme niin klaustrofobinen ja synkkä, että halusin luopua siitä mutta en voinut, olin liian heikko, ajattelin häntä, säälin häntä, ilman minua hän tuhoutuisi, olin liian heikko, rakastin häntä."
En muista aikoihin lukeneeni mieskirjailijaa, joka kuvaa tunteiden vuoristorataa yhtä hyvin kuin Knausgård. Mieleen tulee vertauskohtana August Strindbergin Hullun puolustuspuhe. Senhän minä luin uudestaan vain pari kuukautta sitten!
Karl Ove vuokraa työhuoneen kodin ulkopuolelta, kirjoittaa tarinaa Raamatun henkilöistä, käy synnytysvalmennuksessa Lindan kanssa ja osallistuu synnytykseen. ( Synnytyksen kuvausta 13 sivua, mikä ei ole paljon yli kuusisatasessa kirjassa). Lapsen syntymän jälkeen Karl Oven on pakko saada romaani syysmarkkinoille, koska perhe tarvitsee rahaa. Deadlineen on kuusi viikkoa aikaa, mutta " romaanissa oli vain sandaaleja ja kameleita, siitä ei tullut mitään." Hänen oli aloitettava koko homma alusta. Hän muutti työhuoneelle ja kirjoitti maanisessa tilassa yötä päivää, kaksikymmentä sivua päivässä ja riiteli Lindan kanssa, joka soitti hänelle monta kertaa päivässä, haukkui hänet epäempaattiseksi hirviöksi, joka ei välitä perheestään ja uhkasi jättää hänet. Karl Ove piti puhelinta kaukana korvastaan ja jatkoi kirjoittamista. Semmoista kirjailijan elämä on parhaimmillaan - ei mikään muu ole yhtä tärkeätä kuin kirjoittaminen.
Edellisen romaanin ilmestymisestä on kulunut jo kuusi vuotta. Ehkä Karl Ove olisi jäänyt nyhräämään enkeliesseen ja Raamatun henkilöiden pariin, elleivät ulkoiset paineet olisi olleet niin kovat. Rahapula ja deadline, siinäpä kirjailijan parhaat muusat. Romaani En tid för alt valmistuu määräaikaan mennessä ja se nimetään Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkintoehdokkaaksi. Samana vuonna Suomesta oli ehdokkaana Monika Fagerholmin Amerikkalainen tyttö, jota Karl Ove veikkaa voittajaksi. Mutta palkinnon sai islantilainen Sjón.
Ehdokkuuden tuomaan julkisuuteen Karl Ove suhtautuu kaksijakoisesti . Kun lehdet osoittavat kiinnostusta häntä ja hänen tekemisiään kohtaan, osa hänestä on innoissaan ja iloinen. Mutta joka kerta kun hän antaa haastattelun, ja haastattelussa lukee jotain mitä hän ei ole sanonut, hänen minäkuvansa palaa poroksi häpeästä. Kuitenkin hän hänen jatkaa haastattelujen antamista, koska " imartelun kaipuu on voimakkaampaa kuin idiootilta näyttämisen pelko" [...] "Olin huora, se oli ainoa kattava sana." Hän ei ole ainoa kirjailija, jolle julkisuus aiheuttaa samanlaista henkistä pahoinvointia. Hän selittää itselleen, että pakko siellä on olla, koska on sen kustantamolle velkaa.
Kun olin lukenut kirjan kertaalleen lävitse, aloitin alusta ja luin lapsiperheen arjen kuvaukset, joita olin hyljeksinyt ensilukemalla. Minua puhutteli kerronnan konstailemattomuus, tapa jolla Knausgård kuvaa Karl Oven arjen taistelua. Se oli niin tuttua ajalta, jolloin omat lapseni olivat pieniä. Karl Oveen on helppo samaistua. Hänellä on kolme pikkulasta, nuorin on vielä vauva, eikä "romaani" ( palkintoehdokasromaanin jälkeen) ole edistynyt kahteen vuoteen pätkääkään. Hänen uskonsa kirjallisuuteen on hiipunut: " Aina kun luin jotakin, minulle tuli tunne että se oli jonkun keksimää. Ehkä se johtui siitä että olimme niin täydellisesti fiktion ja kertomusten miehittämiä {...] Sepitteellä ei ole mitään arvoa, dokumentilla ei ole mitään arvoa. Minulle mielekästä arvoa oli enää vain päiväkirjoilla ja esseillä, sillä kirjallisuuden lajilla missä ei ollut kyse kertomuksesta. Se ei käsitellyt mitään, se koostui vain äänestä , oman persoonallisuuden äänestä, elämästä, kasvoista, katseesta jonka voi kohdata."
Vaikka kertomuksella ei Knausgårdin mielestä olisikaan mitään arvoa, niin Karl Oven elämästä muodostuu yhtä kaikki kertomus. Parasta siinä kertomuksessa on, että sen välityksellä lukija kohtaa kirjailijan, joka ei piiloudu fiktion taakse kynsiään vuoleksimaan ( à la Joyce).
17.12.2012
Lisää Knausgårdista Sami Liuhdon blogissa. Suosittelen.
