sunnuntaina, joulukuuta 31, 2006

Uuden vuoden runo

Koska uuden vuoden aattona on tullut Googlen kautta tänne ennästysmäärä hakuja määrityksellä: " uuden vuoden runo," etsin runoa kaipaaville satunnaismenenetelmällä jonkin runon. Menetelmä on sellainen että tökkään etusormen runokirjan väliin. Tavallisesti olen käyttänyt uuden vuoden yönä kirjaa Tuhat laulujen vuotta, mutta sitä ei ole täällä.

Uuden vuoden runo tänä vuonna on Tuomas Anhavan tanka-runojen kokoelmasta Kuuntelen, vieras:

Tiedän varmasti
todellisuuden epä-
todelliseksi -
Miten siis millään voisin
myöntää unet uniksi?

Uuden vuoden runoja:  Ennusrunot ja -unet

Uuden vuoden runo ja  I Ching

Uusi aamu, uusi vuosi ja vuosikymmen




(Klikkaa kuvat isommiksi)

Kuvassa on Alzette- joki joka virtaa Luxemburgin lävitse. Veteen heijastuu punainen silta joka yhdistää uuden ja vanhan Luxemburgin. Sillan alta alkaa kaikkein vanhin Luxemburg joka on yksi maailman kulttuuriperintöalueista. Kun kävelin sillan alitse ensimmäinen näkymä kulttuuriperintöalueesta oli tämä:

Punaista siltaa pitkin pääsee uuteen Luxemburgiin, Kirchbergiin joka on uuden uljaan Euroopan ydintä. Sinne nousee lasitalo toisensa jälkeen. Sinne todennäköisesti) muuttaa Elcoteqin pääkonttori vuoden kuluttua, ja kuinka moni muu Elcoteqin jälkeen? Sillä raha menee rahan luokse, aina. Se näkyy kaupungin nostokurkien määrästä. Luxemburg on Euroopan kasvukeskus. Yhtä paljon nostokurkia en ole nähnyt muualla kuin Berliinissä seitsemän vuotta sitten. Uuden Luxemburgin lasiseinistä heijastuvat Euroopan unionin liput:

Vuosi vaihtui Suomessa juuri, täällä se vaihtuu tunnin kuluttua. Silloin Luxemburgista tulee vuoden 2007 kulttuuripääkaupunki.

Kävin katsomassa katsomassa modernia taidetta Kirchbergin uudessa taidemuseossa MUDAMissa, ettei Luxemburgissa oleskeluni jäisi pelkästään lyhtytolppien, roskiksien ja hirtettyjen joulupukkien katseluksi. Museossa oli Luxemburgissa syntyneen Michel Majeruksen retospektiivisen näyttelyn. Hän syntyi 1967 ja kuoli vain 35-vuotiaana lento-onnettomuudessa. Kuvasin joitakin hänen töitään, kun kuvaaminen museossa ei näyttänyt olevan kiellettyä. Hänen taiteensa juuret näyttävän olevan pop taiteessa, sarjakuvissa ja katutaiteessa. Alla kolme näytettä hänen töistään.




Michel Majerus- seinä Mudamissa

Tämän työn nimeä en tiedä. Täytyy imennä uudelleen MUDAMiin.

splash bombs 3, 2002 ( joka oli Majeruksen kuolin vuosi)

Nyt Luxemburgissa vaihtuu vuosi. Sataa lotisee, lämpöasteita on kymmenen. Kävin Totti-koiran kanssa iltakävelyllä. Katselin valaistua ravintolan ikkunaa. Ravintola oli täynnä vuoden vaihdetta juhlivia ihmisiä. Tuli mieleen Hemingwayn novelli Olikohan sen nimi Koira sateessa. Varmaankin se oli Kissa sateessa, koska Hemingway oli suuri kissojen ystävä. Ulkona paukkuu, ujeltaa ja rätisee kuin sota olisi syttynyt. Savu haisee ja raha räiskyy ilmaan, mutta sitähän tässä kaupungissa on. Koira ei ole moksiskaan paukuttelusta.

Uuden vuoden ajatuksiakin on etsitty Googlella täältä tänään, ei kun eilen, joten otan kirjahyllystä satunnaismentelmällä kirjan. Se on Kahlil Gibranin Idän ja lännen profeetta , jonka olen joskus kauan sitten antanut pojalleni. Tökkään etusormen sivujen väliin. Ja saan uuden vuoden ajatuksen sivulta 95 kohdasta jossa kolmas sammakko sanoo: " Joki ei liiku sen paremmin kuin tukkikaan. Liikkuminen johtuu meidän ajatuksistamme. Sillä ilman ajattelua ei mikään liiku." Kuinkas sattuikaan, että sormi löysi ajatuksen.


Jos tinasta ei tullut selkoa, niin uuden vuoden ennustuksia voi käydä lukemassa täältä. (Linkki löytyi Kynä kädessä - blogista). Vesimiehille on näköjään luvassa luulotauteja. Hyvä kun ei sen pahempaa.

Hyvää uutta vuotta kaikille.



















perjantaina, joulukuuta 29, 2006

Koiranelämää

Koiraa kiinnostavat eri asiat kuin minua, kuten roskikset. Sitä kiinnostaa miltä roskis haisee, minua se että roskiksessa lukee: " Haalt är stad proper."


( Kaikki kuvat voi klikata isommiksi)


Luxemburg on kolmikielinen kaupunki. Täällä puhutaan ranskaa, saksaa ja luxemburgia. Mutta olen kuullut kaupungin busseissa myös portugalia, ruotsia, tanskaa, suomea, venäjää, italiaa, espanjaa ja monia tuntemattomia kieliä. Luxemburgin kieli muistuttaa vähän hollantia, saksaa ja ruotsia. Kielellisen kiinnostuksen vuoksi luen ranskankielisen La Voix -lehden kuolinilmoituksia, joista osa on luxemburgiksi, esimerkiksi nämä sanat ilmoituksessa: Altijd in minj gedachten, en ewig een plaats in mijn hart. Suomeksi se tarkoittanee, että " aina ajatuksissani, ikuinen paikka sydämessäni."

Koiran toinen kiinnostuksen kohde: lyhtypylväät. Sillä aikaa kun koira nuuskii tolpan juurta, minä tuijotan tolpan kuvioita:


Koirankasvatusoppaiden mukaan koiran ei pidä antaa määrätä minne mennään ja mitä tehdään. Mutta borderterrieri on luonteeltaan itsepäinen. Annoin sille periksi ja se johdatti minut tähän alikäytävään:

Kun se nuuski alikäytävän mielenkiintoisia hajuja, minä katselin seiniä. Tältä käytävässä näytti:
Petrkoskoista jossa kävin syksyllä löytyi parempia graffitteja. Ehkä täälläkin on hyviä graffitteja, mutta en ole vielä osunut oikeille paikoille. Se on sattuman kauppaa, mistä niitä löytää. En löytänyt niitä Vuosaarestakaan enen kuin kävin Kansantieteilijän desktopilla (Klikkaa sivupalkista Vuosaaren kirkko, klikkaa kuvat isommiksi). Alikäytävän kautta pääsi kaverin portille, jonne Totti oli päättänyt minut viedä:


Portilla tapasin Figon, joka on nimestään huolimatta tyttökoira, kahdeksan kuukauden ikäinen airedalenterrieri, sekä Figon emännän jonka kanssa sovin että mennään metsään kävelemään koirien kanssa. Olen nyt käynyt kolmena päivänä metsälenkillä ja yrittänyt ottaa koirista kuvia, mutta kaikki kuvat ovat epäonnistuneet, koska koirat eivät eivät ole sekuntiakaan paikoillaan, vaan riehuvat toistensa kimpussa. Totti näyttää ihan vampyyriltä, kun sen valkoiset hampaat ovat leikin riehassa esillä. Muuten se näyttää vanhalta parrakkaalta äijältä, vaikka se on vain kolmevuotias. Jos onnistun jonain päivänä kuvaamaan vampyyri-Totin, laitan kuvan blogiin.

Jossakin blogissa ( en valitettavasti muista missä) oli meemi jossa kysyttiin teitkö vuonna 2006 jotain mitä et ole tehnyt koskaan ennen. Minun vastaukseni: En ole koskaan ennen ollut koiravahtina. Viisiitoista vuotta sitten olin Ibizsalla kissavahtina, se oli helppo homma verrattuna koiranhoitoon. Kissat joita oli neljä, hoitivat itse itsensä ja minä kirjoitin Halujen puutarhaa.

Kun tulen pari tuntia kestäviltä metsälenkeiltä, olen ihan poikki. Reippaan ulkoiluelämän takia älyllinen elämä on lamassa, en jaksa lukea enkä kirjoittaa, vaan katselen telkkua, Ranskan ja Suomen kanavia ( Suomen kanavat näkyvät koska talossa on lautasantenni). Koirana olemisen vaikeuden jaksoin sentään lukea loppuun. Loppupuolella oli lyhyt maininta André Giden koirasta. Gide oli yksi minun mielikirjailijositani kun olin nuori. Hänellä oli Topsy -niminen koira, jonka seksuaalielämä poikkesi norminmukaisesta yhtä paljon kuin isäntänsä rakkauselämä. Gide kirjoitti päiväkirjamerkinnässään tammikuun 19. päivä vuonna 1917 Gide kertoo koiransa seksuaalisesta poikkeuvuudesta. Tobylla ei ollut onnea narttukoirien kanssa, mutta sitöäkin enemmän vanhan naaraskissan kanssa, " joka kiihotti Tobya yhtä paljon kuin narttukoira ja provosoi ja rohkaisi Tobya kuin tämä olisi kollikissa. On vaikea kuvitella absurdimpaa ja ällistyttävämpää käyttäytymistä kuin Toby kuluttamassa itsensä loppuun juoksemalla katin perässä tunnista toiseen ja päivästä päivään."

Linkkejä:

Unigenaraattori

joka löytyi Tuumailua-blogista. Generaattori tuottaa kauniita ja utuisia unia. Minun uneni ovat paljon realistisempia ja verbaalisempia, niissä puhutaan paljon.

Herra Nutz

romaanihenkilö, joka on hiljaittain aloittanut blogikirjailun. Täytyypä ryhtyä seuraamaan romaanihenkilön vaiheita.

Kirjallisuuteen liittyvät myös nämä kaksi blogia, jotka myös ovat uusia tuttavuuksia:

Haikuilua

Kirjaston antitäti

tiistaina, joulukuuta 26, 2006

Freudin salarakkaus

Freud puhuttaa yhä. Tuolla alempana on keskustelua Freudin koirasuhteesta.

Jouluaattona The New York Times julkaisi artikkelin Freudin salaisesta suhteesta kälyynsä Minna Barnaysiin. Suhteen todistuskappale on seuraava:

Kuvassa on ote sveitsiläisen majatalon rekisterikirjasta. Elokuun 13. päivä vuonna 1898 Freud (42 v.) ja Minna ( 33 v.) viettivät yön huoneessa n:o 11 ( nykyään huone n:o 24, katso The New York Timesin kuvaa). Rekisterikirjassa lukee Freudin käsialalla: "Dr. Sign Freud u frau" eli suomeksi tri Sign Freud ja rouva. Eräs lehden lukija on jo ehtinyt lähettää vastineen, jossa hän sanoo ettei rekisterikirjan ote merkitse mitään, koska Euroopassa kaikkia yli kolmekymppisiä naisia tituleerataan rouviksi. Alla kuva Freudin salarakkaasta.

Miksi Freudin mahdollinen suhde kuohuttaa mieliä yhä? Ei kai se niin tavatonta ole että mies tuntee vetoa vaimonsa nuorempaan sisareen, kun avioliitto on alkanut hyytyä arkirutiineiksi? Oikeaoppisten freudilaiselämänkertureiden mukaan hän oli puhdas kuin pulmunen. Hänen elämässään oli vain yksi nainen - vaimo Martha. Ja suhde Minnaan pelkkää Jungin panettelua. Jung itse oli kova naisten mies. Kun Freud kritisoi häntä ankarasti suhteesta naispotilaaseen Sabina Spielreiniin, josta tuli myöhemmin psykoanalyytikko, Jung päästi liikkeelle huhin, että Minna olisi kertonut hänelle intiimistä suhteestaan Freudiin ja abortista jonka oli joutunut tekemään. Freudilaiset tulkitsevat sen johtuneen sekä kateudesta jota Jung tunsi Freudioa kohtaan että syyllisyydestä sekavien naissuhteidensa takia.

Minua asia kiinnostaa sikäli, että lakkasin olemasta jungilainen, kun luin hänen monista naissuhteistaan. Mutta freudilainen en lakkaa olemasta, vaikka hänellä olisi ollutkin suhde kälynsä kanssa.

Jouluylläri

Se löytyi omenatortusta, jonka ostin Auchanin supermarketista. Se kalahti hampaaseen, kun puraisin palan torttua. Olin lukenut marketissa tortun tuoteselosteen, jossa ei sanottu mitään yllätyksestä. Tämän näköinen se oli:

Se on kolmen sentin mittainen Le chat botte eli Saapasjalkakissa. En usko että se oli joutunut omentorttuun vahingossa.

sunnuntaina, joulukuuta 24, 2006

Hirtettyjä joulupukkeja ynnä muuta


Luxemburgin joulupukeilla ei ole helppoa. Niiden pitää kiivetä seiniä pitkin viemään lahjoja kilteille lapsille. Jouluaattona kuvasin joulupukin töissä. Takaapäin se näyttää aika reippaalta ollakseen valkopartainen vanhus. Jotkut joulupukit näyttävät siltä kuin ne olisi hirtetty talon seinustalle. Luxemburgilaisilla on - mieten sen nyt sanoisi hienotunteisesti - hieman makaaberi huumorintaju.

En ole voinut siirtää kaikki näkemiäni kiipeilijäpukkeja webkansioon,( jonka osoite on alla, klikkaa sanaa "joulupukit", voit katsella kuvia isokoikoisina diaesityksenä)), kun en ole saanut oman tietokoneen kautta yhteyttä nettiin sen jälkeen kun poika perheineen lähti joulua viettämään Atlantin tuolle puolen. Jollakin konstilla hän sai yhteyden toiminaan. Tietokoneiden logiikka on miehistä lajia.

Käytän nyt pojan tietokonetta. Se on ranskankielinen, ja toisinaan minulla on koneella on pieniä kommunikaatio-ongelmia. Tänään kone väitti, että verkkokaapeli ei ole yhdistetty, etsin vikaa tietokoneesta, koska olin omasta mielestäni yhdistänyt kaapelin oikein, ja vasta illalla tajusin että se oli oikeassa: laajakaistareitittimen johto oli irti seinästä. Järkevät ihmiset aloittavat vianetsimisen tarkistamalla että kaikki piuhat ovat paikoillaan.

Mielipide: on se niin väärin, että YLE lopettaa Radio Peilin lähetykset. Ei kaikilla ulkosuomaisilla ole laajakaistayhteyttä ja tietokonetta, jonka kautta voisivat kuunnella Radio Peilistä Suomen tapahtumia. Ne alkavat kummasti kiinnostaa kun on pitempään Suomesta pois. YLE perustelee lyhytaaltolähetyksien lopettamista sillä että ne ovat liian kalliita. Oliskohan noin? Jospa taustalla onkin se ajatus, että kun ulkosuomalaiset eivät maksa veroja Suomeen, niin miksi heitä pitäisi palvella julkisin varoin maksetulla radiolähetyksellä.

lauantaina, joulukuuta 23, 2006

Aatonaattona

Iloista joulua kaikille lukijoille.

Jälkisanat: Tunnustan että inhoan joulua. Onneksi se on kohta ohi. Ensimmäisen kerran yritin kapinoida perhejoulua vastaan 15-vuotiaana. Vietin aattoa kavereiden kanssa, ja siitähän nousi myrsky kotona. Isä rähisi ja äiti oli surullinen, vaikka tulin kotiin ihan ihmisten ajoissa. Aikuisena olen viettänyt monet joulut ulkomailla Euroopassa ja aina joku on ruvennut säälimään yksinäisyyttäni ja kutsunut minut yhteiseen joulunviettoon. Miksi hemmetissä ihminen ei saisi olla jouluna yksin? Tai kissan ja koiran kanssa. Pitäisikö paeta paeta johonkin arabimaahan, ruveta muslimiksi tai buddahalaiseksi. Mutta kai heilläkin on nykyään jokin joulua vastaava kulutusjuhla. Buddhalaisuuden huono puoli on se että täytyy syntyä ja kuolla monta kertaa. Kristittynä tarvitsee kuolla vain kerran, mutta joulua täytyy viettää joka vuosi. Ja muslimina pitää viettää ramadania ja käydä Mekassa pyhiinvaellusmatkalla, että pääsisi taivaaseen. Mitenkähän musliminaisten pyhiinvaellusten laita on? Pääsevatkö he edes Mekkaan saati sitten taivaaseen?

Kävin tänään joulumarkikinoilla Place des Armesilla. Karuselli pyöri, musiikki soi, kuumaa glögiä oli tarjolla ja kaikenlaistsa kamaa myytiin. En ostanut mitään. Ajoin bussilla ruokaostoksille supermarket Auchanin. Siellä sai maistella viinejä ennen ostopäätöksen tekoa. Koskahan Alkossa?

Klikkaa isommaksi, niin näet kamat tarkemmin.
Taustalla lasten joulujuna.


torstaina, joulukuuta 21, 2006

Koiravahtina Luxemburgissa

Kuvassa Rue des Sources ( Lähteiden katu) jota pitkin kävelytän Totti-koiraa joka päivä kolme kertaa. Totti mesettää kavereilleen jokaisen portinpielen ja lyhtypylvään kohdalla. Se menee hämilleen, jos sen vie reitille jossa ei ole sen tuttuja mesetyskavereita. Koiranomistajat elävät varmaankin satavuotiaiksi, kun joutuvat ulkoilemaan reippaasti kolme kertaa päivässä. Toista on kissanomistajilla, he voivat löhöillä kaiket päivät rauhassa kotona.

Näin tässä yhtenä päivänä kävelylenkillä tontun itse teossa. Otin kuvan todisteeksi kaikille epäuskoisille lapsille. Kyllä tontut kurkistelevat ikkunoista ainakin täällä Luxemburgissa

Kävin eilen Luxemburgin Eurooppa-koulussa kertomassa millaista on kirjailijan työ. Yläasteen ekaluokkalaiset ovat ilahduttavan aktiivisia lukijoita. He kysyivät paljon hyviä kysymyksiä. Minua ennen heidän kirjailijavieraanaan on käynyt Mari Mörö. Opettaja kertoi, että oppilailla on krooninen suomenkielisten kirjojen puute, koska lukuinto on niin suuri. Valitettavasti lukuinto oli kadonnut abiluokalta, jolle myös kävin puhumassa. Keskustelku ei ollut ollenkaan niin vilkasta kuin yläasteella, jossa kysymyksiä olisi riittänyt toisellekin tunnille.

Mainostanpa tässsä yhteydessä Teos-kustantamoa, vaikkei se olekaan oma kustantaja. Se teki kulttuuriteon ja lahjoitti Eurooppa-koulun suomenkieliselle kirjastolle merkittävän summan rahaa, että kirjastoon saataisiin lisää suomenkielistä kirjallisuutta. Opettajat viettivät kesälomaa Helsingin antikvariaateissa etsimässä loppuunmyytyjä klassikkokirjoja. Rahasumma ( jota en kerro tässä jos se vaikka on liikesalaisuus) meni hyvään tarpeeseen.

Tietoisku: Eurooppa-koulu on pienen kaupungin kokoinen, siellä on 3600 oppilasta kaikista EU:n maista. Kuvasin Eurooppa-koulun lehmän, jonka luona alaluokkalaisten vanhemmat odottavat lapsia koulusta. Minäkin olen seissyt tuon lehmän luona erinäisiä kertoja odottamassa Alisaa, Jyryä ja Jeremiä.

torstaina, joulukuuta 14, 2006

Koirana olemisen vaikeus

Olen lähdössä Luxemburgiin koiravahdiksi. Kiintoisa pesti. Koska en ole ennen ollut koiravahtina eikä minulla ei ole kovin paljon kokemusta koirista, ostin tänään Roger Grenierin kirjan Koirana olemisen vaikeus. Se ei anna käytännön koiranhoito-ohjeita, mutta pikasilmäyksellä se näyttää olevan viehättävä opas kirjallisuuden välittämään koirakuvaan. Grenier tosin väittää, että ” moni kirjailija on liian narsisti antaakseen eläimen koskettaa itseään,” mutta toisaalla hän sanoo, ettei Baudelaire löytänyt Belgiasta mitään muuta hyvää kuin koirat. Saa nähdä löydänkö minä Luxemburgista muuta hyvää kuin yllä olevassa kuvassa olevan Totin. Jos ehdin ja saan nettiyhteyden toimimaan, lähetän blogiin raportteja koiravahdin elämästä.

Kiinnostava blogi


Maahanmuuttaja


Blogia kirjoittaa Petroskoista Suomeen muuttanut kirjailija Arvi Perttu. Hänen bloginsa ei ole vielä blogilistalla. ( Ei siellä sivumennen sanoen ole kuin yksi maahanmuuttajan blogi. Ulkosuomalaiset ovat ahkerampia bloggaajia kuin maahanmuuttajat). Perttu on pohtii maahanmuuttajan osaa seuraavasti:

Maahanmuuttajat eivät pysty vaikuttamaan suomalaiseen kulttuuriin subjektina, he ovat aina objekteja. Matti Röngän dekkarissa sympaattinen paluumuuttaja Viktor Kärppä seikkailee lopulta rynnäkkökivääri kainalossa. Romaani on hauska ja vauhdikas, mutta inkeriläinen Kärppä on siinä vain kliseinen kuva venäläisestä Suomessa.
Eivätkö maahanmuuttajat halua kertoa elämästään itse vai eivätkö heidän tarinansa kelpaa? En tarkoita tässä muistelmia, tutkimuksia ja elämäkertoja. Kaipaan romaaneja, novelleja, runoja, elokuvia. Fiktiivisiä mutta realistisia tarinoita meistä, venäläisistä, inkeriläisistä, virolaisista, somaleista. Ehkeivät ne ole tarpeeksi viihteellisiä.
Suomessa viihteen kysyntä on suurempi kuin tarjonta. Suomalaiset kustantajat julkaisevat mieluummin lähihistoriallista romantiikkaa ja toimintaa. Maahanmuuttajien on ehkä vaikea kirjoittaa sellaista, heidän elämänsä kun on täynnä ahdistusta ja huonopalkkaista työtä. Siitä on seikkailu ja komedia kaukana
.

Perttu kirjoittaa merkinnässä Sananvapauden kaaria millaista oli tulevan kirjailijan nuoruus Petroskoissa. Merkintä päättyy hieman pessimistisesti:


Nyt vepsäläinen runoilijamme on kuollut, näytelmäkirjailija vaikenee edelleenkin ja minä asun maanpetturina Suomessa. Glasnostin aika livahti ohitsemme kuin väliaikainen ja satunnainen sivujuoni.

Anna Politkovskajan murhapäivänä olin Venäjällä. Televisiossa ja radiossa ei kerrottu mitään, sanomalehtiä en sinä päivänä ehtinyt nähdä. Seuraavana päivänä palasin Suomeen ja vasta täällä sain tietää järkyttävän uutisen. Soittelin heti kavereilleni Petroskoihin. Moni sai kuulla tapahtuneesta vasta minulta. Kukaan ei halunnut kommentoida. Tunnelma oli sama kuin kaksikymmentä vuotta sitten, kun ajatuskaarien esittämisestä julkisella paikalla sai vuoden linnatuomion, riippuen tietenkin paikasta.

torstaina, joulukuuta 07, 2006

Sanaton tarina

Klikkaa isommaksi

Valokuvatorstain tämän viikon aihe on Sanaton tarina. Löysin kuvan tarinan Uutelan metsästä. Tuhmat lapset tietävät, että joulun alla tontut muuttuvat ilmiantajiksi.

PS. Lisäsin alempana olevaan itsenäisyyspäivän merkintään isänmaallisen ja epä-älyllisen mielipiteen sekä kuvan, jota Blogger ei eilen suostunut lataamaan.

keskiviikkona, joulukuuta 06, 2006

Viisi hyllyä, viisi kirjaa

Lisäys 7.12.

Se koira älähtää johon kalikka kalahtaa. Hesari otsikoi tänään isosti, että suomalaisesta romaanista puuttuu äly ja yhteiskuntakritiikki. Huh, mikä linjanveto! Hesari sai aiheen otsikointiin Stefan Mosteria haastatteluun, jossa hän sanoo että Suomessa ei arvosteta klassista eurooppalaista intellektuellia. Isänmaallinen tunteeni kuohahti - suomalaista kirjallisuutta saa haukkua vain suomalainen. Sama juttu jos joku haukkuisi minun isääni. Vain minä ja minun veljeni saavat haukkua häntä. Miten kirjailija voisi Suomessa olla intellektuelli, kun väestöpohja on kapea ja intellektuelleja lukijoita on maassa vähän? Toista on Saksassa tai Ranskassa joissa on enemmän porukkaa ja lukijoita riittää myös vaativimmillekin kirjoille. Suomessa sellaisen kirjan myynti jää alle tuhannen kappaleen. Ei täällä kannata olla intellektuelli kirjailija, pää pannaan poikki, eikä häntä jää kaipaaman kuin lähiomaiset, jos hekään. Kuten Stefan Moster sanoin: ” Intellektuelli on irvikuva ja elitismi synti.” Joka maassa on sellaiset kirjailijat kuin lukijatkin. Tässä maassa on kynttilä pidettävä vakan alla, jos aikoo menestyä ja kauan elää. Vähätkin lukijat kaikkoaisivat, jos rupeaisi täällä rupeaisi tekemään älyllisiä romaaneja, joissa olisi ajatuksia, muotoa, yhteiskuntakritiikkiä uusia näkökulmia ja mitä kaikkea Moster suomalaiselta romaanilta kaipasikaan. Sain rimakauhukohtauksen kun luin hänen näkemyksiään suomalaisesta romaanista.

Noora ja kirjahyllyt

Itsenäisenä naisena en katso Tuntematonta sotilasta enkä linnan juhlia. Sota ei kiinnosta enkä jaksa katsoa vuoden tylsintä ohjelmaa. Lapsuudenkodissa itsenäisyyspäivänä leivottiin joulupiparkakut. Millä muulla tavoin sitä sitten voi itsenäisyyspäivää viettää Suomessa? Varasin pyykkituvan täksi illaksi, mutta kun menin viemään, joku toinen pesi tuvassa pyykkiä. Olin epähuomiossa varannut väärän illan. Joten bloggaan.

Dionysoksen keväästä löytyi kirjallinen meemi : Ota yhdeksäs kirja kirjastosi viideltä hyllyltä ja sano niistä jotain viisasta. ( 17.11.06). Koska en keksi ikinä mitään viisasta sanottavaa, lainaan jokaisen kirjan 19. sivulta lauseen tai pari. Puhukoot kirjat itse.

1. hylly. Paavo Haavikko. Talvipalatsi. Tätä kirjaa olen rakastanut nuoresta asti.

minä olen matkalla kohti seutua joka ei ole paikka,

oi sinä joka kiipeilet patsaita,

turisti, et ehkä ymmärrä että minä saan

tuskin kulujani takaisin näistä runoista,

2. hylly. Friedrich Nietzsche. Näin puhui Zarathustra. Tätä kirjaa luin nuorena niin ahkerasti, että kannet hajosivat.

Yksineläjälle minä laulan lauluni ja kaksineläjälle; ja kenellä on vielä korvat ennenkuulumattomalle, hänen sydämensä minä tahdon kuormittaa onnellani. ( Suom. J.A. Hollo)

3. hylly. Catullus. Kaikki runous. Tämän kirjan ostin Catulluksen rakkausrunojen tähden

Kenelle olet kaunis?

Ketä nyt rakastat?

Kenen kanssa suutelet?

Kenen huulia puret?

Catullus on kääntynyt menneisyyttä vastaan. (Suom. Jukka Kemppinen)

( Ps. Runojen sisäänvedetyt rivit eivät onnistu Bloggerilla)


4. hylly. Pentti Saarikoski. Asiaa tai ei. Blogikirja ennen blogeja.

Tänään olen hoitanut asioita, soitellut puhelimella, kirjoittanut kirjeitä, ja sitten rupesin kääntämään kuunnelmaa ruotsiksi. Alkaa tuntua siltä että olisi kiire. Mihin? Lehtien palstoilla käydään jonninjoutavia keskusteluja.

5.hylly. Arvot, ympäristö ja teknologia ( toim.)

Jotenkin kaiken tämän päivän pimeyden täytyy ilmetä puheessa, jossa yritetään epätoivoisesti peittää ahdistusta tekniikan kontaktipinnan luoman aukon pimeydessä. ( Timo Airaksinen. Kuka pelkäisi tekniikkaa?)

Sain kirjan lahjaksi pojaltani, jonka artikkeli Vapaamatkustaminen, ongelma ja sen dekonstruktio on kirjan sivulla 235. Hänen väitöskirjansa Funk Games olisi ollut 12. kirja samalla hyllyllä. Olisi pitänyt vähän fuskata ja muuttaa kirjojen järjestystä.

perjantaina, joulukuuta 01, 2006

Valituskuoro

Edit 1.12. klo 20 .30. Lisää löytöjä ja jupinaa Finlandia-raadista. Kts. alempaa.

Helsinki Complaints Choir


Valituskuoro oli esillä Kiasman Ars 06 -näyttelyssä. Kiitos Tuille linkistä.

Lisäys 1.12. Runeberg -ehdokkaat

Ehdolla on kaksi esikoisromaania: Riikka Pelon Taivaankantaja ja Sanna Ravin Ansari. Muut ehdokkaat ovat Eva-Stina Byggmästarin runokokoelma Älvdrottningen, Joel Haahtelan romaani Perhoskerääjä, Jari Järvelän romaani Kansallismaisema, Malin Kivelän romaani Du eller aldrig, Maritta Lintusen novellikokoelma Ovisilmä ja Johanna Venhon runoelma Yhtä juhlaa.

Lähde: http://www.hs.fi/kirjat/
Samasta lähteestä voi käydä lukemassa mitä Jari Tervo vastaa Percy Mashairelle, jonka juttuun viittasin marisevassa joukossa.

Runeberg-lista on kaunokirjallisesti mielenkiintoisempi kuin Finlandia- lista, kuten lähes aina.

Jupinaa Finlandia-raadista

Lisäys 1.12. ko 19.30 Kauppalehden kirjallinen bogi Sivulla
Chilla kommentoi eilen Tiina Lymin lausuntoa Sunnuntaisuomalaisessa , jota Jouni Tossavainen kommentoi Hesarissa. ( kts. edellistä merkintää). Chilla: "Moni kirjailija miettii nyt varmaan, että lukikohan se Lymi minun kirjaani ollenkaan. Miettiä voi sitäkin, että tuliko tämän vuotisesta Finlandiasta täysi farssi."

Chillan blogi löytyi Saaran blogin kommenttiosastosta.
Saaran bogista löytyi myös linkki Sunnuntaisuomalaiseen, jossa Tiina Lymi vastasi kysymykseen:

Montako ehdokaskirjaa luit?

- En laskenut, mutta en lukenut kaikkia liki kahtasataa. Jos raadin kaksi muuta jäsentä sanoivat "nou", niin se riitti syyksi jättää kirja lukematta.

Sumen kustannusyhdistys/Kirjasäätiö valitsee Finlandia-raadin jäsenet. Valintaperusteet ovat hämärän peitossa. Miksi raadissa pitää olla ns. julkkiksia? Kuten näyttelijöitä, joilla ei ole aikaa lukea muuta kuin sitä mikä liittyy heidän rooleihinsa. Minun vastaukseni: Koska kirjallisuuden Finlandiakisa on läpeensä kaupallinen. Kaunokirjallisuuden kanssa sillä ei ole mitään tekemistä.

PS. Lisäsin oikean sivupalkin linkkilistalle Juha Seppälän, Kulttuurikapakan Chillan ja pari muuta blogia.. Muutama kirosana tuli päästettyä, niin vaivalloista linkkien lisääminen Bloggeriin on. Ymmärrän hyvin niitä jotka eivät tee linkkilistoja. Ja ne jotka tekevät saisivat vastavuoroisuuden nimissä ottaa huomioon minun linkitykseni.





torstaina, marraskuuta 30, 2006

Mariseva joukko

Katugrafiikkaa Aurinkolahdessa. Tekijä: tuntematon underground-taiteilija. Kohde päiväkodin seinä Taiteilijatalon naapurissa. Tänään huomasin, että se oli kadonnut seinästä. Sisälläni elää pieni anarkisti, joka ei ole päässyt toteuttamaan itseään, siksi ihailen näiden dissidenttien sitkeää uurastusta uhanalaisissa olosuhteissa. Suosittelen Teema-kanavan sarjaa Pietarin underground-taiteesta.

Toinen suositus: Mariseva joukko, joka myös tulee Teema-kanavalta. Nyt on vuorossa miesten marinat. Englantilaiset eivät ole sen kummempia kuin suomalaisetkaan, mutta niin kuin tuolla alempana sanoin jossain merkinnässä sanoin he osaavat tehdä sketseistä hauskempia. Miksei YLE varasta ideaa?.Marinamateriaalia löytyy ilmaisjakelulehtien tekstiviestipalstoilta. Valitusta riittää bussikuskeista, parveketupakoinnista, yhteiskunnan eläteistä, maahanmuuttajista, kerrostalojen häiriköistä, lapsista, vanhemmista, koirien ja kissojen kakoista jne. jne.

Tänään eräs pettynyt marisi Vartissa, että ”sanoma- ja aikakauslehtien kestotilaajia syrjitään. Jos tilaat lehdet pätkissä, saat kuukausien lehdet ilmaiseksi ja vielä lahjat päälle. Vuosien kestotilaajat ei saa edes kiitosta.” Olen täysin samaa mieltä, se on huutava vääryys.

Viime tiistaina menin kuuntelemaan marisevaa joukkoa paikan päälle Laulumiehiin, jossa oli Eino Leinon seuran tilaisuus aiheena Kirjallisuuden palkitseminen. Se on aihe josta kirjailijat, apurahojen lisäksi eniten marisevat, mutta eipä siellä kirjailijoita juuri näkynyt. He jupisevat omissa sisäpiireissään.

Paikalla oli kaksi tämänvuotisen Finlandia-esiraadin jäsentä: Stefan Moster ja Barbo Holmberg, mutta kukaan ei pannut kyseenalaiseksi raadin työskentelyä. Sen tekee Jouni Tossavainen, joka kysyy tämän päivän Hesarissa: ” Kun raadissa istuivat saksalainen, suomenruotsalainen ja näyttelijä, niin kenen tehtävänä oli lukea suomenkieliset romaanit? Kun Lymi ei sitä tehnyt, kenelle hän siirsi vallan? ( Keskustelua: Raadissa täytyy lukea HS 29.11.06). Ja Tossavainen jatkaa:” Kun F-kisassa ei ole mukana kuin yksi naiskirjailijan romaani, niin jostain syystä hyvin ovat edustettuina kääntäjä Stefan Mosterin saksantamat kirjailijat ja suomenruotsalaiset teokset.”

Tästähän kirjailijat ovat keskenään puhuneet, mutta eivät vain tulleet Eino Leinon seuran tilaisuuteen sanomaan sitä ääneen. En minäkään avannut suutani siitä asiasta. Sen sijaan marisin ääneen, että miksi Hesari noteeraa niin isolla Finlandia-palkinnon, mutta ei Runeberg-palkintoa, jonka voittaja saa julkisuutta vain pienessä sivupalkin uutisessa ilman kuvaa. Seurassa ollaan niin sivistyneitä nykyään, ettei mitään sanota ääneen. Toista oli takavuosina. Keskustelu on kuollut. Mikä minua/meitä vaivaa?

Luin tiistaina metrossa Uutislehti Satasta, kun palasin seuran kokouksesta. Joku inkerinsuomalainen marisi tekstiviestipalstalla , että ” Mogadishu Avenuessa inkeriläisen naisen ulkomuoto, käyttäytyminen puhe tai elämäntavat eivät vastaa todellisuutta. Kirjailija ei tunne inkerinsuomalaisia.” Samasta syystä lakkasin katsomasta sarjaa. Inkerinsuomalaiset naiset ovat leveänaamaisia, sini- tai harmaasilmäisiä, vaalea- tai punatukkaisia. Olen itse puoleksi inkerinsuomalainen (isä tuli pakolaisena Inkeristä vallankumouksen jälkeen, äiti oli suomalainen Pohjanmaalta). Kirjailija ( JariTervo) oli aikoinaan samassa kirjallisuuden laudaturseminaarissa yliopistolla kuin minä. Olisi hänen pitänyt tietää millainen on inkerinsuomalainen, vaikkakin olen vain puolikas. Mutta ehkä näkemys naisesta on ohjaajan. Sivumennen sanoen, samassa seminaarissa oli muuten Kari Hotakainenkin. Molemmat olivat runopoikia siihen aikaan.

Tämän päivän Hesarista vielä yksi sitaatti. se liittyy kulttuuriosaston pääjuttuun Media hylkii maahanmuuttajia. Percy Mashaire kysyy Näkökulma-kolumnissa Onko Jari Tervo pakolaisten ääni? Mashairen mielestä ”Jari Tervo voi olla yksi Suomen loistavimmista kirjailijoista, mutta tämän sarjan ( Mogadishu Avenue) hän ei sovi maahanmuuttajien elämän tulkiksi […] Mogadishu Avenuen tapaus osoittaa taas kerran, että maahanmuuttajista voi puhua, mutta he eivät saa puhua.”Olen samaa mieltä. Suomalaiset ovat kuin venäläisiä, syvästi epäluuloisia suhteessaan ulkomaalaisiin, varsinkin jos he vääränvärisiä tai väärästä ilmansuunnasta tulleita muukalaisia.


Kun en jaksa kirjoittaa, bloggaan. Jotkut käyttävät blogata-verbistä suomalaisempaa muotoa, joka on plokata. Slangisanakirjan mukaan plokata merkitsee noukkia ja poimia (tulee ruotsalaisesta plocka-sanasta). Alun perin blogi tarkoitti verkkojulkaisua, johon oli poimittu linkkejä sivustoilta joissa bloginpitäjä oli käynyt. Nykyään harva viitsii linkata eli plokata linkkejä netistä. Minä yritän tehdä sitä, mutta en harmikseni nyt muista miltä sivustolta löysin
Juha Seppälän blogin. Seppälä haukkui blogit pataluhaksi sellaisella intohimolla, että en ihmettele yhtään hänen ryhtymistään bloginpitäjäksi. Kulttuurikapakka löytyi JarkkoTontin Kirjaamon kommenttipalstalta. Pseudonyymin blogin löysin, kun pseudonyymi kommentoi edellistä merkintääni. Kunhan ehdin, liitän em. blogit oikean sivupalkin linkkilistaan.

Bloggaamiseen ja linkkilistan ylläpitoon kuluu yllättävän paljon aikaa. Kun kirjan kirjoittaminen sujuu hyvin, ei aikaa eikä energiaa jää blogikirjoittamiseen. Ne ovat kaksi täysin erilaista kirjoittamisen lajia. Tänä iltana piti tehdä vain lyhyt merkintä, mutta juutuin nettikoneen ääreen marisemaan. Ai niin, yksi marina oli unohtua. Geisha-suklaapatukasta löytyi lasinsiru. Pitäisiköhän tehdä valitus Fazerille. Siru oli viimeisessä palassa. Jotain kovaa osui kieleen, luulin että hampaastani on irronnut pala, mutta se olikin lasia.

keskiviikkona, marraskuuta 22, 2006

Kun sanat tulevat todeksi

”Sanat ovat todellisia. Kaikki inhimillinen on todellista, ja välistä me tiedämme asioita etukäteen, vaikkemme välttämättä tajua sitä. me elämme nykyisyydessä, mutta tulevaisuus on sisällämme joka hetki.”( Paul Auster. Oraakkeliyö, s. 243)

Paul Auster kertoo Oraakkeliyössä kirjailijasta, joka kirjoitti kuvitteellisen kertomuksen pikkulapsen hukkumiskuolemasta. Kaksi kuukautta teoksen julkaisemisen jälkeen kirjailijan lapsi hukkui. Kirjailija oli vakuuttunut, että hänen kirjoittamansa sanat kuvitteellisesta kuolemasta olivat aiheuttaneet todellisen kuoleman ja kirjailija lakkaa kirjoittamasta, koska hänelle on selvinnyt että sanat voivat tappaa. Austerin kertojaminä (kirjailija itsekin) pitää sitä harhaisena tulkintana maailmasta. Hänen mielestään mielikuvituksen ja todellisuuden välillä ei ole mitään kytkentää.

Kuvassa Paul Auster. Kuva on peräisin Michael-Edouard Leclercin blogista.

Austerin kirjan jälkeen luin Andrei Kurkovin romaanin Kuolema ja pingviini, jossa sanat tulevat todeksi, kun kirjan kertojaminä Viktor (kirjailija hänkin) saa eräältä sanomalehdeltä pestin kirjoittaa varastoon muistokirjoituksia elävistä ihmisistä. Hänen muistokirjoitustensa kohteet alkavat kuolla yksi toisensa jälkeen poliittisten murhien uhreina.


Vuonna 1961 syntynyt Andrei Kurkov on ukrainalaisten kirjailijoiden Gogolin ja Bulgakovin henkinen jälkeläinen. Hän kirjoittaa surunvoittoista surrealistista satiiria neuvostoajan jälkeisestä Ukrainasta. Kuolema ja pingviini ilmestyi 1996, joka on käännetty kahdellekymmenelleviidelle kielelle ja tänä syksynä myös suomeksi.

Kurkov kirjoittaa vain siitä minkä tietää. Kuoleman ja pingviinin jälkeen hän kirjoitti romaanin komeasta poliitikosta, jonka venäläiset myrkyttävät. Hän säilyi hengissä, menetti ulkonäkönsä, mutta pääsi valtaan. Kurkov kirjoittti kirjan ennen kuin Ukrainan nykyinen presidentti Viktor Jǔstsenko myrkytettiin ja hänen kasvonsa tärveltyivät myrkystä. ( Sivumennen sanoen myrkyttäminen näyttää olevan itäeurooppalainen perinne). En tiedä mistä Kurkovin kirjasta on kysymys. Ukraina-blogi, josta tieto on peräisin, ei kerro kirjan nimeä. ”The thing is, the book pre-dated the events precipitating the Orange Revolution by about eight months. Ask Kurkov about the almost magical absurdity in his novels, and he smiles and says he only writes about what he knows,” kirjoittaa Maria Farrell Ukraina.blogissa.

Minua vähän hirvittää mielikuvituksen todellisuus. Se on sitä samaa todellisuutta, joka hallitsee unia. Joskus unissakin tulevaisuus näyttäytyy ennen kuin mitään on tapahtunut ns. reaalitodellisuudessa. Ne ovat rationaalisten ihmisten halveksimia enneunia. Epämiellyttävä ajatus: se että jollekin todelliselle ihmisille kirjailijan lähipiirissä tapahtuu, se mikä kirjassa tapahtuu fiktiiviselle henkilölle. Mielikuvitus on vaarallista!

PS. Risto Niemi- Pynttäri kirjoittaa tänään ilmestyneessä Kiiltomadon pääkirjoituksessa: Verkko kiristyy, blogissa tapahtuu: Verkkojulkisuudessa huomion kohteena ovat vain uudet tekstit: vain päivitetyt blogit ja foorumeille tulleet uudet viestit. Näin siis verkkotekstit ovat samalla tavalla hetkessä eläviä ja nopeasti vanhenevia kuin sanomalehdet – ne eivät ole pysyviä kuten kirjat.”

Tämä luo paineita verkkokirjoittajalle. Kun en ole viikkoon päivittänyt blogia, alkaa tuntua että pitäis taas päivittää, vaikka ei ole aikaa eikä mitään sanottavaa. Hanhensulka kutsuu tämänpäiväisessä lastussaan blogikirjoittamisen pakkoa moolokin kidan syöttämiseksi.

Risto Niemi -Pynttärin blogit:

Kun kirjoitat

Oliko hyvä teksti



sunnuntaina, marraskuuta 12, 2006

Kirjailijaisä

Kuvassa isä-Jussi ( Juhani Konkka) lukemassa käsikirjoitusta joskus 1940-luvulla, jolloin hän oli suosittu kirjailija. Hänen Kulkuri-trilogiaansa luettiin paljon. Ne olivat hauskoja kirjoja, hän kirjoitti humoristisesti (lempeällä itseironialla nuoruutensa vaellusvuosista. Äiti maalasi hänen muotokuvansa siihen aikaan, kun heidän avioliittonsa oli vielä onnellinen. Isä on kuvassa itsensä näköinen.

Vaikka Kulkuri-sarjaa myytiin kohtalaisen hyvin, hänellä oli työpaikka WSOY:n mainososastolla ( samassa paikassa jossa Kari Hotakainen oli myöhemmin töissä). Kirjailijantyöllä ei elänyt eikä elättänyt kuusihenkistä perhettä Helsingissä. Hän jätti työpaikkansa 50-luvun puolessa välissä ja rupesi kääntämään kokopäiväisesti venäläistä kirjallisuutta.


Kotona piti olla hiljaa, kun isä kirjoitti, ei ollut edes radiota, koska sen ääni olisi häirinnyt häntä. Hänen Remingtoninsa rätisi seinän takana kuin konekivääri. Perheelle ei ollut aikaa, kun piti luoda uraa, mutta joskus hän vei meidät lapset sunnuntaikävelylle ja joskus hän luki meille klassikoita, Montaignea, Cervantesia, Rabelaista ja Aleksis Kiveä. Pidin siitä että hän luki ääneen, pidin hänen äänestään, mutta en sunnuntaikävelyistä hänen kanssaan, valitin että jalat tulevat kipeiksi ja keksin kaikenlaisia tekosyitä ettei tarvitsisi lähteä kävelylle. Kun olin vähän vanhempi, hän vei minut teatteriin. Jostain syystä veljet eivät olleet mukana, ehkä he eivät välittäneet teatterista. Kävin mielelläni hänen kanssaan teatterissa. Näin klassikkonäytelmiä, Shakespearea ja Ibsenia, mutta ne olivat minusta vähän rasittavia Pidin enemmän Tennessee Williamsin Lasisesta eläintarhasta, jonka pääosassa näytteli Eeva-Kaarina Volanen, yksi isäni ihastuksista.

Isä toivoi, että minusta olisi tullut ison maalaistalon emäntä, jotta hän olisi päässyt viettämään eläkepäiviään luokseni. En toteuttanut hänen toivettaan eikä hän ehtinyt viettää eläkepäiviään kuin vajaan vuoden ennen kuin kuoli. Siitä on kulunut 36 vuotta. En osaa sanoa kumpi muutti elämääni enemmän – hänen kuolemansa vai esikoiskirjan ilmestyminen, sillä molemmat tapahtuivat melkein samaan aikaan. Isä kuoli kolme kuukautta ennen kirjan ilmestymistä. Kirjailijaa hän ei missään tapauksessa minusta toivonut. Ei kukaan kirjailija halua lapselleen niin kurjaa kohtaloa.


Isä ja minä Koskenpesässä, vieressä seisoo pikkuveli Urho

PS. Kaikki kirjailijat ovat enemmän tai vähemmän turhamaisia. Turhan vaatimaton ei kannata olla, jos aikoo elää ammatilla ja menestyä maailmassa. Turhamaisen kirjailijan tunnustuksia voi lukea Guardianin BlogBookista:

My Amazon shame – an author confesses.

Minäkin tunnustan, että olen käynyt katsomassa Amazonissa kirjani ranking-sijaa ( kts. Kirjallista) mutta en ole älynnyt antaa tähtiä ja kirjoittaa lukijan arviointia kirjasta, kuten Sam Jordison neuvoo tekemään. Jos itse kehtaa tehdä sitä, niin voi pyytää ystäviään kirjoittamaan arvioinnin –ja tietysti ylistämään kuinka loistava kirja on kyseessä.

Minua riemastuttaa englantilaisten kirjoittajien itseironia. Sitä samaa henkeä on englantilaisissa sketsisarjoissa, joita tulee telkkarista. Yksi suosikeistani oli Ponille kyytiä, nykyään katson Ali G:ta, jossa esiintyy paljon julkisuutta saanut sketsihahmo Borat. Häntä sietää lyhyinä annoksina, mutta kokoillan leffassa hän on taatusti sietämätön. Englantilaiset osaavat sketsin rytmittämisen taidon.

Perjantaina satuin näkemään Teema-kanavalta pienen pätkän Marisevaa joukkoa. Joukko keski-ikäisiä naisia valitti niin hauskasti tavallisista asioista – kuten miksi naisten vessaan pitää aina jonottaa ja miksi vessapaperi ei juokse rullassa – että päätin ruveta seuraamaan sarjaa. Myös poliittinen satiirisarja Poliittinen nappula vaikuttaa lupaavalta. se alkoi viime tiistaina. Voi, mikseivät suomalaiset osaa itseironiaa ja poliittista satiiria! Johtuuko se kulttuuritaustasta?

perjantaina, marraskuuta 10, 2006

Unen paikka - ja mielipide

Viime yönä näin unta Koskenpesästä ,mutta en muista mitä siellä tapahtui. Palaan sinne usein unissani. Se oli ja on vanha torppa, jossa vietin lapsuuden kesät. Isä osti Koskenpesän Kunniamme päivät – nimisen kirjan toimituspalkkiolla. Sitä jaettiin Suomen valtion kustannuksella sodassa olleille miehille Se sijaitsee Lummene-järven länsipäässä, josta Porraskoski saa alkunsa. Lummene on vesijakojärvi, se laskee sekä itään että länteen. Kuvassa on Koskenpesän sata vuotta vanha savusauna ennen kuin se paloi. Lapsena makasin kuvan sillalla katselemassa jokiliikennettä, kalaparvia ja rapuja jotka ryömivät kivenkoloista esiin tuntosarviaan heilutellen. Joenpohjassa oli näkinkenkiä joita avasin siinä toivossa, että löytäisin helmen. Kun helmeä ei löytynyt, laitoin näkinkenkien sisään hiekanmurusia. Kuvan otti Trond Hedström, ja se koristi Raf. Haarlan kirjelehtiöiden kantta 60-luvulla.


Mielipide: köyhät kirjailijat

Minulla ei nyt tähän hätään satu olemaan hyvin muotoiltua ( kukahan muuten on keksinyt mielipide- sanan?) asiasta joka koskettaa läheisesti minuakin, siksi lainaan mielipidettä joka on yhtä vanha kuin Koskenpesän savusauna.

”Kannattapa kadehtia Suomalaisenkin kirjailijan tuloja! Niin suuret ne ovat, ettei niistä elä, ellei muuta leipäammattia ole. Minusta päinvastoin Suom. kirjailijan elämä on yhtä raskas ja kova kuin työmiehen, joka kylmään korpeen viljelyksen laittaa. Molemmat saavat vehkaleipää syödä otsansa hiessä ja vasta tulevat sukupolvet saavat heidän työnsä perustukselle suuremmalla siunauksella kylvön laittaa ja runsaampia hedelmiä niittää […]” kirjoitti Minna Canth vuonna 1887.

Ei mitään uutta auringon alla. Hannu Raittila vertasi Kirjailijaelämää - kirjassaan kirjailijoita laivan konehuoneen kuumuudessa, sääkannen tuiskuissa ja polttoainekellareiden hiilijengissä raatavaan proletariaattiin. Kukaan täyspäinen ei rupea kirjailijaksi, jos haluaa elää ja elättää lapsensa säädyllisesti työnsä tuloilla. Lisää mielipiteitä Loistavassa puhalluksessa: Vapaa kirjailija 1 (lukekaa myös kommentit) ja Vapaa kirjailija 2.


Neuvoja romaanin kirjoittajalle: How not to write a novel: A step by step guide to failure

Neuvot ovat The Guardianin kirjablogista, joka löytyy myös oikean sivupalkin linkkilistasta.

PS. Raapimapölkyssä ( kts. linkkilistan kissalistaa) on kivaa tarinaa siitä miksi tabbykuvioisen kissan otsassa on M-merkki. Seuraavasta selityksestä pidän erityisen paljon: ” Kerrotaan, että profeetta Muhammedilla oli kissa nimeltä Muezza, johon hän oli hyvin mieltynyt. Profeetta jopa leikkasi hihansa irti mieluummin, kuin häiritsi sen päällä nukkuvan kissan unta. Kerran Muezza sitten pelasti Muhammedin tappamalla myrkyllisen käärmeen, joka yritti luikerrella profeetan kaavun hihaan. Muhammed oli tästä niin kiitollinen, että painoi kissan otsalle M-kirjaimen oman nimensä muistoksi ja silitti kissan selkää niin, että siihen ilmestyivät tummat tabbykuviot. Kirjain muistuttaa siten ihmisiä Muhammedin kissalle antamasta siunauksesta.”

Muitakin selityksiä löytyy Raapimapölkystä.

torstaina, marraskuuta 09, 2006

Koepostaus

Yritän saada uusia postaksia näkymään. Siksi tämä on koepostaus. Blogger ilmoittaa että postaus on onnituneesti julkaistu, mutta mitään ei näy selaimissa. Olen käynyt läpi uutta ja vanhaa koodia, tsekannut kohtia jotka ovat muuttuneet uudessa, ja muuttanut ne. En tiedä onko siitäkään mitään apua. Jos ei, niin täytyy palata vanhaan vihreään. Jos olisin tiennyt millainen riesa nahanvaihdosta tulee, en olisi ruvennut koko hommaan. Yritin vaihtaa myös templatea, mutta siitä vasta sekasotku syntyi.

Nahkanvaihto

Edit 10.11.( kts. alempaa)

Kyllästyin vihreään, vaihdoin siniseen. Olen jo pitkään miettinyt, että jotain pitäisi tehdä. Bloggerin blogipohjat ovat tylsiä eikä pohjan vaihtaminen ole ihan yksinkertaista. Tuloksena oli kauhea sekasotku, kun yritin vaihtaa toiseen blogipohjaan. Onneksi olin tallentanut vanhan pohjan, johon vaihdoin värit ja logon kuvan. Se on petroskoilaista katutaidetta.


Minut sai lopulta käymään tuumasta toimeen seuraava keskustelu Paul Austerin Oraakkelikirjasta:

- No, sininen on hyvä väri. Erittäin tyyni, erittäin seesteinen […]

- Ilmaisevatko värit todella tunteita?

- Totta kai.

- Entä henkisiä ominaisuuksia?

- Missä mielessä?

- Keltainen yhdistetään pelkuruuteen. Valkoinen puhtauteen. Musta pahuuteen. Vihreä tietämättömyyteen.

- Myös kateuteen.

- Kyllä myös siihen. Mutta mitä sininen edustaa?

- En tiedä. Ehkä toivoa.

- Ja romanttista herkkyyttä. Kuten sinisessä hetkessä. Tai alakuloa. Kuten bluesmusiikin sinissä sävelissä.


Koska olen vaikutteille altis, valitsin sinisen. Minun sininen kauteni alkoi kesällä, kun aloin ostaa sinisiä vaatteita. Edellinen sininen kausi oli joskus kymmenen viisitoista vuotta sitten. Nuorena käytinpelkästään mustaa. Kun joku kysyi miksi, sanoin: ”Suren omaa elämääni.” Se oli sitaatti Anton Tshehovin näytelmästä - olisikohan ollut Lokista tai Kolmesta sisaresta.
PS. Jotain meni vikaan värinvaihdossa. Tätä postausta ei näkynyt, vaikka Blogger ilmoitti että se on "published." Se oli julkaistujen listalla. Kokelin kolmella selaimella. Onnistuukohan uusi yritys? No katsotaan.

Edit 10.11. Mitä Paul Auster sanoo kirjoittamisesta. Lue Guardianista ( via Kasa)I want to tell a story

lauantaina, marraskuuta 04, 2006

Pyhäinpäivänä

Tänään marraskuun neljäntenä päivänä 50 vuotta sitten neuvostotankit vyöryivät Budapestiin. Se oli kansannousun loppu. Taisteluissa kuolleita unkarilaisia oli ainakin 2 700 heistä, 1945 kaatui Budapestissä, yli puolet kaatuneista oli työläisiä, opiskelijoita oli 44 ja alle neljätoistavuotiaita lapsia 196 ( Tiedot kirjasta Unkarin kansannousu. Kirja. Anssi Halmesvirta & Heino Nyyssönen).

Kansannousussa kuolleet ja sen jälkeen teloitetut haudattiin joukkohautaan. Vuonna 1991 heidän ruumiinsa nostettiin joukkohaudasta ja haudattiin uudelleen. Otin kuvan heidän haudoistaan Unkarin kansallispäivän muistotilaisuudessa lokakuun 23.päivä 1991. Tilaisuuteen osallistui maan presidentti, hallitus, eduskunnan puhemies, puolueiden johtajat, sankarijärjestöjen ynnä muiden järjestöjen edustajat, tuhansia budapestiläisiä sekä Simo Hämäläinen että minä Unkarin kirjailijaliiton kutsumina vieraina. Maan silmäätekevät laskivat komeita seppeleitä vuoden pääsankareiden haudoille. Minä laskin valkoisen krysanteemin vuonna 1957 teloitetun Ilonan haudalle. Hän oli 25-vuotias, kun hänet teloitettiin. Tulkki kertoi että monet alaikäiset, jotka olivat osallistuneet kansannousuun, viruivat vankiloissa siihen asti kunnes tulivat täysikäisiksi ja heidät voitiin teloittaa.

Kuva Anna Politkovskajan haudalta

Sattumalta, kun rupesin tutkimaan miten ja minne voisin siirtää Kirjailijan päiväkirjat Mbnetisä pois, löysin mitä olin kirjoittanut kolme vuotta sitten sen jälkeen kun olin tavannut Anna Politkovskajan:


15.12. 2003

Kun istuttiin iltaa Marco Polossa ( Juttutuvan kabinetissa ) PENiläisten ja Anna Politkovskajan kanssa, hän kertoi että Venäjän naisten mielestä ylivoimaisesti seksikkäin mies on Vladimir Putin. Onpa heillä omituinen maku, minä ihmettelin. Putinilla on kylmät silmät ja ilmeettömät kasvot eikä hänessä ole seksikkään miehen charmia. Mutta valta tekee miehestä kuin miehestä seksikkään, kuin myös naisesta. Katariina Suurellakin pyöri ympärillä rakastajia ties kuinka paljon.

Naiset ihailevat Putinia, koska hän ei ryyppää, mikä on harvinainen ominaisuus venäläisessä miehessä. Näyttää siltä kuin meidän Tarja Halosemmekin ihailee hänt. Telkkarikuvien perusteella heidän suhteensa on lämmin, se on edennyt sinutteluasteelle. Ei sinuttelu ole venäläisten keskuudessa yhtä yleistä kuin meillä. Täytyy olla hyvä tuttava ennen kuin voi sinutella. Ranskassa on sama juttu. Jos kerran Halonen on niin hyvää pataa Putinin kanssa, niin miksei neuvo miestä lopettamaan turhaa verenvuodatusta. Anna Politkovskaja sanoi Putinia pyöveliksi Suomen television uutisissa. Entiseen aikaan sellaisesta lausunnosta olisi pää pudonnut. Pienin rangaistus olisi ollut 25 vuotta pakkotyötä Siperiassa. Tämänpäiväisessä Hesarissa hän sanoo, kun haastattelija kysyy häneltä, pelkääkö hän: "Tietenkin, mutta mitä sitten. Ei ole enää paluuta, en voi suostua kompromisseihin, vaikka viimeksi minua on kiristetty Nord Ostin (Moskovan teatteritragedian) tapahtumien jälkeen allekirjoittamaan viranomaisten vääriä tietoja."

Saa nähdä kuinka kauan kansainvälinen maine suojelee häntä. Ei Venäjällä ihmishenki ole minkään arvoinen, sen osoittaa joka päivä Tshetshenian kansanmurha. Ja sen osoitti Dubrovka-teatterin tragedia, jossa ainakin 120 ihmistä menetti henkensä, siksi että Putin ei osannut hoitaa tilannetta oikein. Sen jälkeen tshetsheenien murhaaminen on kiihtynyt. Ei mahdu minun järkeeni, mitä seksikästä on pyövelissä.


Anna Politkovskajaa muistetaan laululla:

http://www.youtube.com/watch?v=Q8xelS8G-SY ( via Arjentola)

torstaina, marraskuuta 02, 2006

Torstaikevennys

Kissatesti - mikä kissa olet?

You're a ship cat. You love to travel. You've seen everything there is to see. You know when others are sad, mad,or scared and you know how to cheer them up. You've got an amazing ability to make others happy.
Breeds that you are: Burmese, Chartreux, Tiffany, Tonkinese, or Japanese Bobtail (Short Hair)

Take this quiz! (via Hillitty kukko)

Ystävältä tuli sähköpostissa seuraavanlainen kiertis: Naiset ja ikä

Andy Rooney sanoo:


"Kun ikää tulee lisää, arvostan eniten yli nelikymppisiä naisia".

Tässä vain pari syytä miksi (tämä on siis MIEHEN näkökulma nelikymppisistä
naisista)

Yli nelikymppinen nainen ei ikinä herätä sinua yöllä kysyäkseen "mitä
mietit?", sillä häntä ei todellakaan kiinnosta mitä mietit.

Jos yli nelikymppinen nainen ei halua katsoa matsia, hän ei istu
perseellään valittamassa siitä. Hän tekee jotain, mitä haluaa tehdä. Ja se
on yleensä jotain paljon kiinnostavampaa.

Yli nelikymppinen nainen tuntee itsensä tarpeeksi hyvin ollakseen varma
siitä, kuka hän on, mitä hän haluaa ja keneltä sen haluaa. Harvat yli
nelikymppiset naiset vähät välittävät siitä, mitä sinä mahdat ajatella
siitä, mitä he tekevät.

Yli nelikymppiset naiset ovat arvokkaita. He harvoin aloittavat
huutotappelua kanssasi oopperassa tai ravintolassa. Tietenkin, jos aihetta
on, he eivät epäröi ampua sinua, jos heillä
vain on mahdollisuus selvitä siitä seuraamuksitta.

Naiset eivät kitsastele kiitoksissaan, jopa ansaitsemattomissa
sellaisissa. He tietävät millaista on olla aliarvostettu.

Yli nelikymppisellä naisella on pokkaa esitellä sinut ystävättärilleen.
Nuorempi nainen, jolla on mies, usein jättää parhaan ystävänsäkin
huomiotta, koska ei luota mieheensä muiden naisten seurassa.

Yli nelikymppistä naista ei voisi vähempää kiinnostaa, jos olet ihastunut
hänen ystäväänsä, koska hän tietää, etteivät hänen ystävänsä petä häntä.

Naisista tulee selvännäkijöitä, kun he ikääntyvät. Sinun ei koskaan
tarvitse tunnustaa syntejäsi yli nelikymppiselle naiselle. He tietävät ne
jo.

Yli nelikymppinen nainen näyttää hyvältä kirkkaanpunaisessa huulipunassa.
Kun hän pääsee henkisesti yli muutamasta rypystä, on yli nelikymppinen
nainen rutkasti seksikkäämpi kuin hänen nuorempi vastineensa.

Yli nelikymppiset naiset ovat suorasukaisia ja rehellisiä. He kyllä
kertovat suoraan, että olet nuija, jos käyttäydyt kuin nuija. Sinun ei
koskaan tarvitse miettiä, mitä mieltä he sinusta ovat.

Virtuaalitatuointi

Täältä löytyy tatuointi-generaattori. Kaikkea muuta hauskaa sekä hyödyllistä löytyy klikkaamalla Hae tietoa nopeammin ja tarkemmin ( Sinne pääsee myös linkkilistalta. Kts. sivupalkin yläosa)

En osannut siirtää omaa tatuointiani tänne, jos kiinnostaa sitä voi käydä katsomasssa täältä:

www.crustydemons.co.uk.






maanantaina, lokakuuta 30, 2006

Kirjailijaelämää

Edit 31.10.
Lisäys ( merkinnän lopussa) ja korjauksia linkkilistaan.

Kirjailijan elämä ei ole yhtä vauhdikasta kuin viereisessä kuvassa. Kuva on saksalaisen pokkarin kansi ( suom. Hiljaiseloa Clichyssa). Kirjailijan elämä on tylsää. Maanantait ovat poikkeuksia. Silloin lähden Kirjailijaliiton ranskantunnille. Sieltä tarttuu mukaani syksyn uutuuskirjoja, joita luen metrossa. Tänään luin Hannu Raittilan Kirjailijaelämää. Selasin sivuja ja pysädyin sivulle 47 jossa hän kirjoittaa tunteista: ” Tunteiden ilmaiseminen on niistä puhumisen vastakohta. Ne sulkevat pois toisensa: se joka ilmaisee tunteita, ei puhu niistä ja päinvastoin. Tämän mukaisesti naiset ovat melko kyvyttömiä puhumaan tunteistaan.” Hetkinen mitäs tämä on, naisethan setvivät jatkuvasti tunteitaan, minä pysähdyin miettimään. Sitten jatkoin lukemista: ”Tunteista puhuminen edellyttää niiden ulkopuolelle asettumista. Se on etäisyyttä, kontrollia ja erittelyä, mikä esiintyy usein miesten estyneisyytenä ja mykkyytenä.” Seuraavalla sivulla metrojunan lähtiessä Herttoniemestä koin valaistumisen kun luin: ” Ajatellaan mies, joka valtaa parisuhteessa tunteiden ilmaisemisen monopolin, purkaa puheina ja käytöksenä tunnetilojaan ulos sitä mukaa kuin niitä syntyy. Tähän täytyy kuulua se, että ottaa haltuun myös toisen tunteet: heti kun nainen alkaa tuntea jotakin ja yrittää ilmaista tunnettaan, ottaa mies ilmaisun hallintaansa ja kehittää sen sellaiseen intensiteettiin, että naisella ei ole tilaa omalle ilmaisulleen.” Lapsuudenkodissani oli juuri sellaista. Isän tunnetilat hallitsivat. Hän osasi ilmaista niitä todella tehokkaasti. No, hän olikin kirjailija. Äidille ja lapsille ei tunteiden ilmaisuun jäänyt tilaa. Äiti ei paljon puhunut, hän hyräili maalatessaan tauluja. Niistä lauluista joita hän hyräili, saatoin aavistaa hänen tunnetilansa. Minä olin puhumaton kotona, koulussa häiriköin. Jotain kautta ilmaisemattomien tunteiden piti päästä ilmoille.

Kuvassa Köyhä runoilija, Der Arme Poet, maalannut Carl Spitzweg, 1839. Kuva vastaa paremmin kirjailijaelämän todellisuutta kuin Henri Millerin kirjan kansi.


PS. Päivitin oikean sivupalkin linkkilistaa. Se homma, jota en tee mielelläni, koska se on hidasta ja käy hermoille, kun aina menee jotain vikaan. Kun teen päivitystä, kiroilen rankasti ja kissa tuijottaa minua silmät pystyssä. Toivomus: Älkää hyvät bloggarit vaihtako blogienne nimiä. Lentävä juustokin on nykyään Blogi numero 101, mutta kun vanhalla nimellä pääsee perille, niin en ole vaihtanut vanhaa hyvää nimeä uudeksi.

PS.2 Ei kirjailija ehdi elää, kun pitää aina vain kirjoittaa. Ei sitä jaksa blogiakaan kovin usein päivittää, jos istuu koko päivän koneen ääressä kirjaa kirjoittamassa.

Lisäys 31.10.


Olen lukenut sata sivua lisää Raittilan kirjaa. sata sivua on vielä lukematta. Tarkasti dokumentoitu kuvaus taloudellisen turvattomuuden tuottamasta ahdistuksesta ja kirjailijan kriisistä, ei silti pelkää itsesäälissä piehtarointia, siltä pelastaa Raittilan itsesatiiri. Minua huvittivat erityisesti dokumentit veroviranomaisille. Raittila antaa raadollisen (= toden) kuvan kirjailijana olemisesta.

”Ei tämä hääviä ole, enkä puhu pelkästä toimeentulosta. Kirjailijoista ei näytä tulevan valoisia vanhuksia, mieskirjailijoista varsinkaan… Miksi? Raittila kysyy ja vastaa:


”Kun romaanikirjailija tässä työssä jäsentää elämää kirjallisiksi struktuureiksi, hän joutuu käyttämään materiaalina itseään ja läheisiään, taloaan ja tavaroitaan. Hän kaivaa maan jalkojensa alta ja siirtää sen työnsä perustaksi saadakseen romaaninsa tukevalle pohjalle. Riittävän monta romaania kirjoitettuaan kirjailija kärvistelee taivasalla, ison kuopan pohjalla, luuna ja nahkana, ystävänsä ja perheensä syöneenä kannibaalina. Näin kirjailijat tyhjenevät ja kuluvat nukkavieruiksi ärisijöiksi, jos eivät viimeiseksi ateriaksi syö itseään – joko vähitellen marinoituna ja pitkään riiputettuna pala kerrallaan tai raakana ja yhdellä kertaa.” ( s. 61)

Totta joka sana, jonka Raittila sanoo. Ärisijät ovat tuttuja, mutta miksi ihmeessä he ovat järjestään miehiä? Siihen kysymykseen ei Kirjailijaelämästä ole vielä löytynyt vastausta.

perjantaina, lokakuuta 27, 2006

Kirjallista - linkkejä

Kuva kotiviidakostani. Kaktus rupesi kukkimaan viime viikolla Se ei ole kukkinut neljään vuoteen eli koko sinä aikana jonka olen asunut Taiteilijatalossa. Niin kurjaa sillä on ollut. Kukinta antaa toivoa minulle.


Kirjallisuudenystävien iloksi Hesari on avannut maksuttoman kirjallisuuskritiikkien arkiston osoitteessa http://www.hs.fi/kirjat/ Hyvää palvelua. Nyt ei tarvitse enää leikata lehdestä tärkeinä pitämiään arvosteluja. Leikkeitä on hankala säilyttää ja ne hukkuvat. Kävin katsomassa onko siellä jo Perecin Elämä käyttöohjeesta arvostelua. Ei ollut. Sen sijaan luin mitä sanottiin Elämän opetuslapsista. Arvostelija oli sekoittanut päähenkilön (Harri Salmisen) ja tekijän ( Hannu Salaman) toisiinsa. Hannusta on tullut jutussa Harri. Hauskaa, kun arkistossa säilyvät arvostelijoiden lipsahdukset. Vai piruuttaanko arvostelija sekoitti nimet, varsinkin kun kirjailija Hannu Hesarin haastattelussa väitti ettei Harri ole hänen alter egonsa. Myös haastattelu löytyy hs.kirjat –arkistosta.

Otin kuvan Dostojevskin kuvasta Helsingin pääkirjaston auditoriossa. Dostojevski oli yksi niistä venäläisistä klassikoista, jotka kustansivat minun koulunkäyntini, ehtolaiskurssini, luokkaretkeni, leffalippuni jne. Kun 16-vuotiaana luin hänen romaaninsa Rikos ja rangaistus, lakkasin lukemasta dekkareita ja muuta viihdettä ja päätin ruveta kirjailijaksi.

Mitä kirjailijat sanoivat Dostojevskista pääkirjaston paneelissa viime viikolla? Klikkaa : Kaksi murhaa porraskäytävässä. Löytyy myös sivupalkin Radiosoittimesta. Paneeliin osallistui Christer Kihlman, Annika Idström , Torsti Lehtinen ja Jukka Mallinen puheenjohdattelijana.


Itsekehu-osasto

International Bestsellers - amerikkalaisten kirjastonhoitajien lista. En tiedä millä perusteella he valitsevat nimet listalle. A Fool’s Paradise on Amazonin Ranking- listan mukaan sijalla 803 717. Se ei ole bestseller.

PS. Aamulla

Mikään ei ole turhempaa ajankäyttöä kuin blogikirjoittaminen, totesin yöllä, kun ylläoleva merkintä kuvineen häipyi bittiavaruuteen. Bloggerissa oli katkos – Internal Sever Error! Opetus: älä ikinä kirjoita mitään suoraan Blogger-alustalle. Onneksi olin kirjoittanut jutun alun Wordiin. Lukijalle onneksi juttu lyheni puolella.


Päivän sitaatti:

”Kirjamessut ovat syvä loukkaus kirjaa ja sen lukijaa kohtaan. Kirja ei kaipaa mitään Superbowlin kaltaista tapahtumaa seurakseen. Lukeminen on hiljaisuutta. Se on lukijan yksinäistä keskustelua kirjailijan kanssa. Se ei ole mikään joukkuepeli, joka kaipaisi isokannuisia superbabyja heiluttamaan huiskaansa hissimusiikin tahdissa.” Lassi Kämäri. Lue lisää Loistavasta puhalluksesta