20. vuosisadan nainen

Nina Berberova kirjan  Kursivointi minun

kannessa

Etsin  Oblomovia Pietarin Suomen instituutin kirjastosta, mutta en  löytänyt. Sen sijaan löysin Ninan Berberovan Säestäjättären   Ihmettelin miten niin hyvä kirja ja  kirjailija on jäänyt minulta huomaamatta.  Toisaalta se ei ole ihme; venäläiset kirjailijat klassikoita lukuun ottamatta eivät ole olleet suomalaisen median  suosiossa.

Dmitri Lvovitš oli ”Oblomov,” maankuulun henkilöhahmon esikuva  oli Nina Berberovan  isovaari.  Hahmon luoja Ivan Gontšarov vieraili usein Ninan äidin isoisän luona.  Nina kertoo, että lapsena hän sekoitti, Dmitri Lvovitšin eli ”Oblomovin” ja Gontšarovin keskenään. ”Minusta tuntui, että Oblomov juuri oli se kirjailija, joka kävi talossamme ja oli kirjoittanut kuuluisan romaaninsa Dmitri Lvovitšista, josta oli tullut niin lihava koska oli laiska.”

 Kun hain Berberovasta tietoa netistä, sitä löytyi niukasti  suomenkielellä.   Kirjasammon  verkkosivulta  selvisi,  että  häneltä on  suomennettu Säestäjättären lisäksi omaelämäkerta Kursivointi minun  sekä   elämäkerta Tšaikovski: yksinäisen ihmisen tarina ( jo vuonna 1958). The New  York Timesin muistokirjoituksen  mukaan hänen omaelämäkertansa on  venäläisen emigranttikirjallisuuden klassikko, ja että  kriitikot  ovat verranneet  hänen  viiltävän   terävää   ja kirjoitustyyliään Turgenevin ja Tšehovin  tyyliin.

Nina Berberova syntyi Pietarissa vuonna 1901 varakkaaseen porvarisperheeseen.  Hänen isänsä toimi valtiovarainministeriössä tuloveroasiantuntijana ja kohosi valtioneuvokseksi.  Isä oli armenialainen, äiti oli venäläinen. Hän oli tilanomistajan tytär Tverin kuvernementista.   Katariina II oli lahjoittanut tilan (jonka alueeseen oli kuulunut kuusi kylää, runsaat viisituhatta hehtaaria metsää, suota ja kyntömaata) esi-isä Jurille, jolla ei ollut isännimeä, mutta jonka ”kunniamerkkien ja kihararullien” koristama  muotokuva  riippui   vierashuoneen sukugalleriassa. Kiinnostava sukusaaga: kenties isännimetön Juri oli yksi Katariina II monista rakastajista, joille hänellä oli tapana lahjoittaa maatiloja. Berberova ei sitä sano,  se on minun oletukseni,  .

 

Valintoja

Berberova kirjoittaa omaelämäkerrassaan, että ”tämä vuosisata jonka kanssa synnyin ja jonka kanssa vanhenen, on ainoa mahdollinen vuosisata minulle… Missä, milloin olisin voinut naisena, venäläisenä naisena, olla onnellisempi?” Hän oli vapaa elämään  missä ja miten haluaa,  vapaa  lukemaan  ja ajattelemaan mitä haluaa, vapaa kulkemaan missä haluaa toisin kuin  hänen äitinsä ja  ennen äitiä eläneet  naisten sukupolvet. Hän valitsi emigranttielämän. ”Nyt ymmärrän, etteivät kaikki päättäväiset ja peruuttamattomat tekoni 60 vuoden ajalta ole olleet tietoisen päättämisen tulosta. Lähtöni Venäjältä 1922 ei ollut sellainen, mutta miehitettyyn Ranskaan jääminen oli sellainen.”

Ensimmäisen päättäväisen valintansa hän teki yhdeksän- kymmenen iässä, kun hän päätti ruveta runoilijaksi harkittuaan ensin akrobaatin, luonnontieteilijän ja kansanperinteentutkijan uraa, mutta sitten hänen käsiinsä oli osunut Lermantovin runo Rukous.  Uran alku oli hänen mukaansa hieman kunniaton.  Hän  oli kopioinut runon  ja kirjoittanut   nimensä sen alle. Hänestä oli tuntunut kuin se olisi ollut hänen sepittämänsä.  Hän näytti runoa isällään, joka sanoi että se on plagiaatti ja selitti mitä tuo vaikea sana merkitsee. Nina myönsi kirjoittaneensa runon Lermantovin kanssa yhdessä, ei suinkaan plagioineensa.

 Minä samastun Ninan lapsuudenkokemuksiin, vaikka elin lapsuuteni erilaisessa maailmassa.  Nina häpesi lapsena melkein kaikkea, eniten rumia isovarpaitaan.  Myös minä häpesin kaikkea,  eniten peukaloitani.   Ja minäkin plagioin, en tosin runoa, vaan  tarinan isäni romaanista Kahden maailman rajalla ja  esitin sen omanani koulussa ns.  vapaan esiintymisen tunnilla.   En myöntänyt sitä plagiaatiksi, kun opettaja epäili, että en ole sepittänyt tarinaa itse.   Yhdeksänvuotiaalle ole vielä selvillä henkisen omaisuuden rajat, vaikka hän on jo tullut osittain tietoiseksi itsestään ja osin maailmastakin.

Teini-iässä Nina palvoi runoilijoita yhtä suurella intohimolla kuin myöhemmän ajan nuoret   rock- ja popmusiikin tähtiä.  Hänen jumaliaan  olivat  Anna  Ahmatova ja Aleksandr  Blok,  mutta  Puškin ei   kuulunut hänen jumalkuntaansa,  ehkä  siksi että   kaikki muut  jumaloivat  Puškinia.     Hän oli vähällä  pyörtyä, kun  hänet esiteltiin   kirjallisuusillan väliajalla  sekä  Ahmatovalle  ja  Blokille ”Olin niin kiihtynyt ja jännittynyt, tajusin niin selvästi oman mitättömyyteni, että olisin halunnut juosta karkuun… Sumu sakeni ja peitti hetkeksi kaiken ympärilläni, siihen  hukkuivat Blokin liikkumattomat ja surumieliset kasvot,” hän  muisteli  lähes viidenkymmenen vuoden kuluttua   nuoruutensa    merkittävintä  tapaamista.  Hän oli murheen murtama, kun hän viiden vuoden kuluttua luki ilmoituksen Blokin kuolemasta: ”Äkillinen vihlova orpouden tunne valtasi minut, koskaan myöhemmin en ole sellaista kokenut… Kyynelet tulvivat silmiini.” Seuraavana vuonna hän  ryhtyi kirjoittamaan ranskaksi  kirjaa    Aleksandre Blok et  son temps (Aleksandr Blok ja hänen aikansa).  Se ilmestyi 25 vuoden kuluttua.

 Nina  oli  19-vuotias, kun   hän  pääsi Petrogradin (ent. Pietarin) Runoilijaliitton jäseneksi ja alkoi käydä Runokillan maanantai-illan kokouksissa, joihin osallistuivat 1900-luvun venäläisen kirjallisuuden merkittävät nimet Anna Ahmatovasta, Jevgeni Zamjatinista  (= Eugen Samjatin) ja  Mihail Zoštšenkosta alkaen. 

 Runoilijaliiton puheenjohtaja Nikolai Gumiljov (Anna Ahmatovan) ex-aviomies) oli hyväksynyt hänet runonäytteiden perusteella liittoon. 

 Gumiljovin runot olivat tehneet  Ninaan kolmetoistavuotiaana  niin suuren vaikutuksen, että hän  oli osannut  Gumijovin runoja ulkoa.     Mutta ensitapaaminen  ei sujunut hyvin.  Gumiljov ilmoitti tärkeän näköisenä tehneensä Ahmatovin ja Mandelstamin. ”Nyt olen tekemässä Otsupia. Voin, mikäli haluan, tehdä teidätkin.” Gumiljov halusi tehdä Ninaan vaikutuksen, mutta valitsi väärän lähestymistavan.   Hän silitti Ninan kättä ja pyysi häntä kävelylle.  Nina oli kiusaantunut. Hankala tilanne nuorelle naiselle - vanhempi, vaikutusvaltainen mies kosiskelee, miten selviytyä tilanteesta loukkaamatta miestä? Nina suostui treffeille.   Ehkä häntä  kaikesta huolimatta imarteli, että kuuluisa runoilija  oli kiinnostunut hänestä.   Seuraavat tapaamiset olivat yhtä epäonnistuneita. Gumiljov ärsytti häntä. Viimeisen tapaamisen jälkeen hän päätti olla tapaamatta Gumiljovia.   Päätös piti, sillä kohtalo (= maan poliittinen tilanne) puuttui peliin. Gumiljov pidätettiin ja teloitettiin vastavallankumouksellisena  elokuussa 1921.

 Gumiljovin teloituksen alkoi älymystön maastapako.  Ensin lähti Gorki, sitten Belyi  ja Ehrenburg.    Nina Berberova lähti kesäkuussa 1922 Vladislav Hodasevitšin  kanssa.  Hodasevitš oli häntä viistoista vuotta vanhempi tunnustusta saanut runoilija, jota Nabokov ylisti 1960- luvulla ”suurimmaksi venäläiseksi runoilijaksi, jonka  kahdeskymmenes vuosisata on toistaiseksi tuottanut”.   ”Minun valintani oli hän, minun päätökseni oli kulkea hänen mukanaan. Nyt voi sanoa että me pelastimme toisemme,”  Berberova  kirjoittaa.

Emigranttielämää

 Berberova ja Hodasevitš  päättivät pysyä yhdessä ja säilyä ehjinä.   He muuttivat ensin Berliiniin, jossa oli suuri venäläisten emigranttien siirtokunta. He kuuluivat Maksim Gorkin lähipiiriin ja asuivat useaan otteeseen  hänen luonaan. Kolmen vuoden aikana heillä kaiken 42 osoitetta, kunnes he asettuivat asumaan Pariisiin vuonna 1925.  ” Ja minä  kuljin luottavaisena  hänen   perässään kuin kalaa kantava  Tobias.”  Renessanssitaiteen kalaa kantava Tobias ja arkkienkeli Rafael   oli

Berberovan rakkain  aihe,   jota  monet sen ajan   taiteilijat olivat maalanneet. ”Useimmiten Tobias on pieni ja vakava ja astuu valtavan, tiettyyn päämäärään kiirehtivän, ei vain huvikseen kävelevän enkelin kanssa,  jolla on paljaat lihaksikkaat jalat ja  sivulle taipunut isovarvas.”

Tizian. Arkkienkeli  Rafael ja  Tobias

 Heille myönnettiin Nansenin passi (vastaa nykyisistä muukalaispassia).  Se merkitsi, että he eivät saaneet vakinaista työpaikka. He saivat työtä vain urakkapalkalla, vapaiden ammattien edustajina. Hodasevitš toimitti sosiaalivallankumouksellisten Dni-lehden kirjallisuusosastoa. Berberova kirjoitti pakinoita venäjänkielisiin emigranttilehtiin.   Pakinoista tuli frangeja harvoin ja vähän.  Rahapulassa Berbrova alkoi pujotella helmiä. Sillä ansaitsi enemmän kuin ristipistojen kirjailulla, mistä sai vain 60 sentimeä tunnissa.

Heidän ympärillään kuohui ”villi ja vapaa” 1920-luku. Vanha sukupolvi eli viimeisiä aikoja, uusi sukupolvi taisteli ” kubismin, dadaismin, antiakateemisuuden, Braquen ja Picasson, Djagilevin balettien, surrealistien, uuden teatterin ja  Stravinskin musiikin sekä kirjailijoiden itsetunnustusten puolesta fiktiota vastaan,  kuten Berberova kirjoittaa. Mutta Hodasevitš oli epätoivoinen. Hän sanoi, että ei voi elää kirjoittamatta, mutta Pariisissa hän ei  voi  elää  eikä kirjoittaa. Hän voi kirjoittaa vain Venäjällä, mutta hän ei voi palata sinne, koska oli  ”karkotettu runoilija. ” Hän tiesi, että Gorkin luo ei  ollut enää paluuta,  sillä  Gorki oli tekemässä   lähtöä  Neuvostoliittoon. Hodasevitš pyysi Berberovaa kuolemaan kanssaan.

 Berberova kuvaa noita aikoja seuraavasti: ”En voi jättää  Hodasevitšia  tuntia pitemmäksi  aikaa: hän saattaa hypätä ikkunasta tai avata kaasuhanan. En voi aloittaa opiskelua, siihen ei ennen kaikkea ole rahaa. Mielessäni ei kangastele Sorbonne, mutta olen sitä mieltä, että minun olisi hyvä opiskella ammattitaitoiseksi latojaksi. Hodasevitš  nousee ylös myöhään, mikäli nousee ollenkaan […] Hän herättää minut usein yöllä: laitetaanko teetä kahvia, juodaanko teetä, jutellaanko […] Ja kun hän torkahti olkapäätäni vasten,  kuin Tobias enkelin olkapäätä vasten, olisin halunnut ottaa  itselleni kaikki hänen painajaisensa, jotka saivat hänet huutamaan öisin.”  

 Alun epätoivon jälkeen pakolaiselämä Pariisissa alkoi jotenkuten sujua, Hodasevitš sai vakituisen työpaikan eräästä emigranttilehdestä ja  Berberova teki  töitä salaa kahdelle  emigranttilehdelle.  Heillä oli tuloja yhteensä noin 40 frangia  viikossa.   Vuokran ja jokapäiväisten ruokamenojen jälkeen he saattoivat istua koko illan yhden cafe de crèmen ääressä Rotondossa, Selectissä tai Coupolessa puhumassa kirjallisuudesta ja kirjailijoista. Mutta paikka hampaaseen tai uusi talvitakki ”tiesivät kotibudjettiimme vajausta, jota ei voinut paikata millään muulla kuin liikkumalla viikkokausia kaupungilla jalan.”

 Heidän liittonsa kesti kymmenen vuotta.  Berberovan mukaan suhteesta puuttui kokonaan keskinäinen kilpailu ”…että minä joskus voisin yltää hänen tasolleen; se on kiistaton elämämme fakta. Kuljen hänen perässään kuin japanilaiset naiset elokuvissa askeleen päässä miehen takana ja olen onnellinen kulkiessani askeleen hänen takanaan,” Berberova kirjoitti. Hän täytti kolmekymmentä vuotta eikä ollut enää yhtä nöyrä. Hän lähti Hodasevitšin luota. Ennen lähtöään hän keitti Hodasevitšille borssikeittoa kolmeksi päiväksi ja parsi kaikki hänen sukkansa. He pysyivät ystävinä Hodasevitšin kuolemaan asti .  He tapasivat kerran pari viikossa, kävivät kellariravintola Georges V:ssä tai Hodasevitš tuli Berberovan luo syömään, minkä jälkeen he menivät pelaamaan biljardia kulmakuppilaan. Kun Hodasevitš ilmoitti menevänsä naimisiin pietarinjuutalaisen Olgan kanssa, Berberova riemuitsi.

Minä itse ja muut

 Berberovan mukaan omaelämäkerta on kertomus itsestä, muistelmat kertomus muista.   Hän ilmoittaa elämäkertansa alussa, että tämä kirja ei ole muistelmateos, vaan avoimen itsekäs omaelämäkerta. ”Tämä kirja on minun elämäntarinani, yritys kertoa elämäni kronologisessa järjestyksessä ja paljastaa sen tarkoitus.”  Hän kirjoittaa sekä itsestään että muista, eikä yritäkään olla  objektiivinen. Tarkkasilmäinen hän kyllä on, onneksi kirjalle!    Kiinnostavia ovat hänen muistelunsa kohtaamisista venäläisten 1900-luvun kirjailijoiden kanssa. Heitä olivat mm. Ahmatova, Belyi, Bunin, Gorki, Nabokov, Pasternak, Tsvetajeva ja  Zamjatin  He   kaikki  ovat niitä  joiden teokset   ovat tehneet minuun vaikutuksen  elämäni eri vaiheissa.

 Belyi ja Pasternak kävivät lähes päivittäin Berberovan ja Hodasevitšin luona emigraation ensimmäisinä kuukausina.  Belyi oli rasittava vieras, sillä Berberovan mukaan hän kävi melkein joka ilta läpi koko ihmissuhteidensa skaalan, joka alkoi kyynelissä: ”Säälikää minua!” ja päättyi nyrkiniskuun pöytää vasten: ”Kiroan teidät kaikki!”  Mutta ”hänen neroutensa voima oli sellainen, että huolimatta hänen rasittavista järjettömyyksistään, jokailtaisesta juopottelustaan, petturuudestaan, hysteerisestä melskaamisesta menneisyytensä kanssa, joka ei millään tahtonut palaa loppuun, huolimatta kaikista ”avohaavoista” ja ”märkähaavoista”, jokainen tapaaminen hänen kanssaan oli elämää valaiseva ja rikastuttava tapahtuma,” Berberova muistelee. Pasternak oli hänelle  etäisempi, ei varmaankaan juonut ja riehunut eikä ollut muutenkaan hankala , koska   hänen mieleensä  oli jäänyt vain, että  hän vaikutti lahjakkaalta, mutta kypsymättömältä  runoilijalta,  jonka  runoista nousivat  helposti   esiin sanat ”kevät”, ”kesä”, ”syksy”, ”talvi”, ”syksyn lehdet”, ”yksinäisyys”, ”meri”, aivan kuin hän  olisi kirjoittanut runoja annetuista aiheista.

 Berberova kirjoittaa laajasti Maksim Gorkista, jolla oli erityissija  hänen elämässään. Gorki ei kiinnostanut häntä kirjailijana, hän tunnustaa ja jatkaa: ”Gorkin elämä ja kuolema olivat ja ovat minulle sellaisen ihmisen elämä ja kuolema, jonka kanssa asuin saman katon alla kolme vuotta, jonka näin terveenä ja sairaana, iloisena ja  kiukkuisena, heikkoudessaan ja voimassaan.”   Tosin  he  eivät he eivät niiden vuosien aikana aina asuneet saman katon alla.     Syksyllä 1924 Gorki muutti Sorrentoon ja kutsui Berberovan ja Hodasevitšin luokseen asumaan. Hän kunnioitti Hodasevitšia, oli syvästi kiintynyt häneen, rakasti häntä runoilijana ja tarvitsi häntä ystävänä, vaikka kirjailijoina he olivat kaukana toisistaan, Kotioloissa Gorki oli rauhallinen, laajasydäminen, joskus lämmin, aina hyväntahtoinen kaikkia kohtaan.  Hän suhtautui rohkaisevasti Berberovaan, antoi isällisiä neuvoja: ”Työskennelkää, älkää pitäkö kiirettä julkaisemisen kanssa, opiskelkaa!” ja liikuttui kyyneliin, kun tämä luki hänelle runojaan. 

 Berberovan mukaan Gorki ei pitänyt köyhyydestä eikä venäläisestä proosasta, toisin kuin venäläisestä  runoudesta. Dostojevskia hän vihasi, Gogolia  halveksi, Turgenevia pilkkasi, Tolstoi herätti hänessä  piinaavaa ja paniikinomaista levottomuutta. Buninia kohtaan hän tunsi loputonta uteliaisuutta. Hän ei koskaan unohtanut, että oli olemassa Bunin, joka asuu Pariisissa, vihaa neuvostovaltaa ja Gorkia sen mukana, elää köyhyydessä, mutta kirjoittaa ihmeellisiä kirjoja.  

Berberova ja Hodasevitš viettivät kaksi talvea Gorkin luona Sorrentossa.   Berberova toimitti Gorkin pojan Maksimin kanssa lehteä, jossa ilmestyi hänen ensimmäinen proosateoksensa Kirjeromaani.  Hodasevitš kirjoitti metafyysisiä runoja ja Gorki viimeisteli Artamonovien tarinaa, jota hän luki heille ääneen iltaisin ”eikä ujostellut itkeä oman teoksensa vaikutuksesta heidän läsnäollessaan,” kuten Berberova muistaa. Hänen mukaansa  Gorkin Saksaan tulon ja  Artamonovien tarinan väliset vuodet 1921 -1925, jolloin hän asui  Saksassa, Tšekkoslovakiassa ja Italiassa  olivat hänen kirjailijauransa parhaat. Hän pursui luovaa voimaa, kirjoitti vapautuneesti, tasapainoisesti ja innoittuneesti ja vähät välitti siitä millaista hyötyä hänen kirjoituksistaan on tulevalle kommunismille.  ”Hän kirjoitti kuin itselleen seitsemän tai kahdeksan suurta kertomusta:  unikertomuksia, näkykertomuksia, hulluuskertomuksia …  Sorrento oli viimeinen paikka missä Gorki oli riippumaton ja kirjoitti vapaasti mitä halusi, ” Berberova arvioi.  (Ja minä huokaan: voi että en osaa venäjää, totta totisesti haluaisin lukea  Gorkin  uni- ja hulluuskertomuksia!)

 1920-luvulla kiinnostus Gorkin kirjoja kohtaan laimeni  lännessä ja   häntä alkoi kalvaa pelko, että hänen unohdetaan kirjailijana. Ei mitenkään harvinainen pelko kirjailijoilla nykymaailmassakaan. Sitäkin tavanomaisempaa se oli emigranttikirjailijoilla. Berberova  muistelee  tavanneensa elämänsä aikana  kykyjä, melkein voi sanoa neroja,   jotka olivat  onnettomia,  sairastelevia, vaikeita ihmisiä ja  joiden elämä  oli pirstaleina.  Hän kirjoittaa: Kaikkeen sekoittui ”meitä ei lueta”, ”meitä ei kuunnella”, ”meitä ei ymmärretä”, ”ei ole rahaa”, ”ei ole lukijakuntaa.”  Vankila tai karkotus uhkasi. En voi kuvitella mitään onnettomampaa, alakuloisempaa, surullisempaa.

 Gorkin pelko lukijoiden menetyksestä kasvoi ja hän ryhtyi suunnittelemaan paluuta kotimaahan.  Hän uskoi vilpittömästi ( kun ei nähnyt maan todellista tilannetta Länsi-Euroopasta käsin, mikä on minun oletukseni), että Neuvostoliitossa kirjailijat ovat onnellisemmassa asemassa kuin porvarillisissa maissa, että nuoria kykyjä on satoja ja että vanhat kirjailijat työskentelevät hedelmällisemmin kuin ennen vallankumousta.  Hän uskoi, että vain Neuvostoliitossa hän voisi pelastua unohdukselta, yksinäisyydeltä ja puutteelta. Hän palasi sinne lopullisesti vuonna 1933.  Paluu oli kohtalokas, hän kuoli vain kolmen vuoden kuluttua, samana vuonna jona Moskovassa alkoivat suuret oikeudenkäynnit älymystöä vastaan..  Virallisen tiedon mukaan hän kuoli tuberkuloosiin, mutta joidenkin tietolähteiden mukaan salainen poliisi olisi myrkyttänyt hänen, kun taas Berberovan kuulemien kertomusten mukaan hänen tuberkuloosinsa oli pahentunut Moskovassa. Kenties maan henkinen ilmapiirikin heikensi hänen terveydentilaansa (taas minun oletukseni).  Hän oli anonut ulkomaanpassia terveydellisten syiden takia, mutta anomus oli evätty. Totuutta hänen kuolemastaan saadaan tuskin koskaan selville.

Laiton  maahanmuuttaja

 Berberova sanoo kuoriutuneensa munasta kerran neljännesvuosisadassa. Ensin syntyessään, sen jälkeen vuonna  1925,  jolloin hän  muutti Hodasevitšin  kanssa Gorkin siipien suojasta Pariisiin, ja  sitten  vuonna  1950, jolloin  hän  ja  lähti   Yhdysvaltoihin.  Se muutto  oli hänen sanoin: ”tärkein, harkituin ja vaikein valinta,  jonka olen koskaan elämässäni tehnyt”. 

 Muuttoon oli monta syytä. Kirjallinen mikrokosmos jossa hän oli elänyt neljännesvuosisadan, oli sodan jälkeen hajonnut, Ranskan älyllinen ja henkinen ilmapiiri oli ristiriitainen ja   avioliitto N.V.M:n kanssa (taidemaalari Nikolai Vasilevitš Makejev) oli päättynyt. Hänessä yhdistyi minulle, minussa hänelle kaikki se, mitä meiltä oli puuttunut  muissa rakkaussuhteissamme. Meidän onneamme olisi saattanut kestää hyvin kauan (eikä vain kymmentä vuotta), mikäli ei   ollut sattunut sellaista   mikä sattui:  yllättävää kaksintaistelua välillämme, ottelua kolmannen ihmisen vuoksi, joka nousi tuon taistelun aiheuttajaksi ja kohteeksi tahallaan ja tietoisesti…  Olin maksanut niin kovan hinnan, että olin valmis  heittämään kaiken sikseen ja lähtemään minne tahansa,

 Hän oli lähtiessään 49-vuotias (parhaassa iässä, mikäli aikoo muuttaa elämänsä suuntaa ennen kuin se on liian myöhäistä). Hän ei osannut englantia eikä hänellä ollut kuin 75 dollaria, kun hän saapui New Yorkiin, mutta hän ei pelännyt. Hän sanoo olleensa utelias  ja innostunut. Hänelle ei myönnetty maahantuloviisumia, koska venäläisten kiintiö oli täynnä.  Hän ei halua kertoa miten sai vakinaisen asumisoikeuden Yhdysvaltoihin, vaan kehottaa lukijaa  tutustumaan Kafkan Oikeusjuttuun tai Mennottin oopperaan Konsuli. Hän sanoo, että hänen tarinansa on kirjoitettu, joten sen toistaminen  olisi turhaa. Harmillista, sillä minä olisin mielelläni lukenut hänen kokemuksistaan laittomana maahanmuuttajana.  Hän toteaa vain, että hänen laiton asemansa Yhdysvalloissa ratkesi, vasta neljän vuoden kuluttua kun hän meni naimisiin.

 Hän ei mainitse miehensä nimeä eikä kerro mitään avioliitosta, joka päättyi virallisesti 1983.  Omaelämäkerran henkilöhakemistossa miehen nimi kuitenkin esiintyy. Hän oli George Kotševitski, muusikko ja musiikkipedagogi.  Berberova selventää toisessa yhteydessä miksi ei kerro kaikkea. ”Kirjoitan saagaa omasta elämästäni ja olen siinä vapaa tekemään niin kuin tahdon. Voin paljastaa salaisuuksia ja pitää niitä omana tietonani, voin puhua itsestäni, puhua muista, olla puhumatta mistään…”

Ollakseen  laiton maahanmuuttaja Berberova menestyi hyvin Yhdysvalloissa, vaikka  ensimmäiset seitsemän  vuotta olivat  olleet vaikeita.  Hän ei kuulunut ”rautaesirippuemigrantteihin,” jotka ”toivat mukanaan kokoonpantavan, kannettavan, ruostumattoman rautaesirippunsa ja ripustivat sen itsensä ja läntisen maailman väliin.” Työpaikat olivat vaihtuneet usein, hänellä oli noiden vuosien aikana ainakin seitsemän ammattia, mm. osoitekoneen käyttäjänä, Voice of American venäjänkielisenä kuuluttajana ja varakkaan Mrs. Toomin yksityissihteerinä. Hän toimitti New Yorkissa ilmestyvää venäjänkielistä aikakauslehteä,  editoi kirjoja Chekhov Publishing Houselle ja opiskeli öisin  englantia.   Vuonna 1958 hän muutti Connecticutiin ja alkoi luennoida Yalen yliopistossa 1900-luvun venäläisestä kirjallisuudesta. Seuraavana vuonna hän sai Yhdysvaltain kansalaisuuden ja neljän vuoden kuluttua hän siirtyi Princetonin yliopistoon, jossa opetti Venäjän kirjallisuutta, kunnes pääsi eläkkeelle 70-vuotiaana, minkä jälkeen hän toimi vierailevana luennoitsijana useassa yliopistossa, kirjoitti ja mikä parasta opetteli kahdeksankymppisenä käyttämään tietokonetta.   Koskaan ei ole liian myöhäistä!   Vanhoilla päivillään hänestä tuli kuuluisa kirjailija Ranskassa, kun hänen tuotantoaan alettiin kääntää ranskaksi 1980-luvulla. Entinen kustannusvirkailija Jacqueline Onassis Kennedy, joka oli ranskankielentaitoinen, löysi hänen kirjansa ja lanseerasi  ne  Yhdysvaltoihin. 

Paras asia minkä Berberova sanoo oppineensa Yhdysvalloissa, on  se että hän oppi nauramaan itselleen. ”Viisaat ihmiset eivät suhtaudu täällä itseensä turhan vakavasti,” hän toteaa.  Hän  kirjoitti  omaelämäkertansa  vuosina 1960-1966, jolloin  hän ei   ollut vielä kuuluisa eikä tiennyt mitä elämä toisi tulleessaan.  Kirjan viimeisellä sivulla hän sanoo, että on kuoriutunut neljännen kerran. ”Tämän viimeisen syntymän jälkeen edessäni on  s a l a i s u u k s i e n  o d o- t u s,  koska kaiken  ilmiselvän olen jo käyttänyt eikä elämässä ole elämättä jääneitä puolia jäljellä. Salaisuudet taas ovat minun tietoisuuteni vielä suljetulla alueella. Ne eivät liity mihinkään ulkoiseen vaan siihen mikä on minua itseäni ja olemassaoloani ja on o l l u t  a i n a. Salaisuuksien odotus  valmistautumista viimeiseen, tuntemattomaan kokeeseen, johon olen jo kauan sitten antanut suostumukseni ja joka ei ole pelottava jo yksin siitä syystä että se on väistämätön.”  Hän sai pitkän valmistautumisajan, sillä  kuoli  lähes kolmenkymmenen vuoden kuluttua vuonna  1993. 

Alistumisesta

 Seitsemäs päivä joulukuuta vuosi sitten  ilmestyi  Ranskassa Michel Houellebecqin  romaani   Submission (Alistuminen,  suomentanut Lotta  Toivanen).   Samana päivänä  islamistiterroristit tappoivat  kaksitoista  Charlie Hebdon  työntekijää.   Vastailmestyneen lehden kannessa oli Houellebecqin  pilakuva ja  hänen  ennustuksensa, että  hän menettää hampaansa vuonna  2015  ja osallistuu    ramadaniin  vuonna 2022.

Tuo traaginen ilmestymispäivä  tuli  mieleeni  joulukuun   7. päivän aamuna,   kun  otin   kirjan käteeni   ja huomasin että  sehän on ollut kohta  kuukauden lainassa,  enkä ole vieläkään  kirjoittanut  aikomaani   pientä blogijuttua. 

Entä jos...?

Kirjan tarina on yksinkertainen: mitä tapahtuisi jos Ranskan presidentinvaalit voittaisi vuonna  2022  Muslimiveljeskunnan  ehdokas  Mohammed  Ben Abbas,  Marine Le Penin  vastaehdokas.  Maassa alkaisi islamisaatio.  Paris - Sorbonne III -yliopiston professorit kääntyisivät yksi toisensa jälkeen islaminuskoon saadakseen pitää virkansa.

Kirjan minäkertoja François on Sorbonnen professori. Hän on väitellyt tohtoriksi kirjailija J. K. Huysmansin tuotannosta (väitöskirjan nimi: Joris-Karl Hyusmans eli ulostulo tunnelista).  Hänen juutalainen tyttöystävänsä Miriam pakenee islamisaatiota vanhempiensa kanssa Israeliin, ja hän itse  pakenee  luostariin, jossa  Huysmans  eli aikoinaan  maallikkojäsenenä.  Mutta katolilainen luostarielämä ei innosta Françoisia.  Lopulta hän kääntyy islaminuskoon ja palaa yliopistovirkaansa ajatellen toiveikkaana, että saisi mahdollisuuden uuteen elämään eikä hänen tarvitsisi katua mitään.

Kirjailijan läsnäolo

Syy, miksi päätin kirjoittaa  Alistumisesta,  ei liity   terrorismiin, islamisaatioon eikä  islaminuskoon, vaan  siihen  mitä Houellebecq  kirjoittaa romaaninsa  alussa kirjallisuudesta. Seuraa pitkä sitaatti, jonka jokaisen sanan allekirjoitan:

”… vain kirjallisuus voi antaa kokemuksen yhteydestä toisen ihmisen mieleen, kaikkeen tuossa mielessä, sen heikkouksiin ja vahvuuksiin, oikkuihin ja rajoituksiin, uskomuksiin ja pakkomielteisiin, kaikkeen mikä koskettaa, kiinnostaa, kiihottaa ja kuvottaa. Vain kirjallisuuden kautta voi olla yhteydessä vainajan mieleen suoremmin, syvällisemmin ja perinpohjaisemmin kuin keskustelussa ystävän kanssa. Oli ystävyys miten syvällistä ja pitkäaikaista hyvänsä, ei ihminen puhuessaan koskaan avaudu yhtä perinpohjaisesti kuin tyhjän paperiarkin edessä, silloin kun hän osoittaa sanansa tuntemattomalle vastaanottajalle.  Kirjallisuudesta puhuttaessa tyylin kauneus ja lauseiden sointi ovat toki tärkeitä, eikä kirjailijan pohdintojen syvällisyyttä ja ajatusten omintakeisuutta sovi väheksyä. Kirjailija on silti ennen muuta kirjoissaan läsnä oleva inhimillinen olento. Ei loppujen lopuksi ole niin tärkeää, kirjoittaako hän hyvin vai huonosti, olennaista on että hän kirjoittaa, ja on kirjoissaan  oikeasti läsnä…”

Minulle  Houellebecq on  ensimmäisestä  suomeksi  ilmestyneestä kirjastaan lähtien  ollut  aidosti läsnäoleva kirjailija,  hänen  sanojaan käyttäen ” kirjoittaja, jonka seuraan  haluamme palata, jonka kanssa haluamme viettää aikaa.”    Ranskalaisessa kirjallisuudessa kauan ennen häntä näitä kirjailijoita minulle olivat André Gide ja Samuel Beckett nuoruusvuosinani.   Uuden aallon romaanikirjoittajiin en saanut samanlaista kosketusta, vaikka luinkin heitä kiinnostuneena.   Houellebecq. Minua miellyttää hänessä se, että hän on kaikkine pakkomielteineen ja tunteineen läsnä, mutta ei päällekäyvästi.   Kontakti lukijaan on suora ja konstailematon, joskus liiankin suora(puheinen) päätellen siitä kohusta minkä  hänen  kirjansa mediassa herättävät.

Kirjailijan alistuminen

Paris Reviewin haastattelussa 2.1.2015  Houellebecq kertoo, että  hän  kirjoitti  romaanin  ensimmäisen osan  käytännössä yhdeltä istumalta, koska  oli helppoa kuvitella itsensä   kirjallisuuden opiskelijana, joka  löytää Huysmansista ystävän ja omistaa elämänsä hänen tuotannolleen.  Houellebecq löysi Hyusmansin vasta 35-vuotiaana. François ei ole omakuva, vaan projektio siitä mikä hänestä olisi voinut tulla, jos hän olisi lukenut Huysmansia nuorena.   Hänen tarkoituksensa oli kirjoittaa romaani siitä miten François kääntyy katoliseen uskoon idolinsa Huysmanin jalanjäljissä.  Romaanin nimi oli alun perin La Conversion (Kääntymys), mutta hän ei pystynytkään  kirjoittamaan  Françoisin  kääntymystä, ja  niin  nimi  muuttui   Soumissioniksi  (Alistumiseksi),   mikä tarkoittaa al-islāmia  eli alistumista jumalalle.

Houellebecqin mukaan Alistumisen avainkohtaus tapahtuu Rocamadourin  Mustan madonnan  äärellä Neitsyt Marian  kappelissa.  François on haaveillut pitkiä  madonnan luona ja miettinyt  Huysmansin  kääntymystä  katolilaisuuteen.  Madonnasta on virrannut hengellistä voimaa, mutta kun François käy ennen Pariisin  palaamista viimeisen kerran Neitsyt Marian kappelissa, hän tuntee menettävänsä  yhteyden mustaan madonnaan.  ”Puoli tuntia myöhemmin, pyhän hengen lopullisesti hylättyä minut, nousin jalkeille, laskeuduin portaat murhemielin ja raahasin rappeutuneen, katoavaisen ruumiini pysäköintialueelle.” 

Rocamadourin Musta madonna

Uskonnon idea

Houellebecq kertoo Paris Reviewin haastattelussa, että monissa hänen kirjoissaan on uskonnon idea mukana tavalla tai toisella. Hän on sitä mieltä, että uskonnon paluu ei ole vain iskulause, vaan todellisuutta.  Hänestä ihmisillä on todellinen jumalyhteyden tarve, heille kääntyminen uskoon on toivon merkki, ei uhka.  Se merkitsee, että ihmiset pyrkivät uudenlaiseen yhteiskuntaan, Houllecq sanoo ja lisää että islam on tulevaisuuden kuva.

Ehkä  Houellebecqin   uudenvuodenennustus, että vuonna 2022 hän viettää  ramadania,  ei ollutkaan provokaatio, millaisena  moni sen luki.  Ehkä islamin usko on hänelle todella ulostulo tunnelista, sillä niin suuri on hänen inhonsa länsimaista hedonistista kulutuskulttuuria kohtaan.    Tuleeko hänestä sunni- tai shiiamuslimi tai kenties suufilainen?  Toivon, että viime mainittu, koska itse aikoinani innostuin suufilaisuudesta.  Jään odottamaan suurella mielenkiinnolla hänen seuraavaa romaaniaan

PS. Olen kirjoittanut Houellebecqista  tässä  blogissa  aikaisemmin  kolme juttua:

Keskiluokan Zarathustra

Todellista sinkkuelämää

Syksyn satoa

Pakolaiskirjallisuutta

 Vasemmanpuoleinen kirja Pietarin valot ilmestyi vuonna 1958 suomeksi, ja vuonna 2014 venäjäksi valkovenäläisen Jakub Lapatkan kääntämänä. Se on ajankohtainen  teos -   tositarina syistä, jotka  särkevät  13-vuotiaan  pojan  maailman ja  ajavat hänen perheensä maanpakoon.  Se  olisi hyödyllistä luettavaa kaikille  niille   miehille, jotka   dissaavat  turvapaikanhakijoita  ja heittelevät  polttopulloja    pakolaisten  vastaanottokeskuksiin. (Mutta osaavatko  nuo miehet lukea?)

 Oikealla oleva  kirja on   Me sankarit  on isäni Juhani Konkan esikoisromaani, jonka hän julkaisi 25-vuotiaana salanimellä  Urho Torikka.  Tänä  syksynä ( 2015)  se ilmestyi  Pietarissa venäjäksi Lapatkan käännöksenä.   Se perustuu isäni päiväkirjaan Aunuksen  sotaretkeltä, johon  hän osallistui alle 20-vuotiaana.  Samanlaista todellisuutta elävät lukemattomat  nuoret miehet nykyään Syyriassa.  Historia toistaa itseään, ikävä kyllä. Siksi jotkut  kirjat ovat  yhä uudelleen ajankohtaisia.

Pietarin valot ja kymmenenvuotias blogi

Kuvassa  Pietarin Iisakin kirkon  kupoli   lokakuusssa 2015.  Pietarin valot- nimisessä  kirjassa isäni kertoo katselleensa    Iisakin  kirkon  kullalta hohteevaa kupolia kotikoivunsa latvasta Tokosovassa,  joka on  noin  20 kilometrn päässä ietarista.

Olen viettänyt Pietarissa  lähes  koko  lokakuun, vielä on jäljellä viikko. Matkalukemiseksi  otin  kaksi  romaania ja Anna Ahmatovan runot. Kaikissa niissä on Pietari   keskeisellä sijalla.  Toinen  romaani  on  Andrei Bitovin Puškinin talo, ja toinen Juhani Konkan (isäni)    muistelmaromaani  Pietarin valot.  Bitovin  romaanista en saanut otetta, vaikka se oli ihastuttanut minua 1980-luvun alkupuolella.  Minua  ärsytti  kertojan ääni.  Se  oli   väistelevä    ja kiemurteleva, ja mikä pahinta   kertoja    käytti monikon  ensimmäistä  persoonaa.    Toisaalta ymmärsin  että yksikön  ensimmäistä  persoonaa  oli  sopimatonta käyttää. Neuvostoihmiset oli kasvatettu  yhteisöllisyyteen ,  me-henkeen. Bitovin kirja jäi kesken. Siirryin  lukemaan Pietarin  valoja. Ajattelin kirjaa lukiessani, että tämähän on  mitä  ajankohtaisin kirja, koska  se kertoo   nuoren pojan näkökulmasta kokemuksellisesti,  millaista on   kasvaa  vallankumouksen ja sisällissodan varjossa,  ottamaan  vastuu perheen vanhimpana poikana, kun  ensin  vangitaan isä ja sitten äiti, ja  joutua  pakenemaan  maasta - ei elintasoa etsimää, vaan henkensä edestä.  Ja kun mies  on nuori niin tietysti hänen päänsä on täynnä  suuria sankariunelmia.

Pietarin  valoja  ei  enää saa  mistään suomeksi, minunkin hyllystäni se on kadonnut.   Mutta viime vuonna ( 2014) se ilmestyi  venäjäksi Pietarissa,  lähes 60 vuotta  suomeksi  ilmestymisensä jälkeen  vuonna 1958,   jolloin kirja  vaiettiin tyystin.  Silloisena  aikana  oli sopimatonta  julkaista kirjoja jotka eivät oleet myötäsukaisia   Venäjän  vallankumoukselle. Se kirja jäi isäni viimeiseksi.   Hän keskittyi  venäläisen kirjallisuuden kääntämiseen. 

Eräs nuori mies,  yksi  toksovalaisen pienpanimon omistajista,  luki  Pietarin valot, Ogni Peterburgan  venäjäksi,  ja kirja teki hänen  niin suuren  vaikutuksen, että   sen inspiroimana  hän    kehitti porterin    nimeltä  Pietarin valot. 

Lapsenlapsi  Alisa löysi   portterin netistä, kun etsi kirjaa  Pietarin valot.  Löysipä  myös  Pietarista kaksi baaria, jossa sitä olisi ollut tarjolla. Minä tallensin  portterin kuvan kännykkääni ja   opettelin  Google kääntäjän/  ääntäjän avulla kysymään venäjäksi , että onko teillä tätä  portteria. 

 En kuitenkaan  lähtenyt  kapakkakiertueelle heti, vaan   etsin  portterin valmistajan   netistä,  ja kysyin  mistä  tuotetta saisi.  Muutaman    tunnin kuluttua tuottaja ilmoitti, että  tuote on juotu loppuun viime  vuonna.  Olin pettynyt. Niin mielelläni olisin halunnut maistaa Pietarin valoja.

Sanat -blogin kymmenvuotispäivä

Se  oli ja meni   jo  elokuussa. Minulla on   huono  tapa unohtaa kaikki syntymäpäivät. Mutta tänään  jostain   syystä mieleeni tuli, että  aloitin Sanat-blogin    syksyllä  2005. Sitä ennen oli pitänyt  Kirjailijan päiväkirja - nimistä blogia   neljättä vuotta, vuoden 2002  helmikuusta alkaen.  Olin  koodannut  blogin sivut  itse, sitten  kyllästynyt  koodaamisen vaivalloisuuteen   ja hankkinut sivunteko-ohjelman, sekin oli  jollakin tapaa hakala.    Yksi hankaaluus  taisi olla, että palveluntarjoaja lakkasi olemasta.  Sitten  löysin Bloggerin ja sen  helpot   blogialustat, joille siirsin myös  Kirjailijan  päiväkirjan. Alkuvuosina  päivitin  usein  ja  innokkaasti   Sanat-blogia, ja  vähän laiskemmin  Kirjailijan päiväkirjaa.  

 Tykkäsin bloggaamisesta, mutta pikkuhiljaa innostus  laantui.  Syynä oli Unennäkijän muistelmat.   Sen    kirjoittaminen  vei  energiani, eikä sen jälkeen innostus  blogin kirjoittamiseen ole palannut entisenlaiseksi. 

 Bloggaamisen alkuvuodet  olivat hauskoja.  Blogeja oli niin vähän että niiden  kirjoittajien  äänet  oppi tuntemaan.

Minulla oli  tapana suositella noina vuosina  blogeja joista   pidin.  Jossain  vaiheessa  blogeja alkoi  tulla niin paljon, että kirjoittajien äänet ja tyylit eivät   enää erottuneet toisistaan.  Bloggaamisesta oli tullut valtavirtaa,  ehkä  se oli yksi syy  miksi kiinnostukseni väheni.   Kaikesta huolimatta  yritän  pitää blogia  hengissä - jotenkuten, vaikkei bloggaminen olekaan   enää yhtä kiinnostavaa kuin  alkuaikoina. 

Kymmenen vuotta sitten   kävin    Helsingin kirjamessuilla,    lokakuun 28.päivä ( Sanat-blogin mukaan, joka oli mun  päiväkirjani, kuten   edeltäjänsä Kirjailijan päiväkirja) . Teemana oli  niillä messuilla  lause  " Sivistys kävi täällä."   Esiintyjinä mm. Matti Klinge.   Eira Stenberg ja Leif Salmen puhuivat aiheesta " Miksi  olemme yhä rasisteja?" 

 Onko mitään muuttunut kymmenessä vuodessa?   No ainakin se että silloin ei  ollut  Facebookia eikä  Twitteriä. 

Karl Ove Knausgård. Taisteluni. Viides kirja

Hyvä lukusää  on  vallinnut lähes koko  kesän, on satanut ja tuullut,     Olen ahminut kirjoja ja  nauttinut  sadepäivistä, kun  olen  saanut lukea  eikä ole tarvinnut   lähteä kastelemaan palstaa. Patrick  Mondianon   tiukan ja niukan modernismin jälkeen olisi ollut vaikeata  päästä Knausgårdin lavean realismin makuun,    ellen  olisi    aikaisemmin tottunut  hänen  tapaansa  kirjoittaa.

Kolmisen vuotta sitten luin ensimmäisen Knausgårdini. Se  oli Taisteluni-sarjan  toinen  kirja, joka  oli  vähällä  jäädä  lukematta, koska  kirjan alku, noin  70 sivua lapsiperheen  arjen  kuvausta,  pitkästytti minua, kuten kirjoitin blogissa  16.12.2012.  Ajattelin silloin , että  jos tämän kirjoittaja  olisi nainen,  kustannustoimittaja  olisi sanonut:  puolet pois, alun  pitää olla iskevämpi,   ei kaikkea  eikä varsinkaan    kakkavaippojen  vaihtoa  tarvitse  kuvata  niin  yksityiskohtaisesti.  Keskustelu  Knausgårdista ja vaipoista jatkuu  Helsingin  Sanomissa, jossa oli  viime   lauantaina  18.7.2015   Sonja Saarikosken  essee Mies, joka teki vaipanvaihdosta  kiinnostavaa.

Jossain yhteydessä Knausgård on sanonut tai kirjoittanut, että  kirjallisuus ei  ole vain sanoja,  kirjallisuus on sitä mitä sanat herättävät lukijassa.  Taistelujen kaikki kuusi kirjaa ovat herättäneet lukijoissa  vahvoja  tunteita:   ihailua, inhoa, kateutta, närkästystä, ahdistusta   ja torjuntaa.  Joillekin on liikaa, että  hän  tulee tunteineen liian  liki.    Jopa heilläkin, jotka eivät ole lukeneet hänen kirjojaan, on mielipide hänestä.

Miten kirjailijaksi tullaan

Knausgårdin  Taisteluni viides kirja (suom. Katriina Huttunen)  on  nuoren miehen kehityskertomus.   Hän  on  kirjan  alussa 19-vuotias  ensimmäisen vuoden opiskelija  Bergenissä.  Hän  opiskelee  Skrivekunstakademietissa ( Kirjoitustaitoakatemiassa),   epäonnistuu kirjoitusyrityksissään. Kilpailutilanne   opiskelijatovereiden kanssa käy liian rankaksi   ja hän alkaa lintsata akatemiasta.  Hän rupeaa lukemaan  kirjallisuustiedettä ja taidehistoriaa   yliopistossa, työskentelee   opiskelijaradiossa,  kirjoittaa  kirjallisuuskritiikkejä,  tienaa  rahaa kesälomasijaisena kehitysvammaisten hoitolaitoksessa ja mielisairaalassa,  soittaa      rumpuja  rock-klubeilla ja  juopottelee  kavereidensa kanssa ja vapautuu   ujoudestaan  ja mykkyydestään humalassa.   Toisin  sanoen  elää tavallista opiskelijaelämää rakastumisineen ja juopotteluineen.

 Minun on helppo samastua tuohon nuoreen opiskelijaan ja kirjailijanalkuun, vaikka olen eri sukupuolta ja sukupolvea.   Aloitin  opiskelun 1960-luvun alussa, jolloin opiskelijaelämä oli paljon poliittisempaa kuin 1980-luvun lopussa, jolloin Knausgård aloitti, mutta  olin yhtä epävarma ja itsekeskeinen,  myös    rakkauden ongelmat olivat  samankaltaisia.   Ja  hänelläkin oli lukihäiriö.   Hän tunnustaa sen  ystävälleen Geirille,  ja  kertoo että hän oli lukenut tuskin mitään ennen kuin tuli Bergeniin opiskelemaan. Hänhän  on kuin muinainen  Demosthenes,  jolla oli puhevika!   Tarinan mukaan  Demosthenes  harjoitteli meren rannalla kiviä  suussaan puheita, niin hänestä tuli antiikin kuuluisin puhuja.  Mutta miten  Karl Ove  pääsi Skrivekunstakademietiin, ellei   hän ollut  lukenut mitään? minä ihmettelen. 

 En tunne  kasari- enkä ysärimusiikkia, jota hän kuunteli ja soitti, eikä se kiinnosta, mutta   minua  kiinnostaa hänen   opiskelunsa  Bergenin kirjoitusakatemiassa  ja   kirjat joita hän luki. En itse  ole saanut  kirjailijakoulutusta ( paitsi kantapään kautta),  mutta  jos  olisin  saanut, olisin kestänyt  opiskelijatovereiden ja  opettajien  kritiikkiä yhtä vähän  Knausgård.  Kasvojen menettämisen pelko olisi ollut yhtä suuri, samoin häpeä epäonnistumisen jälkeen, tuttua  myös huonommuudentunne. Kirjoja lukiessaan hän  vertasi  itseään niiden kirjoittajiin ja toteaa, ettei hänellä ollut mielikuvitusta, vaan kaikki hänen kirjoittamisensa  liittyi todellisuuteen ja omiin kokemuksiin.  Kun  hän  luki V.S. Naipaulin Saapumisen   arvoitusta ( yksi mielikirjoistani aikoinaan),  hän suri ettei hänellä ollut  Naipaulin  varmuutta ja kirkkautta.  Hänen mukaansa ”sellaista oli  lukea Naipaulia kuten  muitakin  hyviä kirjailijoita, yhtä  lailla nautintoa kuin mustasukkaisuutta, yhtä lailla  iloa kuin epätoivoa.”   

Hän  ihaili Thomas Bernhardia,  jonka  kieli ja rytmi  inspiroivat  häntä.  Bernhardia  oli norjannettu jo 1990-luvun  alussa,  Suomessa vasta 2000-luvun  alussa ( vuonna 2007).    Hän ei ollut ainoa Bernhardista innoittunut norjalainen. Kun hän  sai  Morgenbladetista arvosteltavakseen Stig Sæterbakkenin romaanin,  hän  teilasi sen koko sivun jutussa, koska se  oli hänestä pelkkää Thomas Bernhardin jäljittelyä, toki  suuri romaani, ”kuin jättiläismulkku, ensisilmäyksellä vaikuttava, mutta niin iso, ettei  veri jaksanut nostaa sitä pystyyn ja tehdä siitä toimintakelpoista,  vaan siitä tuli puolijäykkä, ”  hän kirjoitti   ilmeisesti kateuden  inspiroimana. Sæterbakken, joka oli  melkein ikätoveri ja  julkaissut jo  runokokoelman ja kaksi romaania,  eikä hän ollut  julkaissut ensimmäistäkään kirjaa.  Hän tunsi 25-vuotiaana olevansa  luuseri, joka  ei ollut saanut mitään aikaan.  Voi miten tuttua! minä ajattelen tätä lukiessani.

Kun  Tore Renberg, paras  ystävä ja bändikaveri,  kertoi riemuissaan että hänen käsikirjoituksensa  oli hyväksytty  seitsemännentoista hylkäyksen  jälkeen,  Karl Ove  oli   synkkänä kateudesta: ”Tämä oli niin epäreilua. Tämä oli niin helvetin epäreilua. Miksi hän, neljä vuotta nuorempi kuin minä, oli saanut lahjan, mutta minä en?”

 Hän oli yrittänyt kirjoittaa yli kymmenen vuotta kaunokirjallisuutta. Vuodet vain kuluivat eikä kirjoittaminen sujunut, parisuhdekin ahdisti. Hän osasi kirjoittaa artikkeleita,  arvosteluja   ja haastatteluja, mutta heti kun  hän istui kirjoittamaan kaunokirjallisuutta, joka ”oli ainoa asia mitä   hän halusi  elämässään  tehdä,  ainoa asia minkä  hän koki tarpeeksi mielekkääksi,”   hän meni jumiin.

 ”Ja  sitten yhtäkkiä, kuin tyhjästä, aloin kirjoittaa.”  Tosin  Tore oli auttanut häntä  alkuun ja   Geir Gulliksen, Toren kustantaja,  oli kannustanut jatkamaan, ja niin esikoisromaani  oli alkanut  lopultakin  syntyä.  Hän oli 29-vuotias, kun se ilmestyi kahden  vuoden kuluttua.  Se sai hyvät arvostelut,   kaksi sivua Dagbladetissa, häntä verrattiin  Hamsuniin, Mykleen ja Nabokoviin.Puhelin alkoi soida, hän  sai  haastattelu- ja esiintymispyyntöjä. ”Kun luin  haastatteluja, häpesin silmät päästäni.  Makasin yökaudet valveilla miettiessäni mikä idiootti olin,” hän kirjoittaa ja  jatkaa: ”Minua ihmiset olivat alkaneet kohdella eri tavalla , nythän olin ’joku’. Vihasin sitä. Kaikista asioista oli kadonnut merkitys, niin  siinä  oli käynyt.   Myös tuo on minulle  tuttua esikoiskirjailija-ajaltani.

  Kun esikoisromaanini ilmestyui, olin  samanikäinen kuin Knausgård.    Hänen isänsä oli kuollut     kuollut  hänen kirjansa ilmestymisen aikoina. . Minun isäni  oli kuollut kesällä, kun kirjani ilmestyi syksyllä.  Suhde  isään  oli ristiriitainen ja vaikea,  seurauksena oli surun sijasta masennus.  Hänen masennuksensa kesti neljä vuotta, minun lähes kymmenen vuotta. Hän  kirjoittaa: ”pimeys  tiivistyi sisälläni, ilo katosi minusta en enää tiennyt mitä  halusin tai mitä tekisin, tiesin vain että poljin  paikallani, olin jumissa. 

Jokaisella kirjalla on hintansa. 

 Kun Karl Ove vapautuu  kirjoituslukosta, hän  alkaa kirjoittaa toista kirjaansa ja  hänen avioliittonsa päättyy umpikujaan. Vaimo  on mustasukkainen  kirjoittamiselle  ja  pettää häntä, kun ei kestä, että yhtäkkiä hän säteilee onnesta.  Vaimo sanoo epätoivoisena ”Olet ollut alamaissa neljä vuotta siitä  syksystä asti kun isäsi kuoli ja julkaisit esikoisteoksesi, ja meillä on ollut niin raskasta, niin vähän iloa. Olen yrittänyt, olen kokeillut  kaikkea. Ja sitten pystyt taas kirjoittamaan, ja sitten olet taas iloinen. Se oli suunnattoman provosoivaa. Minusta tuntuu, että minulla ei ole mitään tekemistä  elämäsi kanssa. Minusta tuntuu että olen täysin ulkopuolinen.” 

Enemmin tai myöhemmin lähes jokainen kirjailijan rakastettu tai  puoliso, mies tai nainen, joutuu kokemaan saman: vain   kirjoittaminen on tärkeätä, millään muulla ei ole merkitystä. Knausgårdin sanoin kirjailija on Dracula, joka imee ravintoa muiden  ihmisten tunteista.

Minua viehättää Knausgårdin omaelämäkerrallisessa  sarjassa se että hän  kirjoittaa ilman ironiaa, hän tosissaan  ja vakavissaan, mikä  on  (uhka)rohkeata  aikana, jolloin  kaikkea ironisoidaan.

Seuraavaksi  aion lukea   norjalaisen  Cora Sandelin omaelämäkerrallisen  Albertine-sarjan, joka kertoo naistaiteilijan uran vaikeuksista. Se ilmestyi suomeksi 1950-luvun lopulla. Luin  sen teinityttönä ja se teki minuun silloin suuren vaikutuksen.  Ymmärsin miten vaikeata oli Sandelin aikaan naisena luoda uraa.   Sittemmin olen  lukenut  Simone  de Beauvoirin omaelämäkerrallisen  sarjan, mutta unohtanut  miksi se ei vaikuttanut minuun yhtä suuresti kuin Cora Sandel.   Olin tietysti    vanhempi ja kyynisempi  enkä  uskonut  hänen  rehellisyyteensä.