perjantaina, lokakuuta 12, 2012

Venäläisiä kertojia

Syksyä  Siperiassa.        Tuntematon mies kissansa kanssa 
 siperilaiskylän raitilla. Kuvasin  hänet  vuonna 2004, jolloin 
osallistuin suomalais-ugrilaisten kirjailijoiden  kokoukseen 
Hanti-Mansiassa. (Klikkaa kuva isommaksi)

 Jevgeni  Griškovets: Joet

 Jevgeni Griškovetsilta  on  ilmestynyt suomeksi  viime keväänä  mainio pieni   kirja  Joet  (Suom. Saija Aarros. Kampus Kustannus, Jyväskylä 2012).  Griškovets on  syntynyt,  kasvanut ja käynyt koulunsa   Siperiassa. Nykyään hän asuu Kaliningradissa.  Hän on kotimaassaan   suosittu näytelmäkirjailija, ohjaaja  ja näyttelijä,  Venäjän Woody Alleniksi sanottu.  Griškovetsin   kirja kannattaa lukea, vaikkei olisi ikinä Siperiassa käynyt.

"Minulla ei ole mitään käsitystä siperialaisesta eksotiikasta, minä en ole sitä kokenut", 
sanoo kirjan   nimetön  kertoja.  Hän  tunnustaa, että on nähnyt karhun  kerran, ei    ole ikinä pitänyt joesta uimisesta,   ja     taigassakin  käynyt  vain  kerran,    "ollut  siellä  hyttysten syötävänä, nuuhkaissut  vähän sen ilmaa, nähnyt jotain.  En käsittänyt siitä mitään ja...palasin kaupunkiin." 

Kertojaminän Siperia ei ole synkkä paikka, vaikka  hänen  kaupunginosansa rajalla olikin  vankila nro 5, jonka muurit ja  valonheittimet  pelottivat  häntä  lapsena.  Mutta vielä enemmän häntä pelottivat  järvien  iilimadot. Hän pelkäsi  niitä kuollakseen. Hän  kertoo   lempeällä ironialla   poikavuosistaan  Siperiassa, jossa elämä  oli ihan tavallista. "Kun koulutunnit peruuttiin pakkasten takia, me juoksimme elokuviin tai ihan vain  pihalle leikkimään. Alaskassa oli koiravaljakoita ja oikea kuolettava  pakkanen. Mutta meillä oli ihan  tavallinen pakkanen. Aivan tavallinen!" Kertoja on lukenut  Jack Londonin kuvauksia Alaskan pakkasista ja koiravaljakoista, ja häneen on tehnyt  suuren vaikutuksen se, että kun siellä sylkäisee, niin sylki jäätyy ennen kuin se ehtii pudota maahan.

Tunnistan itseni kertojan  kuvaillessa, miten  hämmästyneitä ulkomaalaiset ovat kun he saapuvat ensi kertaa Siperiaan. He hämmästelevät mm. Fuji- tai Kodak-kyltillä varustettuja valokuvausliikkeitä,  koska  ovat tuoneet kotimaastaan  filmirullakasan "saadakseen itsestään  kuvia paikallisten asukkaiden, porojen ja karhujen kanssa ja, luonnollisesti, ikuistaakseen kuuluisat siperialaiset  vankilat ja pakkotyöleirit.  He ovat  hämmästyneempiä kuin ensimmäiset Kuun pinnalle astuneet ihmiset olisivat olleet, jos olisivat löytäneet  sieltä  vaikkapa muurahais- tai mehiläispesän."  Minä   hämmästelin ensimmäisellä Siperian matkallani  Whiskas-kissanruokapurkkeja,  joita näin Nenetsian  niemimaalla  olevassa kaupassa. 

 Lisää Venäjän nykykirjllisuudesta Kiiltomadossa, Kristina  Rotkirchin  kirjoitus: Vapaus ja pluralismi. Muutama sana Venäjän nykykirjallisuudesta. 


Andrei Makine: Ikuisen rakkauden  kosketuksia

Andreï Makine   on   syntynyt  Siperiassa, mutta kasvanut  Penzassa, joka on  Udmurtian  naapurissa. Hän   lähti kolmenkymmenen vuoden iässä   Ranskaan, vaihtoi kieltä  ja ryhtyi  ranskalaiseksi kirjailijaksi, joka kirjoittaa  Venäjästä.   Ranskalaisia  Venäjä on  aina   kiinnostanut , joten  ei  ole   ole ihme , että  Makine  on  suosittu kirjailija  Ranskassa. Näyttää olevan myös Suomessa,   koska  hänen  kirjoistaan on ilmestynyt kymmenen suomennosta. Olen  lukenut   kauan sitten  Makinen  Ranskalaisen testamentin,  hänen  läpimurtoteoksensa, joka  sai kiitosta, ylistystä ja   kirjallisuuspalkintoja, eikä  se  hullumpi  kirja ollutkaan.

 Ikuisen rakkauden kosketuksia ( Le  livre des brèves amours éternelles)  ilmestyi  Ranskassa viime  vuonna ja tänä  vuonna  suomeksi. ( Suom. Annikki Suni, WSOY 2012).   Kun näin  Makinen  uutuuskirjansa  pikalainahyllyssä, tartuin siihen  siihen  innokkaana uudistamaan  vuosien takaisen  tuttavuuden,   vasitenkin  kun  kirjan  nimi viittasi rakkauteen,  joka on  kiinnostanut minua varhaisteini-iästä  asti.  

 En tiedä    oliko  vika minussa vai kirjassa, että  lukukokemus  oli pettymys. En saanut  kontaktia  orpokodissa kasvaneeseen    kertojaan  sen enempää kuin  kirjailijaankaan.   Minusta  tuntui  kaiken aikaa, että  sanoista ja niiden väleistä tiuhkui  epämääräistä  negatiivisuutta, jota vierastin. 

 Kirja  alkaa kohtaamisesta.  Kertoja   lähtee saattamaan  kotiin  Dmitri Ressiä, toisinajattelijaa,  jonka  vankileirikierre oli  alkanut parikymppisenä.  Ress  oli   silloin liimannut jonkin  viraston seinään julisteen, jossa  luki " Eläköön suuri sikakumous".   Erään puiston portilla he pysähtyvät. Kertoja  näkee  tuntemattoman kaunottaren , joka nousee autosta ja  kulkee ohitse lapsensa kanssa ja jättää jälkeensä kitkerän ja kylmän hajuveden   hulvahduksen.   "Nuoruudesta lähtien  on sen kohtaamisen muisto palannut  ajoittain mieleeni. Se on  piinannut ja paennut kuin  arvoitus, jonka ratkaisun ihminen toivoo edelleen löytävänsä."

 Kummallinen  yhteensattuma jäi pitkäksi  aikaa vaille vastausta,    kertoja sanoo.  Hän   unohtaa Dmitri  Reissin ja   siirtyy  muistelemaan   lyhyitä  kohtaamisiaan  ikuisen  rakkauden kanssa.  Usein   kohtaamisessa on taustalla  jokin   poliittinen kulissi  - Brežnevin suuri naamakuva tai   paraatikoroke, jonka alla olevaan terästankojen  alla olevaan labyrinttiin kertoja eksyy.   Neuvostojärjestelmä  ei suosinut rakkautta,  kertojan mukaan: "Vapaiden  rakastavaisten  asema vertautui irtolaisiin, varkaisiin ja toisinajattelijoihin. Mikä ei  tavallaan  ollutkaan väärin: rakkaus on  olemukseltaan kumouksellista." 

 Viimeisessä    kertomuksessa   tuntemattoman kaunottaren arvoitus   selviää.  Kertoja näkee   nizzalaisessa ravintolassa naisen, jota Ress oli rakastanut   "ylimaallisella rakkaudella niin kuin Dante    Beatricea."  Nainen ei ollut  enää kaunotar, hänestä  oli tullut  "nomenklatuuramuija,"  kuten  kertoja luonnehtii,   kaiken  lisäksi nainen on tuhonnut Ressin elämän.   Siinä vaiheessa  minulle     selviää,    mikä  vierottaa minua   Makinen  kirjasta.   Siinä on liikaa  osoittelevaa  tendenssiä.     Ymmärrän   kyllä orpokodissa kasvaneen ja Afganistanin  sodassa palovammoja  saaneen  kertojan  katkeruuden, mutta miksi  menestynyt   kirjailijakin on katkera, ja   miksi  hän  kirjoittaa yleviä,  ilmeisesti  syvällisiksi tarkoitettuja lauseita,  esimerkiksi: " Me  ihmiset  erehdymme kohtalokkaasti, kun haluamme löytää pysyviä paratiiseja."  Monikon  ensimmäinen  persoona toistui  niin  usein,   että    minusta alkoi   tuntua   kuin    Makine   jättäisi sanomatta    jotain  henkilökohtaisesti  kipeätä ja  merkitsevää,  ja piiloutuisi   mahtipontisen me-kulissin taakse 


 Sergei Dovlatov:  Meikäläiset

 Sergei  Dovlatov on  minulle  uusi tuttavuus   Griškovetsin tavoin.   Ja miten  riemastuttava     kohtaaminen   Makinen jälkeen!  Wikipedian tietojen mukaan  Dovlatov opiskeli suomea  Leningradin yliopistossa. Hän    syntyi Ufassa 1941 ja kuoli  New Yorkissa 1990.  Hän  joutui  emigroitumaan  Yhdysvaltoihin vuonna  1979.  Syy:  neuvostokriittisten  kertomusten julkaiseminen samizdatissa.  Hänen  viisitoista teosta käsittävästä  ja 25:lle kielelle käännetystä  tuotannostaan on ilmestynyt suomeksi vain  Meikäläiset  ( Suom.  Pauli Tapio. Idiootti 2012).  Sivumennen sanoen pienkustantajat tekevät  nykyään kulttuuritekoja, joihin suurilla kustantajilla ei ole varaa. 

Meikäläiset  on Dovlatovin  suvun tarina. "Toivoakseni se on varsin tavallinen", hän  sanoo kirjan lopussa. Ainakin  se on hauska, vaikkei  suomalaisesta  näkökulmasta  kovin  tavallinen.   Dovlatov  osaa  anekdoottien  kertomisen taidon parhaaseen  venäläiseen  tyyliin.  Hän  on   hulvaton tarinaniskijä. Hän   liioittelee,  kärjistää, pelkistää, karrikoi.   En  hetkeäkään  epäile, etteivätkö hänen  tarinansa sedistä, tädeistä,  enoista ja serkuista   olisi  totta.

 Sergein   isoisä Isaak oli käsityöläinen,  entinen  kaartilainen, atleetti ja elostelija. Hänellä oli  kolme poikaa, joihin  hän suhtautui  jokseenkin halveksivasti.  Yksi kirjoitti runoja ( Mihail-setä). Toinen  näytteli  (Sergein isä Donat).   "Tomerimmaksi  ja käytännöllisimmäksi osoittautui  nuori Leopold. Kahdeksantoistavuotiaana hän karkasi  kotoa iäksi." Hänestä tuli huijari ja hän  päätyi  Shanghain kautta Belgiaan, josta  lähetti    tuttavansa  mukana  isoisälle smokin ja  "valtavan puhallettavan  kirahvin, joka sittemmin osoittautui hattutelineeksi." Isoisä pidätettiin belgilaisena vakoojana. Hän sai kymmenen vuotta ilman  kirjeenvaihto-oikeutta, mikä merkitsi teloitusta.  

Tuohon  aikaan  ihmisiä  alkoi katoilla  arvaamattomasti.   Sergein  äiti  kirosi  Stalinia, mutta isä kunnioitti Stalinia ja  arvioi tilanteen toisin.  Näyttelijä kun oli  hän näki tapahtumat  draamana, jossa  paheesta rangaistiin, kunnes isoisä pidätettiin. Isoisähän  oli hyvä ihminen! "Isä hämmentyi. Hän ymmärsi , että kuolema  kulkee jossakin lähistöllä. Että sankari on vaarassa kuten Shakespearen  tragedioissa."  Isä erotettiin teatterista, koska hän oli juutalainen,    hänen isänsä  oli  teloitettu ja  veli oli ulkomailla.  Siis aivan tavallinen tarina  entisessä Neuvostoliitossa.

 Sergeistä  kasvoi   toisinajattelija, "aloitteleva dissidentti", kuten hän sanoo.  Kuusivuotiaana hän tiesi, että Stalin tappoi isoisän. Ja koulun päättyessä hän  oli perillä aivan kaikesta."Tiesin että  sanomalehdissä kirjoitetaan valheita. Tiesin että ulkomailla  ihmiset  elävät paremmin ja onnellisemmin. Tiesin että on häpeällistä mutta  hyödyllistä olla kommunisti." 

 Myös  Sergein  ystävät olivat aloittelevia dissidenttejä,  parrakkaita, arvoituksellisia ja synkeitä.  He joivat  terästettyä viiniä ja pitivät toisiaan neroina. He kirjoittivat kuten Sergeikin, mutta  heitäkään ei julkaistu. Sergein äiti tunsi myötuntoa  hänen ystäviään kohtaan ja ruokki heitä, mutta  siihen että ystävät  eivät pesseet käsiään   vessassakäynnin jälkeen, äiti suhtautui  melkein yhtä ankarasti kuin  yhdyssanavirheisiin.  Hänestä oli äärimmäisen  moraalisen rappion merkki, jos  esimerkiksi sana "ylipäänsä"  kirjoitettiin "yli   päänsä".   Äiti oli   oikolukija, se oli vastuullista työtä, kirjoitusvirheestä saattoi joutua vankilaan. "Kuten tiedetään, lehdissämme vain kirjoitusvirheet ovat totta", Dolvatov   irvailee.

Lukekaa ihmeessä Meikäläiset, sivuja on vain  147,   yksikään sivu ei ole tylsä,   eikä sivuilla ole  "syvällisiä" viisauksia à la Andreï Makine, luojan kiitos! 

keskiviikkona, lokakuuta 03, 2012

Kissa sisälläni, ja unet.

"Me olemme  kissat sisällämme.  Me olemme  kissat, jotka eivät  voi kulkea yksin, ja meille on olemassa vain yksi paikka." William S. Burroughs.


William ja  kissa  Ginger, yksi monista  hänen kissoistaan  Tämän kuvan "pelastin" Facebookin päivitysvirrasta.  Kuva on  peräisin täältä: http://www.vice.com/read/the-cat-offers-itself- Sivulla  kerrotaan   Burroughsin  kissoista. Kannattaa lukea.

Burroughs kirjoittaa:  "En ole  koiranvihaaja. Sitä vihaan minkä ihminen on parhaasta ystävästään tehnyt. Pantterin murina on vaarallisempaa kuin koiran murina, mutta se ei ole  rumaa. Kissan viha  on kaunista,  se palaa  puhtaalla kissan liekillä, karvat pystyssä ja rätisee sinisiä kipinöitä, silmät  loimuavat ja suu sylkee. Mutta  koiran  murina on rumaa, punaniskaista lynkkausjoukkion pakistanalaistenhakkaajan murinaa...jonkun murinaa, jolla  on "Tapa homo Kristuksen tähden" -tarra autorämässään, omahyväistä miehitettyä murinaa. Nähdessäsi tuon murinan katsot jotakin, jolla ei ole omia kasvoja. Koiran viha ei ole sen omaa. Sen sanelee koiran  kouluttaja. Ja lynkkausjoukon vihan sanelee valmennus."  (Suom. Elina Koskelin)

En minäkään ole  ole koiranvihaaja.  Mutta  en  jaksaisi  elää  koiran kanssa.  Koira on ekstrovertin , kissa introvertin  ihmisen eläin. Minä olen introvertti.

Burroughsin   Kissa sisälläni, pieni punainen kirja,   ilmestyi  vuonna 2005 Sammakon kustantamana.   Ostin sen   silloin.  Nykyään ostan harvoin  kirjoja,  mutta  keväällä  ostin Burroughsin     unien kirjan    Koulutukseni.    Myös sen on   kustantanut Sammakko ja  suomentanut  Elina  Koskelin.  Suosin   Sammakon kaltaisia  pienkustantajia, siksi ostan niiden kirjoja. Ne   suhtautuvat  kirjallisuuteen vielä   intohimoisella  rakkaudella. Samaa  ei voi sanoa   suurkustantajista, joiden  täytyy  myydä  kirjoja  osakkeenomistajien taloudelliseksi  hyödyksi.  On  varmaankin  painostavaa olla suurkustantamossa  kustannustoimittajana,  joka rakastaa kirjallisuutta, mutta jonka  on  pakko  lukea  käsikirjoituksia sillä  silmällä  ovatko ne taloudellisesti  kannattavia.

 Burrghous kertoo   unikirjassaan näkevänsä usein unta pakkaamisesta.  "Liian vähän  aikaa  ja liian paljon pakattavaa,"  hän sanoo.  Minäkin näen  usein   pakkaamisunia,  useimmiten  ne  liittyvät Suvikuntaan, WSOY:n kesäpaikkaan, jossa vietin kolme varhaisnuoruuden kesää. Myös  minulla on liian paljon pakattavaa ja  aikaa  liian vähän.  Burroughs saa pakkaamisunissa    orgasmin, minä en.  Pakkaamisunien  erotiikka herättää     hänessä kysymyksen: Onko seksillä mitään  tekemistä seksin kanssa?  Koko seksin  rituaali, kosiskelu, itse halu, huohotus ja hikoilu ja  asennot pelkkää huijausta  samalla kun  nappeja painellaan näyttämön  ulkopuolellla?"

Ja hän jatkaa: "  Ikään kuin joku kävisi läpi monimutkaisen seremonian  tuottakseen valoa, sitten joku muu,  tietyllä hetkellä, painaa valokatkaisinta. Miksi  pakkaamis- tai aikauni saa aikaan orgasmin yli  seitsemänkymmentävuotiaalla miehellä? Ehkä ajalla ja seksillä on  on yhtä intiimi suhde kuin kuolemalla   ja seksillä. Sekä  kuolema että seksi irrottavat  yksilön ajasta."  

 Minun  kokemukseni mukaan myös unet   irrottavat ajasta.

sunnuntaina, syyskuuta 30, 2012

Mitä olen lukenut 2

Metrossa eilen  luettua: 

"Kaikessa alku ja loppu ovat   kiehtovimmat. Jos mies ja nainen tapailevat  toisiaan, onko se vielä rakkautta? Murehtia suhdetta, joka  loppui ennen kuin todella alkoikaan, vaikeroida tyhjiin rauenneiden lemmenvalojen  tähden, valvoa yksin pitkät syysyöt, kaivata  kaukaisten  pilvien alla elävää armasta, vaipua  haikeisiin muistoihin ruohottuneessa majarähjässä - sen voi  sanoa olevan  täyttä rakkautta."  Kirjoitti  Yoshida Kenkô Japanissa 1300-luvulla.  (Joutilaan  mietteitä suom. Kai Nieminen. Tammi 1978)



Yhtenä  unettomana  yönä  luin   Markku Pääskysen    rakkausromaanin.   Harvinaista että  suomalainen  mieskirjailija kirjoittaa rakkaudesta,   mieleeni  muistuu   nyt  vain  Esko Raennon romaani  Rakkaus:käskyt  90-luvun alkupuolelta.   Rakkaus on ollut  perinteisesti  naiskirjallisuuden väheksytty    aihe.    Osat  ovat kenties vaihtumassa, kun  naiskirjailijat ovat  ruvenneet kirjoittamaan  sodasta.  Ehkä  sodasta tuleekin  väheksytty ja  rakkaudesta  arvostettu aihe.  Soisin sen tapahtuvan. 

Roona,  kirjan kertojaminä on vaipunut    haikeisiin muistoihin -   ei tosin  ruohottuneessa majarähjässä, vaan turkulaisessa puutalossa. Hän elää  koiransa Papillonin kanssa,  mikä voi tarkoittaa vankia nimeltä  Papillon  tai perhoskoiraa.  Tavallaan  Roona  on  rakkautensa vanki. Hän kirjoittaa kirjeitä  kadonneelle  rakastetulleen: "En pääse  menneestä eroon, en tästä  arkiinnu, en millään, ja yötä vasten  kaipaus  vain kasvaa [...] Lakkaan muistelemasta,  
a j a t t e l en sinua. Sinua ja pitkää hahmoasi, silmälasejasi, valheitasi, ihoasi, vartaloasi, ääntäsi. Kuinka sinua kaipaan! Sanojasi, valheitakin. Valhetta täytyy uskoa, tosi on totta uskomattakn, sinä  sanoit kun jäit valheistasi kiinni ja aloit puhua totta." Roonan hullusta rakkaudesta  on kulunut   kymmenen vuotta.  Hän  sanoo: "Me olimme Bonnie ja Clyde."

 Roona ja hänen  rakastettunsa  olivat  köyhiä ja pitkästyneitä  parikymppisiä. He   ryöstivät  pankin rahankuljetusauton ja pakenivat  Italiaan, Kreikkaan, Turkkiin.  Heidän  pakomatkansa ei ole   niin     verinen  eikä   päättynyt yhtä  traagisesti  kuin   60- luvun    elokuvan romanttisen  sankariparin Bonnien ja Clyden. Aika  on  tehnyt  tehtävänsä ja   hionut Roonan muistoista  pois  särmät  ja rosot, pakomatkan  kauhun ja jännityksen.  Roonan kirjeet  Sinälle ovat   lyyristä  proosaa,  kaunista kieltä, paikoitellen kuin proosarunoa.  Kaipaus painaa  Roonaa  enemmän kuin rikos ja syyllisyys,   ei hän toki  mikään Raskolnikov ole.   

Takakannessa  sanotaan, että  Roona saa vastauksen  on ironinen kertomus.  Käytin  lukijan  oikeutta  lukea  kirjaa vapaasti, ilman takakannen ohjeistusta,   joten  en  lukenut  kertomusta ironisena.    Ainoat ironiat  löysin  kirjan nimestä ja  lukujen otsikoista,    ne toivat   mieleen  tyttökirjat.  Ehkä   kirja  onkin tarkoitettu tytöille.   Ja heille joilla sydämen oppivuodet eivät  vielä ole takanapäin. 

perjantaina, syyskuuta 21, 2012

Syksy

Valokuvatorstain  256. haaste  - syksy



Nämä ovat  rautatieomenoita. Kasvavat   Helsingin ydinkeskustassa,  Kasvitieteellisessä puutarhassa, joka  on  minun  suosikkipaikkani.  Ollut jo lapsuudesta asti.   Omenoiden nimi latinaksi  Malus  Hyvingiensis,  siis Hyvinkään omenoita.


Syksyn  satoa, sipulit  omalta palstalta,  herkkutatit muualta.


Kurkku ja kehäkukkia parvekkeella,  tuotu palstalta

Kevät ja syksy  ovat parhaat  vuodenajat.    Keväällä siemenet maahan, syksyllä sadonkorjuu.   Kesä on  kurjaa aikaa kevään ja syksyn  välissä.  Talvi menettelee  viljelysuunnitelmia tehdessä ja kevättä odotellessa.


torstaina, syyskuuta 06, 2012

Mitä olen lukenut

Olen laiminlyönyt  blogiani.  Syy on   Facebookin.  Sinne on  niin helppo heittää linkkejä ja muutaman  sanan kommentteja.  Blogi  tuntuisi vaativan vakavampaa  ja  syvällisempää  pohdintaa, à la Tommi Melender.  Mutta ei  minusta siihen ole, kun on menneillään   pitkä  kirjoitusprojekti. 

Arto Kytöhonka. Toinen teos,  1982. Kuvitus Kimmo Kaivanto.

"Lakanat liikkuvat  narulla. Niin kylmä alkaa taas olla
tänäkin vuonna.  Alkukesästä minä ostin kellon. Sanoivat sitä
kesäkelloksi, 3 kk takuu. Kesäkello. Oikein kaunis nimi.
On alkusyksy. Kello käy niin että luulin olevani
jo aikaisempaa kuin mitä sitten tosiasiassa on."

Tänään  luin  Arto Kytöhonkaa.   Maaria  Pääjärven  kirjoitus  uudessa  Parnassossa sai minut  lukemaan   häntä .  Hyllystä  löytyi Toisen teoksen   lisäksi ( omistettu kaipauksella) kaksi  Venetsialaisen  sarjan Nagauita 32-71 kokoelmaa (toinen  omistettu "con Liebellä",  toinen  toivotuksella  "Lukemattomia  rentoja  rupeamia"). 

"Esilläolon pakko on  tuhoisa pakko."   Kuvitus Kimmo Kaivanto.

"Olla elämässä niin ettei tähtää tauluun. Sivussa on terveellistä,
ja rauhassa. Rauhassa. Malttaa. Ja vain välillä
vetäytyä maailmaan, torjumaan  pätemättömyyttään."

Tunsin  Arton opiskeluvuosilta  asti.  Hän opetti minulle tietotekniikkaa ja  asensi ensimmäiseen  kannettavaan tietokoneeseeni  Reino Levyrengen,  joka oli   helppo ja kiva käyttöjärjestelmä verrattuna    Windows 3.1:een. Hän oli  innostava keskustelukumppani, aina valoisa.  En tuntenut  hänen synkkää puoltaan.  Siksi  minulle tuli  hänen itsemurhansa  täytenä yllätyksenä. Tunsin syyllisyyttä, että  olin pitänyt   niin huonosti yhteyttä  hänen elämänsä  viimeisinä vuosina.  Henkilökohtaisten  syiden  lisäksi  hänen lopulliseen  ratkaisuunsa saattoi vaikuttaa sekin, että    kirjallisuuseliitti naureskeli hänen nörttiydelleen eikä  antanut arvoa sille mitä hän teki.  

Maaria Pääjärvi kirjoittaa  Parnassossa (4/2012), että  monipuolinen  edelläkävijä  Arto Kytöhonka tekee paluuta.  " Runouden  kentän muutokset, muunmuassa digitaalisen runouden  uudelleen syntyminen Suomessa, herättivät  kiinnostuksen Kytöhongan  elämäntyötä kohtaan," Pääjärvi kirjoittaa.

Arton   muistonäyttely  Niin uskallanko häiritä maailmankaikkeutta  on  Fellmanniassa Lahdessa , Kirkkokatu  27,  auki ajalla   3.9. - 28.9.2012.

Nokturnosta  löytyy Artolle omistettu sivusto: