Kirjalistoja

Keith Haringin katutaidetta Luxemburgissa

(kuva ei liity tämän bloggauksen aiheeseen)

Mukavaa kun sataa ja tuulee eikä ole pakko lähteä ulos, vaan voi rauhassa tutkiskella syksyn kirjojen listaa. Valitsin kolme kirjaa jokaisesta kaunokirjallisuuden luokasta, joita ovat Hesarin listan mukaan: Esikoiset; Kotimainen kirjallisuus; Käännöskirjallisuus; Runot ja mietelmät sekä Jännitys ja Romantiikka.

Kotimainen kirjallisuus:

1. Kristina Carlson: Herra Darwinin puutarhuri.

2. Monika Fagerholm: Säihkenäyttämö.

3. Zinaida Lindén: Nuorallatanssija.

Käännöskirjallisuus:

1. André Breton: Hullu rakkaus.

2. W.G.Sebald: Saturnuksen renkaat.

Kolmannesta sijasta taistelevat vanhat kunnon beatnikit: William S. Burroughs ja Jack Kerouac, ja heidän lisäkseen Thomas Bernhard, jonka Hakkuu-romaanista jäi hyvä lukumuisto, joten valitsen hänen uutuuskirjansa kolmanneksi:

3. Thomas Bernhard: Haaskio.

Runot ja mietelmät:

1. René Char: Hypnoksen muistikirja.

2. César Vallejo: Trilce.

3. Harry Mathews. Yksityisiä iloja.

Harry Mathews kuuluu ranskalaiseen Oulipo-ryhmään, jonka jäsenistä Suomessa tunnetaan proosankirjoittajina ainakin Raymond Queneau( ryhmän perustaja) , Italo Calvino, Georges Perec ja Anne Garreta. Oulipolaisten runoja on ilmestynyt suomeksi joissakin pienissä kirjallisuuslehdissä.

Tapasin Mathewsin Berliinissä kymmenkunta vuotta sitten, hän esiintyi Oulipon kolmessa reading-tilaisuudessa Literaturhausissa Fasanenstrassella. Tilaisuuden jälkeen oli oulipolaisten yhteinen illallinen kirjailijatalolla. Mathews osoittautui hauskaksi mieheksi, jonka seurassa ei tarvinnut jännittää. Oulipolaisilla on yleensä hyvä ja hieman omalaatuinen huumorintaju, siksi pidän heistä. Kiinnostavaa nähdä onko kirja yhtä hauska kuin mies. Hesarin listan mukaan se on proosarunoteos, jonka aiheensa on itsetyydystys. En muista lukiko hän juuri niitä runoja Rakkauden kieli -nimisessä tilaisuudessa. Ainakin yleisöllä oli hauskaa.

Lisää Harry Mathewista The complete reviewissa. Harmittaa vieläkin että kamera, jonka sisällä oli kuvat Oulipon tilaisuuksista varastettiin Pietarissa, jonne lähdin heti Berliinin matkan jälkeen.

Esikoiset

1. Kristian Blomberg: Puhekuplia.

2. Ville Luoma-Aho: Ruumiita.

3. Pirjo Kotamäki: Ilmi.

Tähän ryhmään oli vaikea valita kirjoja. Kristian Blombergin valitsin siksi, että toimituksen luonnehdinnan mukaan kirja sisältää "runoa dadan, surrealismin ja sarjakuvan säestämänä." Surrealistit ovat suosikkejani, syksyn uutuuslistalta olen poiminut André Bretonin ja Réne Charin listalleni.

Ville Luoma-Ahon blogeja Alussa oli sana ja Meillä kasvaa päässämme synteettistä kuitua olen seurannut monta vuotta. Pirjo Kotamäkeen tutustuin tänä kesänä Puotilan viljelypalstalla. Hän on naapuriviljelijäni.

Ryhmä Jännitys ja romantiikkaa jää tyhjäksi, en tunne niitä lajeja omakseni. Tyydytän jännityksen ja romantiikan tarpeeni katselemalla telkkaria.

Sade on lakannut. Kirkastuu. Koko aamupäivä kului tämän kirjalistan tekemiseen. Syksyn tietokirjoista en jaksa enää etsiä mahdollisia suosikkejani. Miksi muuten Anna Kortelaisen Hurmio - oireet, hoito ja ennaltaehkäisy on luokiteltu tietokirjallisuuteen, vaikka kirja on toimituksen luonnehdinnan mukaan: "fiktiivinen lääkärikirja salaperäisestä sairaudesta", kun taas Simone de Beauvoirin Toinen sukupuoli on luokiteltu fiktioksi?

Parasta kesässä

Elokuun satoa ja

kukkia Puotilan palstalla 12.8.2009

Valokuvatorstain aihe Parasta kesässä

Muukalaisia keskuudessamme

Etsin netistä kuvaa rex flammae -perhosista, jotka elävät noin 20 yksilön parvissa. " Niiden keskuudessa vallitsee eräänlainen solidaarisuus, joka ajaa ne kokoontumaan aina, kun yksi löytää riittävästi ruokaa koko ryhmälle. Usein ne sietävät lähellään myös muiden lajien perhosia, mutta heti kun näkyviin ilmestyy saalistaja, rex flammae -perhoset näyttävät kykenevän varoittamaan toisiaan, ties minkä kielen avulla, ja vetäytyvät suojaan. Muut perhoset, jotka vielä hetki sitten olivat ryhmässä mukana, eivät näytä saavan tuota tietoa, ja joutuvat linnun suuhun. Tarjotessaan pedolle saaliin rex flammae -perhoset varmistavat oman henkiinjäämisensä. Kun asiat ovat hyvin, yhden tai useamman muukalaisen läsnäolo ei häiritse niitä, ne saattavat jopa tavalla tai toisella hyötyä siitä, mutta heti vaaran uhatessa, kun parven yhtenäisyys ja säilyminen ovat vaakalaudalla, ne eivät epäröi uhrata sitä, joka ei kuulu niihin."

Niiden perhosten kuvaa ei löytynyt netistä. Ne ovat vertauskuvallisia perhosia , jotka esiintyvät Philippe Claudelin romaanissa Varjojen raportti (suom. Ville Keynäs). Ne toimivat kuin mikä tahansa ihmisyhteisö, jonka turvarakenteet alkavat horjua. Asenteet muukalaisia kohtaan kovenevat, kun talous taantuu ja työttömyys kasvaa. Päivän Hesari kertoo, että sisäministeri ja vähemmistövaltuutettu ovat huolissaan koventuvista asenteista, ja että pienet kaupungit ovat tilastoissa rasistisia.

Claudelin romaanin kertoja, Brodeck, on muukalainen pienessä vuoristokylässä, jossa kestää viisi sukupolvea ennen kuin tulokas hyväksytään. " Täälläpäin on parempi, jos ei ole koskaan oikeassa. Siitä saa myöhemmin maksaa kalliisti," Brodeck toteaa. Hänellä on liian tummat hiukset, liian tumma ihon ja silmien väri, eikä kukaan tunne hänen taustaansa, hän on fremdër, vieras, jonka kyläläiset uhraavat, ja hänet lähetetään keskitysleirille.

Kun Brodeck sodan jälkeen palaa leiriltä elossa kyläläisten suureksi ihmeeksi (hänen nimensä on ehditty kaivertaa hautakiveen), hän saa tehtäväkseen raportin laatimisen kylään saapuneesta muukalaisesta, joka on niin poikkeava sekä käytökseltään että ulkonäoltään ja vaatetukseltaan, että kyläläiset kokevat hänet uhkaksi. Joku epäilee häntä "miehimykseksi" ( hyvä sananvalinta Ville Keynäsilta) Hän on De Anderer, Toinen. Kyläläiset tuhoavat ensin hänen piirustuksensa, sitten hevosensa ja aasinsa ja lopulta hänet itsensä. Brodeck ei halua kokea samaa kohtaloa kuin Anderer, ja suostuu ikävään tehtävään, mistä kirjan ranskankielinen nimi La rapport de Brodeck.

Claudel, viisaasti kyllä, ei kerro mikä kylä, mikä sota, mikä keskitysleiri eikä kertaakaan mainitse saksalaisia tai juutalaisia. Hän ei syyttele eikä tuomitse, hän kuvaa ja kertoo. Varjojen raportti on hyvällä tavalla vanhanaikainen romaani, jossa on tarina, juoni ja eettinen sanoma. Surullinen tarina meistä ihmisistä, aina ajankohtainen, ja niin hyvin kirjoitettu, että kirjasta ei tekisi mieli luopua, mutta pakko se on viedä kirjastoon, että muutkin pääsisivät lukemaan sitä, eikä sakkokertymäni kasvaisi liikaa.

Philippe Claudel ennen Messilään lähtöä Sanomatorin matineassa, jossa hän luki kappaleen Varjojen raporttia. Se kuulosti niin hyvältä että varasin kirjan heti kirjastosta.

Lisää Varjojen raportista Antiaikalaisen blogissa ja Kirjavinkeissä

sekä Claudelin taustasta täällä.

Kielletty kuvaamasta

Tennispalatsin surrealismi-näyttelyssä ei saa kuvata edes näitä seinätekstejä! Heti tuli salinvartija huomauttamaan, että kuvaaminen on kielletty. Olen ennenkin ihmetellyt Hesingin taidemuseoiden kuvauskieltoa. Se ei minun järkeeni mene. Miksi se on ja mihin se perustuu? Amatöörikamera on muistiinpanoväline. Mikseivät näyttelyissä kävijät saisi kuvata sillä ilman jalustaa ja salamavaloa? Olisin kysynyt sitä museonjohtaja Janne Gallen-Kallella- Siréniltä, mutta hän ei ollut paikan päällä. Kaikki silmäätekevät ovat lomalla tähän aikaan vuodesta.

Meret Oppenheim on näyttelyn harvoja naistaiteilijoita. Kuvassa hänen Oravansa ( The Squirrell), pehmoveistos jota en saanut kuvata. Kaappasin kuvan täältä.

Kymmenen vuotta sitten Meilahden taidemuseossa oli Oppenheimin töiden näyttely. Hänestä tuli kuuluisa , kun hän teki karvaisen teekupin (Object, Le dejeuner en fourrure). Teos herätti ihastusta, mutta hän ei jatkanut samalla linjalla, ei luonut "meret oppenheimilaista" tyyliä, vaan vaihtoi tyyliä, kokeili uusia asioita, ja niin hänet unohdettiin yhtä nopeasti kuin hänestä oli tullut kuuluisa, eikä hänen töitään pidetty kovinkaan suuressa arvossa. Hänellä oli pitkä, lähes parikymmentävuotinen masennuskausi, jonka aikana hän teki hyvin vähän taidetta, ei jaksanut eikä pystynyt. Minua kiinnostaisi tietää mitä hän teki niinä vuosina, miten eli ja tuli toimeen. Oppenheimin ura oli tyypillinen naistaiteilijan ura. Taidehistoriassa hänet muistettiin ennenkaikkea kuuluisien miestaitelijoiden (Giacometti, Max Ernst, Duchamp, Man Ray jne.) muusana ja rakastajattarena. Vasta kuolmansa jälkeen hän on alkanut saada arvostusta itsenäisenä taiteilijana.

Man Rayn näkemys Meretistä, halun kohteesta ja muusasta.

PS. Vera ja Arturo Schwartzin dadaistisen ja surrealistisen taiteen kokoelma, josta Tennishallin näyttely on koostettu, löytyy Jerusalemin Israel-museon modernin taiteen sivustolta. Tennishallissa on esillä mm. Duchampin tunnetuimmat työt: pisuaari ja viiksekäs Mona Lisa.

Aion käydä näyttelyssä uudemman kerran yrittämässä salakuvaamista. Surrealismi ovat nuoresta asti ollut minun suosikkini, niin runoudessa kuin kuvamataiteessakin, koska unet ovat sen keskeistä materiaalia. Järkiperäiset suomalaiset eivät ole koskaan ole oikein osanneet arvostaa surrealismia - eivätkä unia. Niitä on pidetty turhanpäiväisenä huuhaana.

Kallvikin keltaruusu

Tämä ruusu löytyi iltakävelyllä Kallvikin rannasta.

Elviksen ystäville löytyy Texasin keltaruusu täältä.

Blogisisko lähetti jonkin aika sitten tunnustuspalkinnon. Valitsin kolmesta kuvasta ylläolevat sydämet, jotka lähetän eteenpäin seuraaville blogeille:

Avatar

Suunnitelma kukkakedoksi

Valokuvaterapia Blogi

Jos sydämet ovat liian hempeitä, niin ne voi käydä vaihtamassa täällä.