Pitkänperjantain metabloggausta

Pääsiäinen ei aiheuta minussa sosiaalisia paineita kuten joulu, joka on juhlista pahin. En kylläkään välitä tipuista, munista enkä lampaasta, mutta mämmi on hyvää. Ei minulla ole muita pääsiäisrituaaleja kuin Matteus- passio. Ennen kävin joka kiirastorstai Johanneksen kirkossa kuuntelemassa , mutta vanhemmiten olen tullut laiskaksi kuuntelen sitä radiosta, ja eilen ensi kertaa katselin televisiosta. Se oli jaettu kahteen osaan kuten minisarjat. Ensimmäinen osa päättyi jännittävästi Jeesuksen pidätykseen. Toinen osa tuli tänään, laulajat ja kirkkokin olivat eri kuin eilisiltana, mutta ei se haitannut. Matteus- passio on suuri kertomus, vaikka tiedän sen juonen käänteet tarkalleen, niin aina se liikuttaa minua yhtä paljon, ja se johtuu Bachin musiikista.

Eilisiltana radion ja telkkarin Matteus- passion välissä ehdin käydä tutkimassa Kirjailijan häiriöklinikan suosittelemaa
Diogenes-blogia - S.Liuhdon avoin valehdeltu elämä. Se oli riemastuttava uusi tuttavuus. Huumorintajuni on ehkä hieman omituinen, koska olen erityisen ihastunut S. Liuhdon tutkimussuunnitelmaan suomalaisesta mieskirjailijasta: Kun yritin tutkintoa. Tutkimussuunnitelma osoittaa syvää perehtyneisyyttä suomalaiseen kirjallisuuteen ja erityisesti mieskirjallisuuteen. Alla muutama ote 47 -kohtaisesta tutkimussuunnitelmasta. Viereisessä kuvassa on totoluukulla Charles Bukowski, joka on S. Liuhdon vertauskohde, kts. kohta 42 ja 42.b.

7. Suomalainen mieskirjailija on Väinämöinen.
Hän pukeutuu patalakkiin ja ryijyyn, kasvattaa itselleen parran. Hän on vanhus 25-vuotiaana. Aikuiseksi hän ei uskalla kasvaa. Hänellä on oikeuksia, ei koskaan velvollisuuksia, ei, vaikka suomalaisella mieskirjailijalla olisi puku päällä. Väinämöinen on shamaani.

8. Suomalainen mieskirjailija ei voi elää ilman naista.
Hemingway riutui kuusi viikkoa Havannassa ilman naista. Suomalaiselle mieskirjailijalle se olisi liikaa. Hän ei voi olla päivää ilman charlotta-lönnqvistiään.

11. Naiset kirjoittavat heistä myöhemmin sen teoksen, jota he itse eivät viitsineet tai pystyneet tekemään.
Teos on suomalaisen mieskirjailijan omaelämäkerta, kirjoittanut Tuulaliina Meriluoto-Berner, os. Onerva.

19. Suomalainen mieskirjailija on ironian mestari, muttei itseironian.
Hän tulee naiseltaan ja työkavereiltaan kysymään, että eikö hän teekin hyvin työtään. Viita (,Tikkanen).

20b. Suomalainen mieskirjailija on addikti.
Hän jää koukkuun mihin vain. Millainen on tällainen ihminen?

23. Olivatko Aleksis Kivi ja Charlotta Lönnqvist "sillai"?
Tämä on suomalaisten kirjallisuudentutkijoitten suurin kysymys.

42b. Suomen Henry Chinaski ja maailman Harri Salminen.

Luettuani tutkimussuunnitelman lävitse, toivon hartaasti että S. Liuhto jatkaisi tutkimusta. Minussa heräsi epäilys: S.Liuhto on nainen! Olisikohan epäilyksen herättänyt Kohta 19. Lukekaa itse ja päätelkää! Tutkimussuunnitelma on pitkä ja perusteellinen, mutta herkullinen. Liitän Diogenes-blogin oikean sivupalkin linkkilistaan kirjallisiin blogeihin heti kun jaksan ruveta näpräämään listan kanssa. Sinne on tulossa muitakin muutoksia, muun muassa Kops ja Rita Maestra poistuvat, koska he ovat yhtyneet Rita Mentoriksi. Uusia tuttavuuksia, jotka olen löytänyt kävijälaskurini kautta ovat: Satunnaista sanailua ja Maailman kuvia, jota kirjoittaa Vivikka Richt, freelance-toimittaja Amsterdamista, ja Minun sanani, jonka kirjoittaja esittää mietteitä ja kysymyksiä. Ajankohtainen kysymys: Minkä takia Jeesus naulattiin ristiin? ( Katso: Pelkkää spekulaatiota).

Kukkia Ollille

Olli oli minun luokkatoverini alakansakoulussa kaksi vuotta. Hänellä oli tumma otsatukka, nappisilmät, slipoveri ja golfhousut. Ne olivat muotia sen ajan pikkupojilla. Ollin muistikuvan mukaan minulla oli monot. Tosin epäilen ettei minulla voinut olla monoja jalassa syyskuun ensimmäisenä päivänä. Opettaja Heinonen järjesti meidät parijonoon ensimmäisenä koulupäivänä. Olli oli minun parini, myös luokassa. Hän oli vilkas, minä hiljainen. Ehkä opettaja Heinonen ajatteli, että sen takia me sovimme toisillemme. Ollin sukunimi oli Arrakoski. Kun kesän alussa ajettiin kesämökille Arrakosken ohitse, minä ajattelin Ollia. Yläkansakoulussa tytöt ja pojat erotettiin toisistaan eri luokille. Niin minä jouduin eroon Ollista.

Pyrimme samaan aikaan Munkkiniemen yhteiskouluun, hän pääsi A-luokalle, minä B-luokalle. Emme olleet toistemme kanssa tekemisissä, sillä harrastuksemme olivat erilaisia, hän oli meripartiolainen ja harrasti koripalloilua, kävin joskus katsomassa TOPO:n matseja tyttöjen kanssa, mutta en ollut pohjimmiltani kiinnostunut koripalloilijapojista. Ollista tuli teinikunnan puheenjohtaja, minä kävin teinitansseissa, mutta en ollut aktiivinen teinikunnan jäsen. Olli pääsi ylioppilaaksi ja hänestä tuli Teiniliiton puheenjohtaja, minä jäin luokalle ja kirjoitin kirjallisuuskritiikkejä Teinilehteen, kunnes minäkin pääsin ylioppilaaksi ja siirryin Ylioppilaslehden kriitikoksi.

Olli valmistui valtiotieteellisestä tiedekunnasta, sai työpaikan Gummerukselta ja muutti Jyväskylään. Minä jäin Helsinkiin opiskelemaan humanistisia aineita ja minusta tuli WSOY:n kirjailija. Vuonna 1983 yli kahdenkymmenen vuoden kuluttua tiemme jälleen yhtyivät. Toisistamme tietämättä siirryimme saman syksynä samalle kustantajalle, hän toimitusjohtajaksi ja minä kirjailijaksi Tammeen. Sen jälkeen tapasimme toisemme kaksi kertaa vuodessa: syysinfossa ja Tammiglögeillä, ja alkuvuosina myös hänen kotonaan Hietalahdenkadulla, jossa hän järjesti joulun alla kirjailijoille kutsuja.

Viimeisen kerran tapasin Ollin Eino Leino -seuran vuosikokouksessa maaliskuun 21. päivänä. Hän istui vastapäätäni pöydän toisella puolella. Hän oli hyväntuulinen ja sanaili "munkkalaiseen" koulutoveritapaan, kuten aina tavatessamme. Kysyin onko hän ollut Välimerellä purjehtimassa, kun on niin ruskea ja terveennäköinen. Hän sanoi, että ei kun hän on tehnyt halkotöitä kotipihalla. Hän ilahtui, kun kerroin että kirjani on menossa Amerikan markkinoille. Seuraavana päivänä Olli lähti saappaat jalassa, hänen aorttansa repesi , kun hän teki halkotöitä. Kun kustannustoimittajani soitti, että Olli on kuollut, en käsittänyt aluksi kenestä hän puhui. Ollihan oli itse terveyden perikuva. Oli vaikeata hyväksyä sitä, että kuolema kulki niin läheltä ja iski niin yllättäen. Eilen, kiirastorstaina oli Ollin siunaustilaisuus Vanhassa kirkossa. Kukkia ei laskettu arkulle. Annan hänelle valkoisen kukkani tässä blogissa, koska hänellä oli tapana ojentaa punainen ruusu kirjailijoille Tammen syysinfossa

Pääsiäismeemi - sattuman leikkiä

Meemi via Rauno Räsänen


1. Nappaa sinua lähimpänä oleva kirja, oli se sitten mikä hyvänsä.
2. Avaa kirja sivulta 123.
3. Lue kuudes lause.
4. Kirjoita lause journaliisi, ...


No, minä nappasin kirjan. Se sattui olemaan Upanisadit, mutta sivuja oli vain 84. Naapurissa oli T.S. Eliotin Autio maa. Otin sen hyllystä.

Avasin kirjan sivulta 123, sillä sivulla oli vain neljä riviä ja yksi lause. Avasin seuraavan sivun. Sieltä alkoi runo Kiirastorstain-aatto. Kun kirjoitan tätä merkintää, on kiirastorstainaatto, joka vaihtuu kymmenen minuutin kuluttua kiirastorstaiksi.

Kuudes lause on seuraavanlainen:

( miksi vanha kotka siipiään levittäisi?)

Hyvää pääsiäistä lukijoille. Kuvassa on moderni pääsiäispupu Rhodokselta ystäväni kuvaamana kahdeksan vuotta sitten. Silloin ei tosin ollut pääsiäinen, vaan joulu. Oltiin Rhodoksen kirjailija- ja kääntäjäresidensissä töitä paiskimassa.

Pääsiäispupuista ja niiden symboliikasta voi lukea lisää Blogisiskolta.

Foto: Kristina Carlson

Tavallista rankempi ikäkriisi

Kuvassa ikkunakaltereiden takana kreikkalainen "iän heikentämä nainen." Ilmaus on peräisin Elfride Jelinekin romaanista Pianonsoittaja, jonka sain vihdoinkin puurrettua loppuun asti. Se oli synkän opettavainen tarina siitä miten voi käydä kiltille tytölle, joka ei murrosiässä noussut kapinaan ja tapellut itseään irti äidistä. Romaanin "iän heikentämä nainen" Erika on noin 35-vuotias. Hän on täynnä negatiivisia tunteita; kateutta, vihaa, mustasukkaisuutta, katkeruutta ja raivoa, joita Jelinek kuvaa kliinisen tarkalla silmällä. Lapsuus ja nuoruus on kulunut kuuliaisesti pianonsoitonharjoituksissa, joihin Erikaa piiskasi kunnianhimoinen äiti. Hänestä ei tullut äidin toivomaa maailmanluokan mestaripianistia. Keski-iän kynnyksellä hän nukkuu äitinsä kanssa samassa parivuoteessa, hänellä ei ole seksielämää, mitä nyt joskus karkaa äidiltään salaa tirkistelemään peep-showta ja keskuspuiston rakastelevia pareja, ja saa perverssiä nautintoa siitä että viiltelee sukuelimiään hulluksi tulleen isänsä partaveitsellä. Hän saa mahdollisuuden toisenlaiseen elämään, kun hänen nuori oppilaansa rakastuu häneen, mutta hän ei pysty vastarakkauteen. Miten pystyisikään kun sydämen oppivuodet ovat häneltä jääneet elämättä? Hän tuhoaa orastavan suhteen masokistisilla vaatimuksillaan ja iskee kirjan lopussa veitsen olkavarteensa, ei kuole, vaan kävelee verta valuvana kotiin. Loppu jää avoimeksi, mistäpä Jelinek olisi tiennyt - hänhän kirjoitti kirjansa samassa iässä jota Erika eli - että naisen paras aika alkaa keski-iän kriisin jälkeen noin 40 vuoden iässä.

Mummopissikset

Tiedän että pissikset ovat varhaisteini-ikäisiä tyttöjä, jotka hengailevat laumoissa kulmilla. Heillä on kireät farkut ja napa paljaana. He ovat nähneet pikkutyttöinä R-kioskin lehtitelineissä paljon paljasnapaisia naisia ja heidän alitajuntaansa on syöpynyt kuva, että sellaisia seksikkäiden naisten tulee olla. He harjoittelevat naisena olemista, ampuvat reippaasti yli osittain epävarmuuttaan, osittain ärsyttääkseen aikuisia, varsinkin vanhempia miehiä, ja siinä sivussa kritisoivat tiedostamattaan kulttuurin naismalleja.

Mutta keitä ja mitä ovat mummopissikset? Se selviää NYT-lehden ( 14/2006) kolumnista. He ovat eläkeikäisiä naisia, jotka ärsyttävät nuoria miehiä ja naisia, koska he liikkuvat meluavina laumoina, kiilaavat kassajonoissa eivätkä välitä muista. Kolumnin kirjoittaja näkee mummolaumat tulevaisuuden uhkana, sitten kun suuret ikäluokat pääsevät eläkkeelle. Minä ihmettelen, miksei huonosti käyttäytyville vaareille ole keksitty yhtä halveksivaa haukkumasanaa kuin mummoille. Ikärasismi koskee näemmä naisia, mutta ei miehiä, vai miten on? Pitäisikö naisten aina vain vaieta ja olla kauniita, ja vanhoina pysyä poissa ihmisten silmistä, ikkunakaltereiden takana kuten kuvan kreikkalainen mummo. Ei ihme että naisten ikäkriisit ovat rankkoja, olivat he sitten varhaisteini- tai keski-ikäisiä.

PS.
Nettikoneeni on edelleen korjaamolla, odottaa emolevyä, joka on tulossa todennäköisesti maailman äärestä, koska kestää niin kauan. Seuraavaksi on lukuvuorossa Arvi Pertun Papaninin retkikunta, josta Keskisuomalaisessa ilmestynyt kritiikki sanoo mm: "Valta ja valtapelit, niiden hyvin outo eroottisuus, ilmiantamisen ja kavaltamisen synnyttämä "kiima" - politiikan sadomasokistisuus. Siinä keskeisiä Pertun romaania halkovia teemoja melkeinpä markiisi de Saden hengessä," kirjoittaa Hannu Waarala (Isä Aurinkoisen synkissä varjostoissa, 29.3.06). Tämä houkuttaa lukemaan Pertun kirjaa Jelinekin sadomasokististen naissielun syövereiden jälkeen.

Idioottitesti

Nettikoneeni on edelleen korjaamolla, jonne vein sen Skype-ongelmien takia. Väliaikatiedotuksen mukaan ongelmat saattavat johtua emolevyn epävakaudesta. Onneksi takuuaikaa on vielä jäljellä. Mistä sekin johtunee että kaikissa tietokoneissani viat ovat ilmenneet takuuaikana, kun taas ystävien koneissa ne ovat ilmenneet takuuajan päättymisen jälkeen. Uusi emolevy on tilattu ulkomailta, saa nähdä koska se tulee, ja pääsen taas netissä liikkumaan. Vanha kone on niin hidas, että kärsivällisyyteni loppuu kesken, kun odotan sivujen latautumista. Lohduksi tilanteeseen idioottitesti
via Sedis blog.

I am 17% Idiot.

I am not annoying at all. In fact most people come to me for advice. Of course they annoy the hell out of me. But what can I do? I am smarter than most people.

Take the
Idiot Test
@ FualiDotCom

Kun en pääse iltaisin tuhlaamaan aikaani netissä, tulee luetuksi hyvää kirjallisuutta. Parhaillaan on menossa Elfride Jelinekin Pianonsoittaja. Jos vaikea äiti-tytär suhde ja naisen hillitty raivo kiinnostaa, niin suosittelen kirjaa. Se tuo mieleeni Sylvia Plathin parhaimmat raivorunot. Ruotsin Akatemian vanhat parrat olivat todella radikaaleja, kun antoivat Jelinekille Nobel-palkinnon toissa vuonna. Kiitos ja kunnia heille. Yöpöydällä odottaa lukuvuoroaan Arvi Pertun Papaninin retkikunta ja Samuel Beckettin Watt. Toivottavasti kone pysyy takuuhuollossa niin kauan, että ehdin lukea nuo kirjat.

PS. Kirjallisuuden ystävälle nuoren vihaisen miehen blogi Klappkompaniet. Sieltä löytyi mieltäni ilahduttanut mielipide:
" Kirjallisuus, jonka yksinomainen tarkoitus on viihtyminen, televisiokorvikkeisuus, on yksinkertaisesti ja aina huonoa kirjallisuutta. Katsokaa niitä vitun salkkareitanne vaikka mieluummin, kuin syötte niiden leipää, joilla oikeasti on jotain asiaa."
Klappkompaniet löytyi runoilija Ville-Juhani Sutisen Susi rajoilla -blogin kautta.