lauantaina, joulukuuta 31, 2005

Ennusrunot ja -unet


Ennustajakissa kirjasta Bad cat

Nuorempana minulla oli tapana tökätä uudenvuoden yönä sormeni Tuhat laulujen vuotta –kirjan sivujen väliin. Sillä tavalla sain ennustusrunon seuraavalle vuodelle. Se on muuten vanha hyväksi koettu tapa. Kirkkoisä Augustinus kertoo Tunnustuksissaan, tökänneensä sormen Raamatun väliin ja saaneensa sellaisen lauseen, että monien epäilyn vuosien jälkeen kääntyi kristinuskoon.

Kokeilin äsken millaisen runon saan tulevalle vuodelle, kun tökkään sormen Shakespearen sonettien väliin. Runo on sonetti 123, jossa runoilija puhuttelee aikaa ( mikä sen paremmin sopisikaan vuodenvaihteeseen!):


Aika, älä isottele että muutun!
Pyramidit jotka pysytettiin uusin tekniikoin
eivät ole mitään uutta, mitään ihmeellistä,
ne vain koristavat sitä mitä nähtiin ennen.
Elinaikamme on lyhyt, siksi ihastellaan
mitä vanhaa heität meille kädestäsi,
sanotaan sen olleen toivovaamme
mieluummin kuin muistetaan: se kuultiin jo.
Kapinoin sinua ja kirjanpitoasi vastaan,
en hämmästele nykyistä, en mennyttä,
sillä todisteesi, ja se mitä näemme, on pettävää,
kun ainainen kiire hävittää ja muuttaa sen.

Vannon tämän, ja näin olkoon aina:
olen uskollinen, en pelkää viikatetta, sinua.


Hm, 1600-luvallakin oli kiire!

Vuoden 2005 kulttuuriteko oli se, että Kirsti Simonsuuri käänsi Shakespearen sonetit suomeksi, varusti ne selityksin ja Yliopistopaino julkaisi kirjan. Sen nimi on Nautintojen ajan aarre. Se on todellinen aarre.


Uudenvuoden yönä kannattaa katsella tarkasti uniaan. Vanhan kansan tietämän mukaan uudenvuodenyön uni ennustaa tulevaa vuotta. Mutta muistakaa, unien ennustukset ovat samanlaisia kuin Delfoin oraakkelin ennustukset, niin hämäriä ja sekavia, että niiden selvittämiseen tarvittiin unentulkitisijoiden ammattikunta. No, katsotaanpa, mitä mitä tapahtui viime uudenvuoden unessa:

Isä ja minut oli kutsuttu Moskovaan. Neuvostoliitto oli vielä pystyssä. liikuimme korkea-arvoisessa seurassa, Eero-setäkin oli mukana, mutta aluksi häntä ei näkynyt, hän tuli myöhemmin. Isä uskoi kaiken mitä kirjallisuusvirkailijat hänelle kertoivat Neuvostoliiton oloista. Yritin sanoa, että eivät asiat ole niin hyvin kuin toverit sanovat. - Kysy vaikka Eerolta! Hän on elänyt silloin (ilmeisesti oli kysymys 30-luvusta). Isä huitaisi isämäisesti kädellään ja sanoi, että minä en tiedä mitään niistä ajoista. Eero ilmestyi paikalle, mutta ei suostunut sanomaan mitään niistä ajoista, ajattelin että, pelosta korkeita kirjallisuusvirkailijoita kohtaan. Hän vain hymyili ovelasti. Kiista isän ja minun välillä ei ratkennut.

Kirjoittamisesta tässä unessa tietysti on kysymys, ja suhteesta isääni, ikuisesti ratkaisemattomasta kiistasta Edellinen romaani ( Musta passi) kertoi Eero-setäni elämästä 30-luvun Neuvostoliitossa. Sen jälkeen aloin kirjoittaa äitini tarinaa, mutta jouduin niin pahaan ristiriitaan itseni ( unessa isän) kanssa, että minun oli pakko siirtää se kirja hyllylle kesän alussa ja ruveta kirjoittamaan toisenlaista tekstiä.

Mitä tapahtui todella: Kirjani ( Hullun taivaassa) kutsuttiin Moskovaan. Toisin sanoen: se ilmestyi siellä syksyllä 2005. Jotain unetkin joskus tietävät, mutta niitä pystyy tulkitsemaan vasta sen jälkeen kun kaikki on jo tapahtunut.

Onnea ja menestystä vuonna 2006 kaikille lukijoille

toivoo Anita


perjantaina, joulukuuta 30, 2005

Kukapa kissan hännän nostaa...

Suomessa on pitkä perinne varoa kehumasta lasta. Kehumisella voi olla ylpistävä vaikutus. Itseään ei myöskään saa koskaan kehua. Tuollaista ihmeellistä aivopesua lukemattomat ihmiset tietämättään pitävät yllä. Jos joku poikkeaa joukosta ja erehtyy kehumaan saavutuksiaan, ympäristö pistää ojennukseen välittömästi, kirjoitti tänään Kops (Itsenäistymisestä).

Jos nyt kuitenkin rohkenisin kehua erästä saavutusta, joka löytyi netistä, kun kokeilin ennen joulua uutta hakurobottia nimeltä Wink ( via Pekka Nykänen ). Sain uutta tietoa täältä.

A Fool's Paradise
Translated by A. D. Haun and Owen Witesman

Coleman Dowell Scandinavian Literature Series
A Novel
July 2006
144 pages, 5 x 8
$12.95, paperback, 1-56478-422-3

Marriage kills love. That’s why people get married.” The unmarried and unemployed narrator of A Fool’s Paradise is seeing a married man and must, because of her social security, apply and interview for jobs she does not want. Her life is founded on unsustainable contradictions. As her lover considers recommitting to his wife and as her poverty becomes increasingly dire, she confronts the temptations and contradictions of conventional success, but she is also overcome by jealousy and dissatisfaction. She travels to Russia and spies on her lover’s wife. She takes a job that she hates. This precise and intensely personal novel describes the narrator’s growing sense that freedom becomes, itself, a kind of routine, and shows her burgeoning desire to break out of it.

Olen kyllä tiennyt, että Hullun taivaassa – kirja ilmestyy Amerikassa, kunhan käännös valmistuu, mutta sitä en ole tiennyt, että siellä ollaan jo näin pitkällä. Suomalainen ei usko ennen kuin näkee. Minä uskon vasta sitten, kun pitelen kädessäni konkreettista kirjaa - ensi heinäkuussa. Kirja on kuin oma lapsi, sitä ilahtuu jos menestyy maailmalla, mutta ei sitä kehtaa kehua.

torstaina, joulukuuta 29, 2005

Tekniikkafobia ja loppuunpalanut IT-työläinen

Arto Virtanen kirjoitti Parnasso-blogin kommenttiosastolla ennen joulua humanistin tekniikkafobiasta, mikä on aika tavallista. Minä pelkäsin nuorena kaikkia koneita. Ne käyttäytyivät mielestäni arvoituksellisesti. Kun olin kesätöissä Fazerilla, tötterökone rupesi rouskuttamaan tötterövohveleista reunoja, kun minut pantiin sille koneelle töihin. Kun sain siirron Marie-keksien liukuhihnalle, tötterökone alkoi taas toimia normaalisti, mutta keksihihna rupesi nykimään oudosti. En tiedä vielä tänä päivänäkään oliko vika minussa vai koneissa.

Tietokoneita en ole pelännyt ikinä, vaikka niiden käyttäytyminen on paljon kummallisempaa kuin Fazerin tötterökoneen. En pysty esimerkiksi käsittämään miksi työkoneeni näppiksestä aika ajoittain katoaa aakkosten ylärivi, ja palaa itsestään takaisin muutaman päivän kuluttua kuin ei mitään olisi tapahtunut. Kun sain ensimmäinen tietokoneeni 80-luvulla, en käsittänyt sen toiminnasta yhtään mitään, mutta onneksi minulla oli kärsivällinen opettaja, kirjailijakollega Arto Kytöhonka, jolta voi kysyä tyhmiä kysymyksiä eikä hän nauranut niille. Alla Parnassossa 7/2005 julkaistu kuva hänestä. Liittyy Hannu Niklanderin kirjoitukseen Kyselijä, edelläkävijä, koneromantikko.. Kuvatekstissä lukee:”Arto Kytöhongan varhaista innostusta tietokoneisiin oudoksuttiin 1980-luvulla.”

90-luvun puolessa välissä hankin ensimmäisen tietokoneen, jossa oli graafinen käyttöjärjestelmä. Ei ollut mitenkään yksinkertaista siirtyä merkkipohjaisesta järjestelmästä graafiseen. Ei ollut enää Artoa, jolta olisin voinut kysyä neuvoa. Soittelin varmaankin joka toinen päivä IBM:n tuotetukeen ja kyselin mitä pitää nyt pitää tehdä, kun systeemi on taas ihan umpisolmussa. Langan toisessa päässä vastaili kärsivällinen nuori mies. Kun meidän suhteemme kolmen kuukauden kuluttua päättyi, hän kiitti minua, sanoi oppineensa minulta enemmän kuin keneltäkään muulta millaisia ongelmia asiakkaalla voi olla uuden käyttöjärjestelmän kanssa. Hän oli noita 90-luvun nörttipoikia, jotka olivat innostuneita työstään, ja joiden työtä ei vielä kiire painanut. Minä opetin hänelle asiakkaan kieltä, joka ei ole sama kuin tietokone-ekspertin kieli.

Puhelimessa on aika hankala selvittää tietokoneongelmia, jos ei ole yhteistä kieltä, eikä nykyisillä helpdesk-kavereilla ole aikaa, ei ehkä haluakaan opetella asiakkaan kieltä, se selvisi kun luin satunnaisblogigeneraattorin kautta löytämääni IT-työläisen blogia. Kaveri on aivan rikki, poikki ja puhki, kun asiakkaat ovat niin ”saatanan tyhmiä ja totaalisia pizza-idiootteja.” Hän olisi taatusti onnellisempi, jos saisi tehdä töitä vain koneiden kanssa eikä hänen tarvitsisi ratkoa helpdeskissä asiakkaiden typeriä ongelmia. Lukekaa hänen postauksensa Miksi IT-hommat vituttaa Helldeskin verran? niin tiedätte millaista on olla IT-työläinen nykyään. Minä luen kyllä mieluummin taksisuhareiden blogeja ( esim. Monen mutkan kautta) he eivät suhtaudu yhtä nihilistisesti asiakkaisiinsa kuin tämä loppuun uupunut Mr. Helldesk.

(Oikean reunan pikkukuva; E.C.Echer, Flatworms 1959)

Kuva-arvoituksen ratkaisu


Se oli tukkasolki. Arvoituksen ratkaisi Anonymous, papukaijamerkki hänelle. Otin kuvan digikameran itselaukaisijalla. Yksi kuva valehtelee enemmän kuin tuhat sanaa. Kissa Noora näyttää kuvassa jättikokoiselta. Sen laihdutuskuuri päättyi joulun jälkeen. Ehkä se oli vain stressaantunut joulupukin näkemisestä.



tiistaina, joulukuuta 27, 2005

Kuva-arvoitus - mikä tämä on?

Kuvassa on joululahja, joka tuli Luxemburgista. En kerro mikä se on. Arvatkaa itse.

Taiteilijatalon joulupukki kävi, otin hänestäkin kuvan. Sylissä on kissa Noora, joka rupesi jouluna laihdutuskuurille, eikä ole syönyt kolmeen päivään, mikä huolestuttaa minua. Joulupukki, suuri kissojen ystävä, toi minulle kissakirjan Bad cat. Pahoja kissoja löytyy täältä.

Huom. Alempana olevaan postaukseen Mari-mielenosoituksen jälkikaikuja on liitetty kuva ja linkki The Economist-lehden artikkeliin The dying fish swims in water , joka käsittelee marilaisten ja muiden Venäjän suomalaisugrilaisten kansojen kielitilannetta. ( Kiitos, Minh juttuvinkistä)